– Kylläpä sinä olet jäyhä, Väinö Mäkinen! Eipä sinua turhaan “Karhuksi” kylässä kutsuta! Saattaisi luulla, että hymyily on sinulta kielletty. Katsoo vain silmiisi, ja jo alkaa vatsaa vääntää. Oletko sinut pakastettu, vai mikä on? Elämä ei vissiin maistu?
Heljä lörpötteli jotain vielä, mutta Väinö ei enää kuunnellut. Otti vain hiljaisena ostoksensa kylän ainoasta kaupasta ja suuntasi ovea kohti.
– Se sinun Ellisi tuli äitinsä luokse toissa päivänä. Poikansa toi mukana. Kuulitko, Väinö Mäkinen? Jos se lapsi kuitenkin on sinun? Pyöriikö nyt ilman isää maailmalla? On se poika vähän sinun näköinen!
Viimeiset sanat kiersivät Väinön perässä kuin puuliimalla sivelty, ja mies oli vähällä kompuroida oven kynnykseen. Turha oli kääntyä. Eivät uskoisi kuitenkaan. Eikä hän koskaan ollut tapana tuoda asioitaan muiden arvioitavaksi. Kaikki kumminkin tietävät muka kaiken. Ja jos eivät, niin sepittävät. Selittämään ei auta, eikä tarvitsekaan. Omia asioitaan Elin kanssa ei siihen muiden nenää tarvittu.
Aurinko helotti kuin elokuussa eikä huhtikuussa, hyväili Väinön kasvoja ja pakotti siristämään silmiä. Syyvä väsynyttä miestä kasvoilla vilahti hetken jotain. Katse maassa hän astui askeleen, toisenkin, kun äkkiä kuului lapsen huuto:
– Varovasti!
Pieni poika loikkasi rapulle ja nosti syliinsä kaksi tummankirjavaa pentua, jotka olivat pyörimässä säärissä.
– Älkää nyt meitä litistäkö, kiltti setä!
Lyhyt nenä, tummat silmät, hiukan sojottavat korvat poika muistutti Väinöä enemmän kuin tämä kehtasi myöntää. Naapurin mummojen lörpötyksessä oli hitunen perää. Mutta Väinö tiesi sentään, ettei se nyt hänen poikansa sentään ollut sukuahan toki, mutta ei nyt niiiiiin läheistä kuitenkaan.
– Tarvitteko pentua? Katso, mitkä jalat sillä! Melkein kuin sudella. Tulee vahva koira.
Väinö jaksoi vain pudistaa päätään, asteli kulman taakse ihan väärää katua, mutta ei jaksa muistaa minne piti edes mennä. Sinne pysähtyi, nojaamaan korkeaan lauta-aitaan ja hamuamaan ilmaa kuin hauki rantakivellä.
Miksi tämä näin pitää mennä? Miksi Elli tuli taas? Miksi toi pojan, joka voisi olla hänen, jos asiat olisivat eri tavalla? Vai jättikö Oskari hänet viimeinkin?
Ajatukset takertuivat rinnukseen kuin lettutaikina vispilään. Sydän pakotti: taas sattuu, kuten silloin seitsemän vuotta sitten. Kaiken se muistaa, riivatun pumppu, eikä käskemisestä hiljene. Mutta pitäis.
Sylvi Nieminen kolisteli portilla, kurtisti kulmiaan ja riensi apuun.
– Väiski! Mikä hätänä? Tarvitko apua? Vai haetaanko Eeroa?
Lämpimät kädet laskivat harteille, ja Väinö avasi silmänsä.
– Ei tarvitse, kiitos, Sylvi. Hyvin tämä tästä…
– Mihis sinä tästä oikein menisit, kun noin olet? Nojaa minuun nyt, tule! Rauhassa vaan. Onhan sinussa painoa kuin pienessä ponissa, mutta hyvä kun et nurin kaadu. Ei se sydän kestä, Väinö! Sitten minua syytetään ettei hoidin. Sinä olet kuitenkin minun potilaita! Ota mallia tuoreesta kurkusta, joka vasta on poimittu kerralla virkeäksi. Tule nyt!
Jalat eivät tahtoneet toimia, mutta Sylvi oli päättäväinen. Melkein vetäen hän saattoi Väinön omaan pihaansa, potkaisi portin kiinni ja huusi:
– Eero! Tule auttamaan!
Siitä eteenpäin muistikuva katkesi. Väinö tokeni seuraavan kerran Sylvin sohvalla, rintaa painoi ja käytti hetken miettimiseen, onko tämä nyt viimeinen kerta. Mutta avasi silmänsä ja hymähti.
Harmaa Mirri-kissa nuoli vierellään yhtä pennuistaan, muut kolme möyrivät Väinön rintakehällä.
– Meidän Mirri tuntee ihmisen kuin vanha noita! Kun omat katraansa toi sinulle, niin siinä on luottamusta. Harvinaista nykyään, Väiski. Sinä olet hyvä ihminen.
Sylvi lykkäsi sivuun tyttärensä vihkot ja pyöri Väinön ympärillä kuin ompelukone.
– Noin, hyvä! Kyllä siitä mies vielä tulee. Pulssi tasaantui. Mutta nyt lupaat ettet minua enää säikyttele! Tie on märkää, ambulanssia ei saada tänne koskaan. Ethän sinä nyt kuoleman kautta ala kujeilemaan? Liian nuori vielä, Väiski, tehtäviä on jäljellä!
– Mitä tehtäviä minulla muka, Sylvi? Lehmä ja vanha Joulupukki-koira vain. Siinä kaikki.
– Heidi se hyvä lehmä onkin! Jollain täytyy olla huoli siitä! Jos sinä alat sairastamaan, mihin me joudumme?
Väinö vasta huomasi: ikkunat oli peitetty ja valo päällä.
– Kuinka paljon kello on, Sylvi?
– Makaa siinä! On jo myöhä. En päästä sinua kotiin. Vietät yön täällä. Heidi on muuten kunnossa, näin sen.
Sylvi hymyili, nosti tytärtensä vihot pois, halasi miestään poskesta ohimennen ja loikkasi keittiöön. Eero istahti Väinön viereen.
– Onko paha?
– On. En itsekään tiedä mikä mättää.
– Minä tiedän. Se sun Ellis.
– Älä kaihda, Eero.
– Mirrikin sen tuntee, kato nyt. Kaikki pennut toi sinulle lohdutukseksi. Kissa viekaampi kuin me. Ihminen ajattelee liikaa, kissa enemmän sydämellä. Joskus olisi hyvä meilläkin. Sinä kannat kaiken yksin. Kuinka pitkään jaksat? Tiedän ettet kysele apua, mutta minä veljon maksun aikaan. Kun apua tarvitsee niin pitää tarttua. Jos minä voin, niin haluan auttaa.
– Älä tässä ala lääkäröidä, Eero!
– Mummini sanoi, joskus tarvitsee vaan huutaa harjun päällä niin että helpottaa. Jos ei voi ihmiselle, kailota ojaan. Ei pidä pitää kaikkea sisällä, polttaa vain miehen poroksi. Olet vaiennut liian kauan. No, me tunnetaan toisemme peruskoulusta: milloin sinä tulit meidän luokalle, kutosella?
– Seitsemännellä…
– Siitä on turkasesti aikaa. Ollaan harmaahapsia jo ja silti vaan mökötetään omat surut. On tässä meillä tapana. Mutta ei se inhimillistä ole. Me ollaan ihmisiä eikä karhuja, Väiski. Elämä käy raskaaksi muuten. Kylän väki meidät tuntee kuin omat taskunsa!
Väinö silitti kissoja hiljaa.
– Mitä minä nyt tässä kerron, Eero? Noloa miehelle. Ei näitä asioita toreilla huudella. Sinä näit miten Elliä rakastin. Jo yläasteella se alkoi. Armeijasta suoraan juoksin hänen luokseen. Odotti, vihillä käytiin sun vieressä kirkossa…
– Ei siellä mitään outoa silloin huomannut. Muistan, kun äitisi myi lehmän. Itki. Sanoi että rakkaus kuoli. Mutta en minään lähempänä ollut.
– En kertonut. Sanoi vain että en enää halua asua Ellin kanssa. Eivät ymmärtäneet, vanhemmat meinasivat soittaa hätänumeroon.
– Jokin siinä kuitenkin mättää. Kuitenkin rakastat Elliä. Näen sen.
Väinö käänsi päänsä pois. Kyyneleet eivät tulleet enää, ehkä hän oli jo liian monta kertaa itkenyt metsässä eksyneenä. Huusi Ellin nimeä, kaatui maahan sammaleisiin, itki kuin lapsi.
– En usko, että Elli petti sinua. Ei sovi hänen luonteelleen.
Ääni särkyi, ja Eero katsoi hätääntyneenä keittiöön.
– Näin omin silmin.
– En tajua vieläkään.
– Elli valehteli, rakasti minua mutta … jäin yksin. Vanhemmat eivät enää ymmärtäneet, eikä muu suku. Voima miehessä on tärkeää, mutta missä se voima on, jos vaimo valitsee toisen?
– Yritetään selvittää…
– Muistatko kun olin Helsingissä? Parisen kuukautta. Elli kannusti, että pitää lähteä, kun meinasimme tehdä islanninhevosfarmia. Sovittiin jo Heinolan Kylpylän kanssa, että myymme niille maitoa ja muuta. Kaikki hyvin, Elli tuki. Hänkin tiesi hevosista enemmän kuin moni. Isänsäkin hevosmiehiä…
– Juu, meillä kylässä se tiedettiin. Mutta mitään pahaa ei silloin ollut.
– Kaikki tapahtui kodissamme, ei siitä naapurit tienneet. Elli…
Väinö painoi silmänsä kiinni.
– Olet oikeassa, Eero. Olen kantanut tätä liian kauan. Aikanaan oli pieni kivi, nyt on koko kalliokumpare.
Eero miltei yskähti, kun totuus iski.
– Kenen kanssa Elli…?
– Oskari, serkkupoikani. Asuivat meillä samaan aikaan. Me Ellin kanssa rakennettiin taloa, piti perustaa se farmi. Elli kovasti halusi lapsia. Ei vaan tullut, ja jäätiin odottamaan. Sitten lapsi kuitenkin tuli, vaan ei minulle…
– Näin sen pojan reipas kaveri.
– Itse näin, Eero. Keittiössä. Halasivat, suutelivat. Elli ei estänyt!
Väinö säpsähti, ja Mirri sähisi niin, että kylän koiratkin olisivat kateellisia. Väinö koetti kömpiä istumaan, mutta Mirri nappasi kissanpennun niskasta ja asettui tomerana Väinön päälle.
– Katso luontoa, Eero. Äiti puolustaa poikasiaan, vaikka ne ei vielä syntyneetkään. Tiesin, että Elli halusi lapsia, enkä suostunut lääkäriin. Ehkä syy olikin minussa.
– Älä päättele liikaa! Sinä lasket kaiken ihan muitta mutkitta. Elämä ei ole matikkaa.
– Olenhan minä aikaa miettinytkin. Ehkä siksi kuljin metsässä kuin ilman päätä. Laskin ettei laskut täsmää.
– Joku selitys siinä on. Mutta ehkä sinä halusit vain paeta.
– Älä nyt ala viisastelemaan! Väinö irvisti, mutta Sylvi kurkisti keittiöstä, ja miehen ääni pehmeni. Osaan minäkin laskea, vaikka koulut jäi lyhyiksi.
– No mutta, mutta… mitä näit kun kotiin palasit?
– Olin Helsingissä, tytär syntyi täällä! Oskari lähenteli Elliä keittiössä. Minä näin, eikä Elli väistänyt!
– Odota hetki. Nyt vähän rauhoitut. Minä pistän piikin, ja sinä nukut kunnolla. Nyt rauhoitut.
Väinö vain nyökkäsi, eikä enää jaksanut estellä kyyneleitä. Nukuttikin jo, eikä kauaa tarvittu että uni tuli.
Eero viittasi Sylvin sivummalle.
– Kaiken kuulit?
– Kaiken.
– Mitä ajattelet?
– Nyt minä käyn kävelyllä, Eero. On korkea aika tehdä tästä kylän mysteeristä jotain järjellistä. Ei se ole oikein, että ihmiset kärsivät näin.
– Minne sinä oikein menet?
– Väinön tädin kautta, sitten Ellin luo. Nyt pitää toimia ennen kuin Väinön sydän jättää lohkon.
Sylvi veti takin päälle, painoi pipon päähänsä ja katosi oven taa. Eero jäi portaille pähkäilemään.
On tämä elo merkillistä. Onni siinä missä kana hetken saat kiinni ja sitten pölähtää tiehensä. He olivat Sylvin kanssa kokeneet kaikenlaista; vanhemmat haudanneet, pojan menettäneet, tytöt saaneet kuin taivaan lahjana, tosin vuosia myöhemmin, kun olivat jo luulleet jäävänsä kahden. Sylvi oli pelännyt lääkärinakin kokenut epäonnistumisen tuskan, kun poikaa ei voinut pelastaa. Kun myöhemmin odotti kaksosia, pelkäsi pohjiaan myöten. Lopulta tyttöjä saivat, mutta pelko jäi.
Ehkä siksi Sylvillä puristi sydäntä aina, kun näki Ellin pojan. Mitä se lapsi maailmalta saa, kun äiti on varjo, isä syrjässä. Lapsi tarvitsee enemmän kuin yhden tukipuun. Kahdestaan ne tukevat, yksin sortuvat.
Eero istui ja katseli aamun alkavaa valoa, vilkaisi välillä, että Väinö nukkuu. Viimein kun portti kolahti, hän nousi ja halasi Sylviä pitkään.
– Tuntui raskaalta?
– Ihan niin kuin olisin kaivanut suota paljain käsin. Kyllä ihmisillä on joskus enemmän häijyyttä kuin eläimissä.
Sylvi itki ihan kuin heidän pienet tyttönsä, ja alkoi kertoa.
– Niin se asia on, Eero: Poika on Väinön.
– Miten sinä sait Tamaran, Väinön tädin, kertomaan?!
– Ehkä en ollut vielä ihan pehmo tai hän pelästyi minua kun menin hienoisen raivon vallassa. Kävin ensin Ellin luona. Elli kertoi, miten asiat menivät kun Väinö heidät tapasi. Hän on täysin viaton. Oikeasti oli jo raskaana, mutta ei ehtinyt kertoa ennen kuin Väinö lähti. Pelkäsi, että taas käy huonosti; kolme keskenmenoa oli ollut, eikä ollut uskaltanut kertoa edes miehelle. Kummallisia ovat, Karhut kumpikin! Salailivat, kestivät yksin. Tuloksena tämä…”
Sylvin ääni värisi.
– Sitten Tamaran luo. Tamarin syytä, koko soppa! Alkaen siitä, miten joku kuvitteli saavansa hyvän mielen pilaamalla toisen elämän!
– Eikö Tamara ollut vain katkera veliään kohtaan?
– Olihan ja siskolle kateellinen. Lapsuudessa kaikki pojat juoksivat Ellin perässä. Halusi kokea mitenkä toiseen sattuu, kun ei saanut mitä halusi. Sitten meni naimisiin huonossa kunnossa, tuli myöhemmin takaisin kylään, piippua paloi. Syyllistäminen jatkui.
– Tunteeko Väinö nyt asian?
– Vielä ei. Tamara tunnusti lopulta Ellin, siskolleen ja Väinön äidille. Näytti siltä, ettei osaa muuta kun itkeä. Väinön äiti antoi kunnon löylytyksen ja sitten halasi.
– Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
– Mutta kyllä tämäkin olisi pitänyt avata jo vuosia sitten, Eero. Mikseivät ihmiset puhu mitään? Kyllä minä nyt voisin paistaa sinulle letut vaikka otsalla! Mutta menen silti keittiöön.
– Keitän kahvit, haen leipää. Kyllä tässä mies nälkäiseksi tulee…
Aamuaurinko raotti verhojaan ja lähenteli jo pihaa.
Väinö tuli hiukan huterana, silmissä elämä, rappusille asti, hymyili ja kuuli pojan äänen:
– Isä sinä olet, vai?
Poika istui portailla sylissään sama ruskea pentu.
– Kato! Vahvat tassut. Tulee hyvä koira, mitäs luulet?
Väinö vilkaisi pojan kasvoja, niin kuin peiliin katsoisi. Istui hänen viereensä.
– Se on hyvä koira. Sinä valitsit oikein.
Poika katsoi Väinöä suoraan silmiin, eikä Väinö osannut enää piiloutua. Laski kätensä pojan hartioille ja nyökkäsi:
– Olen sinun isäsi, Sampo…
– Hyvä. Mennään kotiin. Äiti tekee aamupalaa. Mummo tuli myös. Mennäänkö hevostallille katsomaan varsoja sitten? Saanko ottaa pentu mukaan?
Väinö tunsi kuin raskas jää suli rinnasta kerralla. Hän nousi, otti pennun kädestä ja sanoi kerrankin määrätietoisesti:
– Mennään, poika. Meillä on paljon tekemistä vielä, kuule, vaikka kuinka paljon.
