“No nyt riittää! En ole mikään palvelija.” 52-vuotiaan Ailin rehellisiä ajatuksia miehistä, joita hän tapasi viidenkympin jälkeen
Ystäväni Aili palasi deittimaailmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hän luuli löytävänsä mielenkiintoisen ihmisen, mutta saikin kymmenen oppituntia siitä, millaista aikuiset parisuhteet oikeasti ovat. Spoileri: eivät ihan sellaisia kuin nuorempana kuvittelee.
Puhelu tuli myöhään illalla ääni oli väsynyt, mutta sisälsi ironista lämpöä:
Kuuletko, joko olen aidosti ihastunut yksinoloon tai sitten nämä miehet elävät jossain omassa todellisuudessaan. Muuta selitystä en keksi.
Olemme tunteneet yli kaksikymmentä vuotta. Aili on aina ollut sellainen, joka löytää elämän naurettavat puolet eikä turhia murehdi. Me ystävät suostuttelimme hänet yrittämään uudelleen: eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tärppäisi. Aili suostui. Puolessa vuodessa kertyi kymmenen treffitapaamista. Jokainen niistä kuin jakso komediasarjaa, vaikka aina nauru ei ollutkaan herkässä.
Ensimmäinen vaikutelma: Sovitko minulle?
Kaikki alkoi aika tavanomaisesti. Kahvila, ruokalistat, kohteliasta juttelua. Mies tutkii listaa pitkään, kuin se olisi joku tilastoraportti. Sitten syvä huokaus:
Tiedätkö, ilman kunnon lohisoppaa elämä ei vaan toimi.
Aili nyökkäsi, arveli vitsin, mutta pian suunta muuttui. Mies kertoi ex-vaimon unohtaneen miten lakanat pedataan kunnolla ja tarvitsevansa nyt naisen “jolla on kädet ja järkeä päässä”. Painotus selvästi käsillä.
Aili ihmetteli mielessään, milloin vuodevaatteiden vaihtaminen tuli osaksi ensitreffejä.
Luento siitä, millainen naisen tulee olla
Toisella kerralla jutustelu muuttui nopeasti yksinpuheluksi. Mies opetti, miten naisen kuuluu käyttäytyä parisuhteessa: tukea, luoda tunnelmaa, olla viisas ja kärsivällinen. Kuulosti hienolta, ellei olisi mennyt niin yksityiskohtaiseksi.
Tyyppi valitti korkeasta verenpaineestaan, näytti tulostettuja sydänruokavalioiden ohjeita ja kysyi, osaako Aili tehdä terveellisiä keittoja. Tuntui, että hän haki enemmän sairaanhoitajaa ja kotikokkia, kuin kumppania.
Hän puhui tunteista kuin imurin käyttöohjetta luki, Aili kuvaili. Kaikki listattu, tunteet jätetty väliin.
Se siitä kipinästä.
Viisaus, jota ei oikeasti olekaan
Kolmas tarina jäi Ailin mieleen alkulauseesta:
Älä sitten väittele kanssani. Meidän iässä naisen kuuluu olla viisaampi.
Hän ei malttanut olla kysymättä:
No mikä teidän viisaus sitten on?
Vastaus oli ympäripyöreä, mutta pääsanoma selkeä: hän kaipasi rauhaa sellaista rauhaa, jossa nainen nyökyttelee, myötäilee ja lämmittää tunnelmaa eikä koskaan kysele vaikeita. Missä ei riidellä, eikä tasa-arvosta ole puhettakaan. Mutta on selvät säännöt, miten kuuluu toimia.
Aili tajusi: tälle henkilölle tärkeintä oli ehdoton myöntyminen.
Kun etsit kumppania, mutta tarvitsetkin äidin
Neljäs herrasmies ei kierrellyt:
Tarvitsen huolenpitoa. Sellaista mitä lapsena sain, tiedät varmaan? Että pidetään minusta huolta, kuin äiti olisi läsnä.
Huolellisesti seurasi kertomus siitä, millainen omenapiirakka oli suosikki lapsena, miten sukat kuuluu viikata ja millaisissa tohveleissa on paras olla. Kaikki täysin tosissaan.
Aili istui ja mietti: hän ei etsi aikuista ihmistä, vaan kotiin kannettavaa lapsuuspakettia.
Työhaastattelu treffien sijaan
Viidennet treffit muistuttivat työpaikkahaastattelua. Mies kyseli järjestelmällisesti:
Saatko usein flunssan?
Asuuko sukulaisia lähellä?
Tulot tasaiset ja työpaikka vakaa?
Aili raportoi tästä minulle hymyillen, mutta kuulin äänessä jo väsymystä. Sen sijaan, että häneltä olisi kysytty “Millainen ihminen olet?”, kuului ainoastaan: “Mitä voisit minulle tarjota?” Näissä ei ollut kyse kohtaamisesta vaan kelpoisuuden testauksesta.
Mikä näissä miehissä mättää?
Kymmenen tapaamisen jälkeen Aili soitti ja totesi lyhyesti:
He eivät etsi suhdetta. He haluavat ympärivuorokautisen palveluspaketin. Siinä se.
Kyseessä ei ollut loukkaantuminen tai kiukku. Se oli pelkkä toteamus.
Aikuiset miehet pelkäävät enemmän muutosta kuin yksinäisyyttä. He kaipaavat varmuutta hoitajaa, kokkia ja terapeuttia samassa paketissa. Mielellään sellaisella asenteella, että saa olla kiitollinen, kun on “valittu”.
Kun Aili kysyi:
Entäs minä, mitä saan tästä?
Ei vastausta. Pelkkä hämmästys: “No mutta minä olen mies, eikö se riitä?”
Ovatko kaikki sellaisia? Entä toivo?
Aili on aina sanonut minulle:
Eiväthän kaikki miehet tietenkään ole tällaisia. Älykkäitä, kiinnostavia ja syvällisiä on heillä vain on jo seuraa.
Hän ei ole menettänyt uskoaan. Ennemminkin hän itse on muuttunut. Hän kuuntelee tarkemmin itseään ja omia rajojaan.
Nyt hänellä on yksi selkeä sääntö: ei palvelijan roolia. Ei tinkimistä omasta arvokkuudesta. Ei enää miellyttämistä hinnalla millä hyvänsä.
Aili nauraa edelleen puhuessaan “ylikorostettujen vaatimusten miehistä”, mutta naurussa on tiukkuutta. Hän ei enää suostu elämään toisen ihmisen toiveiden mukaan pelkän läheisyysharhan vuoksi.
Mitä jäi käteen?
Kymmenen treffikumppania ei ole epäonnistuminen. Se on kokemus, joka opettaa valitsemaan. Ensiksi itsensä.
Aili ymmärsi tärkeimmän: vapaus olla oma itsensä on arvokkaampaa kuin suhde, joka rakentuu yksipuolisen palvelun varaan.
Rakkaus ei ole siivousvuorolista. Se tulee silloin, kun tietää, ettei enää kelpaa vähempi kuin aito kunnioitus, kiinnostus ja molemminpuolisuus.
On aika oppia valitsemaan toisin. Ja olla palvelematta missä iässä tahansa.
