Lähdin ravintolaan tarkoituksenani tavata tulevan sulhaseni vanhemmat ensimmäistä kertaa, mutta se, mitä siellä tapahtui, sai minut perumaan häät
Ajattelin, että tapaaminen sulhaseni vanhempien kanssa olisi vain yksi askel meidän yhteisessä tulevaisuudessa, mutta yksi katastrofaalinen illallinen paljasti minulle täysin uuden puolen Eemilistä. Kun ilta oli ohi, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa häät jäihin.
En olisi kuvitellut olevani ihminen, joka peruu häät. Mutta elämä osaa joskus yllättää varsinkin, kun kohtaa anopit, jotka ovat kuin suoraan suomalaisesta saippuasarjasta.
Olen aina ottanut isoja päätöksiä rauhassa keskustellen ystävien ja perheen kanssa, pohtien asioita pitkään. Mutta nyt tunsin heti, että oli pakko toimia.
Tiesin, että minun oli peruttava häät, sillä se ilta oli täynnä yllätyksiä, jotka saivat koko tulevaisuuden näyttämään aivan erilaiselta.
Mutta otetaanpas vähän taaksepäin ja kerron Eemilistä. Tapasimme työpaikalla, jossa hän aloitti taloushallinnon puolella junioripäällikkönä. En tiedä mikä miehessä vei mukanaan, mutta jokin hänessä kiinnitti huomioni heti.
Eemil täytti komean suomalaismiehen määritelmän: pitkä, kauniisti sojottava tukka, lämmin hymy ja huumorintajua niin, että muutkin työpaikalla ihastuivat. Pian olimme kahvitauoilla samaan aikaan ja siitä se kaikki lähti.
Seitsemän viikon jälkeen aloimme tapailla. Nopeasti huomasin, että Eemil edusti kaikkea, mitä kaipasin puolisolta: itsevarmuus, ystävällisyys, vastuullisuus ja käytännönläheinen suhtautuminen ongelmiin. Sellainen herttainen ja vähän kömpelö nainen kuin minä tarvitsi juuri tätä.
Suhde eteni kovaa vauhtia. Nyt kun katson taaksepäin, ehkä vähän liiankin nopeasti. Eemil kosi jo kuuden kuukauden jälkeen ja olin niin järjettömän onnellisena myrskyn silmässä, että suostuin heti.
Yksi juttu Eemilissä kuitenkin mietytti: en ollut koskaan tavannut hänen vanhempiaan. He asuivat toisella puolella Suomea, eikä Eemil koskaan oikein keksinyt hyvää hetkeä lähteä heidän luo. Mutta kun kihlautumisestamme kuultiin, he vaativat päästä tutustumaan minuun.
Kyllä ne sinuun ihastuu, Eemil vakuutteli ja puristi kättäni. Varasin meille pöydän siitä uudesta fiinistä paikasta keskustasta perjantai-illalle.
Seuraavat päivät käytin täyden paniikin vallassa. Mitä ihmettä pistän päälle? Entä jos en miellytä heitä? Jos he käskevät Eemilin jättää minut kuin mädän hauen?
Sovitin ainakin tusinaa mekkoa ennen kuin valitsin varman mustan. Sopivan tyylikäs, mutta ei överi.
Perjantaina lähdin tavallista aiemmin töistä kotiin laittautumaan. Kevyt meikki, siistit mustat korkkarit, pikkulaukku, tukka auki. Halusin säilyttää yksinkertaisuuden mutta näyttää, että vaivaa on kuitenkin nähty. Eemil tuli hakemaan minut.
Sä olet upea! hän totesi. Ootko valmis?
Nyökkäsin, vaikka perhosia oli vatsassa. Toivottavasti vanhempasi pitää musta.
Ihan varmasti pitää, Eemil rohkaisi. Sussa on kaikki, mitä vanhemmat toivoo oman lapsen kumppanilta. Oot hyvä tyyppi.
Jälleen kerran tunsin pientä helpotusta, mutta silti olin varautunut en kuitenkaan tarpeeksi siihen draamaan, joka odotti.
Menimme ravintolaan, joka oli kuin suoraan presidentinlinnasta. Kattokruunut peilasivat valoa, pianomusiikki soi hiljaa, jopa vesilasit näyttivät olevan designia.
Eemilin vanhemmat istuivat pöydässä ikkunan vieressä. Hänen äitinsä, Marita, pieni ja viimeisen päälle laitettu nainen, nousi ylös, kun menimme lähemmäs. Isä, Jouko, vaikutti jämäkältä ja pysytteli penkillään.
Oi, Eemil! äiti henkäisi ja lähes unohti läsnäoloni. Hän rutisti poikaansa kuin pitkästä erosta palannutta ja jäi tämän eteen silmäilemään poikaansa. Nytkö sä olet laihtunut? Syötähän tarpeeksi?
Seisoin siinä hieman orpona, kunnes Eemil muisti minut.
Äiti, isä, tässä on Aamu mun kihlattu.
Marita tarkasteli minua päästä varpaisiin.
Jaa niin, hei rakas, hän hymyili leveän mutta hieman lasittuneen hymyn, joka ei yltänyt silmiin.
Jouko murahti jotakin, joka kai tarkoitti tervehdystä.
Istahdimme, ja yritin aloittaa keskustelua. Ihana vihdoin tavata teidät. Eemil on puhunut teistä paljon.
Enempää en ehtinyt sanoa, kun tarjoilija tuli jakamaan ruokalistat. Huomasin Maritan kumartuvan Eemiliä kohti.
Kuule kulta, hän kuiskasi niin kovalla äänellä, ettei se ollut kenellekään yllätys. Haluaako poika että äiti valitsee ruoan? Tiedän että liika valinnanvara ahdistaa.
Siis mitä? Ajattelin, että tässähän puhutaan kolmekymppisestä miehestä mutta Eemil vain nyökkäsi kuuliaisesti. Oletin hänen kieltäytyvän, mutta ei.
Kiitos äiti, tiedät mitä tykkään, hän vastasi.
Yritin saada Eemilin katseen, mutta se oli jonkinlaisessa hypnoosissa äitiinsä. Marita tilasi heille molemmille kalleimmat annokset: hummeria, pihviä ja pullo viiniä joka maksoi varmasti enemmän kuin työpaikkani kahviautomaatti ansaitsee vuodessa.
Kun oma vuoroni tuli, tilasin vaatimattoman pastan. Ei tehnyt ruokaa mieli sen verran outoa kaikki tuntui.
Kun odottelimme ruokaa, Jouko käänsi viimein katseensa muhun.
Kuules Aamu, mitkä on oikein sun aikeet meidän pojan suhteen? hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen.
Melkein tukehduin vesilasiini. Anteeksi mitä?
No, aiot naida meidän Eemilin, vai? Miten hoidat häntä? Kyllä tiedät, että paidat pitää silittää ja ilman sitä erikoistyynyä Eemil ei nuku.
Katsoin Eemiliä toivoen että hän heti laittaisi isälleen stopin. Mutta poika istui hiljaa kuin orava pesässä.
No… öö… emme ole ehtineet noita käydä läpi… änkytin.
Sun täytyy oppia nopeasti rakas, Marita puuttui peliin. Meidän Eemil on todella nirso. Ruoka pitää olla pöydässä tarkalleen kuudelta, ja vihanneksia älä edes ajattele poika ei niihin koske.
Tässä vaiheessa olin varma, että joku piilokamera nauhoittaa reaktioitani. Miksi Eemil ei puolustanut minua? Miksi hän antoi vanhempiensa kohdella häntä kuin eskarilaista?
Tarjoilija toi ruoan ja pelasti minut pahimmalta. Ruoka maistuisi kai paremmalta, jos sitä ei olisi leikannut Marita valmiiksi haarukalla ja veitsellä tai jos Jouko ei olisi ojentanut serviettiä joka toinen minuutti.
Ruokahaluni oli tiessään, joten tökin pastaa lautasellani. Koko illallisen tapahtumat selittivät paljon; olihan Eemil vältellyt perheen luona käymistä koko meidän suhteen ajan.
Kun ateria oli lopulta ohi, olin helpottunut, luulin pahimman olevan takanapäin. Mutta ei. Kauhukabaree sai arvoisensa päätöksen, kun lasku tuotiin.
Marita nappasi laskun vauhdilla ennen kuin kukaan muu ehti siihen. Ajattelin ensin kohteliaasti, että hän halusi tarjota. Mutta sitten hän katsoi minuun ja totesi: No, eikös olisi ihan reilua maksaa puoliksi? Olemmehan yhtä isoa perhettä nyt.
Siinä vaiheessa poltin kiinni. He olivat tilanneet viiden tähden illalliset ja viinit, minun pastani maksoi ehkä kaksikymppiä. Nytkö maksaisin kaiken puoliksi? Ei Unikeko sentään!
Katseeni hakeutui taas Eemiliin odotin, että hän puolustaisi minua, sanoisi äitinsä höpsähtäneen. Mutta Eemil vaan tuijotti pöytää hiljaa.
Siinä hetkessä kaikki loksahti kohdalleen. Kyse ei ollut vain tänään maksetusta laskusta. Tämä olisi minun elämäni, jos jatkaisin Eemilin kanssa: minä, Eemil ja hänen vanhempansa koko paketissa.
Nappasin henkeä ja nousin rauhallisesti.
Tiedättekö mitä, taidanpa pian maksella vain oman pastani, ilmoitin.
Kun Eemil ja hänen vanhempansa kääntyivät katsomaan, nostin kukkarostani tarpeeksi euroja kattamaan oman osuuteni ja mukavan tipin.
Mutta… mehän ollaan perhettä! Marita huudahti.
Ei muuten olla. Eikä taideta ollakaan, totesin katsoen naisparkaa silmiin.
Käännyin Eemiliin, joka vihdoin kohtasi katseeni. Hän oli kuin puulla päähän lyöty, eikä tajunnut mitä tapahtui.
Eemil, minä välitän susta. Mutta tämä kuvio… se ei ole elämää, jota haluan. En etsi lasta hoidettavaksi, haluan puolison. Ja tähän asti näyttää, että et taida olla valmis.
Irrotin kihlasormuksen sormestani ja laskin sen pöydälle.
Ikävä kyllä, häistä ei tule mitään.
Lähdin ravintolasta, taakseni jäivät kolme hämmentynyttä ilmettä.
Kun astuin ulos viileään yöhön, tunsin kuinka paino hartioiltani katosi. Toki tämä sattui, ja töissä varmaan tulisi kiusallisia tilanteita, mutta tiesin jo nyt tehneeni oikein.
Aamulla palautin häämekkoni liikkeeseen.
Kun myyjä käsitteli palautusta, hän kysyi, oliko kaikki hyvin.
Hymähdin ja tuntui kevyeltä pitkästä aikaa. Kuule, eiköhän se tästä!
Samalla tajusin: joskus rohkein päätös on kävellä pois tilanteesta, joka ei sovi sinulle. Se sattuu nyt, mutta pidemmän päälle se on parasta mitä voit itsellesi tehdä.
Miten sinä toimisit tällaisessa tilanteessa?
