Menin naimisiin puoli vuotta sitten – eikä yksi asia jätä minua rauhaan sen jälkeen Hääjuhlamme oli puutarhassa: kovaa musiikkia, valoja, ihmisiä tanssimassa. Yhdessä vaiheessa lähdin ulos päärakennuksesta, koska kaipasin raikasta ilmaa. Kauempana näin parhaan ystäväni ja vaimoni seisomassa sivummalla, WC-tilojen lähellä. He eivät puhuneet tavanomaisesti. He riitelivät. Vaimoni eleet olivat kireitä, hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti. Ystäväni leukaperät olivat tiukasti puristuneet. Musiikki peitti äänet, mutta kiista oli selvästi kiihkeä. Lähestyin hitaasti, eikä he heti huomanneet minua. Kun olin jo tarpeeksi lähellä, kuulin selvästi ystäväni sanovan vaimolleni: “Tätä asiaa ei enää käsitellä.” Ääni oli kuiva. Leikkaava. Silloin he huomasivat minut. Kysyin, mitä tapahtuu, mistä asiasta he puhuvat. Molemmat hämmentyivät. Vaimoni vastasi ensimmäisenä – sanoi, ettei ollut mitään, turhaa puhetta. Ystäväni lisäsi, että olivat kiistelleet jostain pelistä, vedonlyönnistä – hän oli ehdottanut jotakin, vaimoni ei ollut halunnut, siihen se jäi. Selitys oli nopea, sekava ja yksityiskohdat puuttuivat. He vaihtoivat heti puheenaihetta ja palasivat juhlasaliin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppuillan yritin pitää juhlamieltä yllä. Tanssimme, nostettiin maljoja, onniteltiin ihmisiä. Joka kerta, kun näin heidät yhdessä, he puhuivat vain vähän ja välttivät katsekontaktia. He eivät enää vaihtaneet sanaakaan toistensa kanssa minun nähden. Sinä iltana en sanonut mitään. Häiden jälkeen elämä jatkui. Muutin yhteen vaimoni kanssa. Näemme yhä parasta ystävääni ja hänen puolisoaan – illanviettoja, synttäreitä, tavallista ohjelmaa. Kukaan ei koskaan maininnut, mitä silloin tapahtui. Ei outoja viestejä, ei epäilyttäviä puheluita, ei mitään konkreettista, mistä tarttua kiinni. Muuan hetki vain. Mutta se hetki ei katoa. Se tarkka lause. Äänen sävy. Kiire, jolla he katkaisivat keskustelun. Tapa, jolla he reagoivat, kun ilmestyin paikalle. Ei ole todisteita. Ei viestejä, kohtauksia, tunnustuksia. Vain se riita hääpäivänäni ja tunne, että keskeytin jotakin, mitä minun ei pitänyt kuulla. Kuusi kuukautta on kulunut, ja ajatus vaivaa minua edelleen. En ole syyttänyt ketään. Nyt pohdin: Mitä tällaisessa epäilyssä voi tehdä, kun konkreettisia todisteita ei ole – vain tunne, että sinä päivänä tapahtui jotakin?

Menin naimisiin puoli vuotta sitten eikä sen jälkeen ole ollut ihan levollista mieltä.

Hääjuhla järjestettiin ulkona. Bändi pauhasi, valot vilkkuivat, ihmiset hoipertelivat tanssilattialla (joku jo sukkasillaan). Jossain vaiheessa taisi iskeä suomalainen ilmavaivaisuus tai sitten vain kaipasin happea, joten livahdin ulos juhlasalista.

Hetken päästä näin: paras ystäväni Antti ja vaimoni Sini seisoskelevat vähän syrjemmässä. Heidän sijaintinsa, tietenkin, mahdollisimman epäilyttävällä tavalla vessojen lähettyvillä. Ja kyllähän sen heti näki: tässä ei nyt puhuttu säästä. Ilmeet olivat kireät, Sini viuhtoi käsillään kuin yrittäisi hätistellä lokkeja ja Antin leukaperät olivat yhdessä kuin olisi vetänyt purkkaa tiiliskivestä.

Musiikki jytisi, mutta kyllä riita kuului kaikkien bassojen läpi.

Hiivin lähemmäs kuin varovainen orava eivät heti huomanneet. Sitten kuulin Antin sanovan vähän liian kovalla ja napakalla äänellä:
“Tämä aihe loppuu nyt.”

Tyyli kuin budjettikokouksessa kaupungintalolla. Eikä todellakaan särmää ilman syytä.

Sillä sekunnilla minut huomattiin. Kysyin: “Mitäs täällä keskustellaan näin intensiivisesti?”

Molemmat jäykistyivät paikoilleen. Sini keksi ensimmäisen selityksen minkä löysi: “Ei täällä mitään, höpöjuttuja vaan.” Antti säesti: “Väiteltiin sellaisesta typerästä pelistä, ei siitä sen enempää.” Puhe soljui nopeasti, kuin olisivat yrittäneet kilpailla Savonlinnan soutukisoissa mitään konkreettista ei tietenkään paljastettu.

Aihe vaihtui sekunnissa ja kaksikko katosi takaisin juhlahumuun sellaista vauhtia, että heille olisi pitänyt antaa Vuoden Suoritus -stipendi (arvo: 100 euroa).

Koko loppuillan vedin parasta karhun halaus -asennetta, tanssin valsseja ja snapsilauluja, pidin puheita ja kilistelin. Mutta aina, kun satuin näkemään Sinin ja Antin samassa nurkassa, he eivät enää oikein puhuneet ja välttelivät toistensa katsetta kuin koulun lääkärintarkastuksessa. Siinä ei paljon lisää vaihdettu.

En sanonut asiasta sinä iltana sanaakaan. En edes maininnut majoneesitahrasta paidassani.

Arki jatkui. Muutimme Sinin kanssa yhteen, kävimme kylässä Antin ja hänen tyttöystävänsä Minnan luona. Synttäreitä, grillibileitä, saunailtoja, ihan tavallista yhteistä turinointia. Kukaan ei koskaan ottanut puheeksi, mitä siellä hääpäivänä oli tapahtunut. Ei mitään outoja viestejä, ei öisiä soittoja, ei “Unohdin jonkun takin” -verukkeita.

Mutta se yksi hetki jäi kummittelemaan. Tarkka lause, se äänenpaino. Se, miten nopeasti keskustelu loppui ja miten hämmentyneiltä molemmat näyttivät, kun ilmestyin kulman takaa.

Ei minulla ole mitään konkreettista käsissä. Ei viestejä, ei kohtauksia, ei tunnustuksia. Ainoastaan yksi riita elämäni isoimpana päivänä, ja sellainen tunne, että keskeytin jotain, jonka olisi ehkä pitänyt jäädä salaisuudeksi.

Kuusi kuukautta myöhemmin istun tässä, kahvikuppi kädessä en ole syyttänyt ketään mistään.

Ja nyt mietin:

Mitä suomalainen tekee tällaiselle epäilylle, kun todisteita ei ole, mutta outo tunne ei jätä rauhaan?