Hei, mulla on kaksi lasta, joilla on eri isät. Esikoinen on tyttö, 16-vuotias Aino. Ainon isä huolehtii hänestä hyvin ja maksaa elatusmaksut tunnollisesti. Hän on mukana Ainon elämässä, vaikka onkin mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi lasta uuden vaimonsa kanssa. Silti Ainon isä ei koskaan unohda omaa tytärtään.
Mun poika taas on ollut vähän huonommassa asemassa. Kaksi vuotta sitten toinen mieheni sairastui, ja kolme päivää myöhemmin hän menehtyi Meilahden sairaalassa. Siitä on kulunut jo aikaa, mutta välillä tuntuu, ettei asia vieläkään ole totta. Usein ajattelen, että kohta ovi aukeaa ja hän tulee sisään hymyilee ja toivottaa hyvää päivää. Silloin itkettää koko päivä.
Olen ollut tiiviissä yhteydessä entisen mieheni äitiin, Marttaan. Yhtä lailla kuin mulle, Martallekin tämä on ollut raskasta olihan mun mies hänen ainoa poikansa. Meistä tuli vähän niin kuin tukiverkko toisillemme: soiteltiin ja tavattiin usein, juteltiin pitkään, välillä vain muistellen häntä.
Jossain vaiheessa me jopa mietittiin, että voisimme muuttaa samaan asuntoon, mutta Martta lopulta halusi jäädä omaan kotiinsa. Näin kului seitsemän vuotta melkein huomaamatta. Välillämme on ollut todella lämpimät ja luottamukselliset välit, voisi jopa sanoa että olimme ystäviä.
Muistan, kun olin raskaana, Martta jostain syystä mainitsi isyyden testistä. Hän oli nähnyt Ylellä jonkun ohjelman, jossa mies kasvatti vierasta lasta monta vuotta ja sai tietää totuuden vasta myöhemmin. Sanoin heti, että ihan turhaa höpinää.
Jos mies epäilee, onko lapsi hänen, hän ei koskaan kunnolla huolehdi lapsesta ja on vain sunnuntaipappa!
Martta sanoi, ettei hän uskoisi, että odotan kenenkään muun kuin hänen poikansa lasta. Olin varma, että kun lapsi syntyy, Martta haluaisi tehdä isyystestin, mutta mitään ei koskaan sanottu siitä.
Tänä kesänä Martta sairastui vakavasti ja hänen vointi huononi nopeasti. Päätin silloin, että olisi helpompi, jos hän asuisi lähempänä. Etsin Oulusta asuntoja ja mietin, että voisi ostaa pienen yksiön hänelle.
Sitten Martta joutui sairaalaan, ja tarvitsin hänen miehensä kuolintodistuksen välittäjää varten. Martta ei jaksanut hakea sitä, joten menin hänen asunnolleen ja rupesin penkomaan papereita. Kun selasin kansioita, löysin jotain yllättävää isyyden testin. Se oli tehty, kun mun poika oli vain kahden kuukauden ikäinen, ja tulos vahvisti, että isä on Martan poika.
Voin kertoa, että olin aika järkyttynyt! Kävi ilmi, ettei Martta ollut kuitenkaan uskonut mulle ja teetti testin salaa. Kerroin Martalle, että sattui pahasti, kun hän ei koskaan luottanut muhun. Nyt Martta vaan pyytää anteeksi ja sanoo olevansa pahoillaan hölmöilystään, mutta mä en oikein osaa rauhoittua asian kanssa. Tuntuu siltä, kuin olisin tullut petetyksi, kun hän piti testin salassa vuosikausia.
Nyt mietin, etten enää haluaisi auttaa Marttaa. Mutta samalla tiedän, ettei hänellä oikeasti ole ketään toista, joka häntä auttaisi.
En halua että mun poika menettää yhteyttä isoäitiinsä, joten jatkan Martan auttamista. Mutta se lämpö ja luottamus, joka meillä oli, ei kyllä varmaan koskaan palaaSilti, kun istuin Martan vierellä sairaalassa, huomasin, miten hänen kätensä hapuili minun käteeni. Hänen katseessaan oli surua ja toivetta, että en hylkäisi häntä viimeisenä hetkenä. Kaikki menneisyyden pettymykset, salaisuudet ja epäluulot tuntui hetkessä pieniltä verrattuna siihen, että olimme yhdessä tässä hauraassa loppukesässä, jossa jokainen yhteinen päivä oli arvokas.
Poikani pyysi isoäidiltään tarinaa menneiltä ajoilta, ja Martta kertoi hänelle mielikuvituksellisia satuja ja opetti hänelle vanhoja sanontoja. Kuuntelin heidän nauruaan ja ajattelin: ehkä me kaikki kannamme haavoja, mutta silti elämä antaa mahdollisuuden rakastaa uudelleen ja rakentaa siltoja toistemme luo.
Juuri ennen kuin Martta nukahti, hän puristi kättäni lujasti ja kuiskasi: “Kiitos, kun olet ollut minulle perhe. Pyydän anteeksi, että pelkäsin niin paljon.” En tiedä, kestääkö anteeksianto vuosien painoa, mutta ymmärrys kasvaa hiljalleen.
Lopulta, kun kotiin palatessani vaihdoin poikani kanssa katseet, tunsin helpotusta. Ehkä meistä kaikista tuli tässä koetuksessa vähän vahvempia ja ehkä Martan rakkaus, vaikkei täydellistä ollutkaan, jätti meihin jäljen, jota emme koskaan unohda.
