Kolmen vuoden kuluttua hän katuu syvästi
Marjatta karjaisi miniälleen: Ota lapsesi ja lähde pois. Tämä ei ole meidän lapsemme. Ja Veikko luotti sinuun niin paljon! Kaikki mitä Aino teki, oli halata pientä poikaansa ja itkeä. Koko odotusajan Marjatta toisti, ettei miniä kantaisi hänen poikaansa. Veikko oli kasvanut äitinsä lellikkinä ja elänyt tämän ohjauksessa koko elämänsä. Edes avioliitto ei ollut muuttanut häntä. Eikä miniä voinut kuin katsella miestään kyynelsilmin.
Veikko, miksi annat äitisi syyttää minua ihan kaikesta? Miten minä olen muka tehnyt väärin?
Rauhoitu rakas, se on äiti! Veikko pyysi vain kärsivällisyyttä.
Se mikä sai Ainon mittarin täyttymään, oli anopin sanat, että vastasyntynyt ei olisi Veikon lapsi. Silloin ei enää ollut mitään tehtävissä. Aino pakkasi tavaransa, lapsen pienet vaatteet mukaan, ja palasi vanhempiensa kotiin. Eniten teki silti kipeää se, ettei Veikko yrittänyt estää häntä lähdössä.
Marjatta tunsi itsensä voittajaksi. Hän kuvitteli, että elämä jatkuisi taas niin kuin ennenkin: Veikko tulisi töistä kotiin, istuisivat yhdessä illallisella, joisivat teetä ja juttelisivat mukavia.
Eräänä iltana tapahtui kuitenkin jotain, mitä hän ei osannut odottaa. Veikko palaili myöhään töistä, kun Tuntematon hyökkäsi hänen kimppuunsa pimeällä kadulla, löi tajun kankaalle ja ryösti hänet. Veikko ei enää koskaan herännyt hän menehtyi sairaalassa. Marjatta oli lohduton. Hän kulki ilta illan jälkeen poikansa huoneeseen, kosketti tämän vaatteita ja itki.
Sillä välin Aino eli uutta, valoisaa elämää. Hän kiirehti päiväkodista hakemaan lastaan, töissä tuli ylennys, uusi puoliso hemmotteli illallisilla ja pieni poika toi iloa onnistumisillaan jo nuorella iällä. Eräänä päivänä hän näki Marjatan eikä ollut tunnistaa tätä rypistynyt ja väsynyt nainen, varjo entisestään.
Ai, se on Veikko… Niin se on, Veikko, Marjatta nyyhkytti. Anna anteeksi, että hajotin teidän perheen, ja omankin. Olen varmasti maailman kamalin ihminen
Ainolle tuli sääli vanhaa anoppiaan. Siitä lähtien hän antoi tämän silloin tällöin tavata pojanpoikaansa.
Elämä opetti kivuliaasti: kontrolloimalla ja epäilemällä menettää rakkaimpansa eikä kukaan meistä ole virheetön. Lopulta vain myötätunto rakentaa siltoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen.
