Naapuri-Karjalan kylässä, aivan järven rannalla, asui yksin hiljainen tyttö. Maire. Ujopiimä, huomaamaton sellainen, että ei oikeastaan huomaa vaikka olisi ruokapöydässä vastapäätä. Katse aina maassa, hiukset harmaanvaaleina letillä, päässään ikivanha huivi. Maire työskenteli postissa lajitteli kirjeitä ja kantoi eläkkeet taloihin.
Eikä kukaan kiinnittänyt Mairen aavistukseenkaan huomiota. Meidän mökkimme pojat, ne kun ovat kuin teeret soitimella niille pitää olla naurua, elämää, tulta silmissä, tyttöä joka uskaltaa. Mutta Maire…
Sinä keväänä saapui meijän Osuusmeijerille uusi traktorimies, Tapio. Pitkä, harteikas, tukka sysimusta kuin mustikkamaa, silmissä pilkettä ja lisäksi hanuristi. Kun Tapio iltaisin asteli Seurantaloa kohti, avasi harmonikan ja antoi polkansa soida kyllä tytöt huokasi. Ja Mairen sydän takoi rinnassa, niin että juuret asti juovutti kaihon.
Mutta mitä Maire, vaatimaton harakka, sellaista hanhea tavoittelemaan? Parhaat tytöt jo kieppuivat Tapion ympärillä, Maire vain katseli kaukaa ja huokasi niin syvältä, että minunkin sydän meinasi murtua.
Mutta sitten, ystävät, tapahtui kylässä kummia.
Alkoi Mairelle saapua kirjeitä. Helsingistä. Kauniissa, vahvoissa kuorissa, käsiala maskuliinisen pyöreää. Ja kun Maire työskenteli postissa, sai hän nähdä kirjeet ensimmäisenä, mutta eihän kylässä mikään pysy salassa meidän vanha postitäti, Lempi, perinteinen juorukello, kuulutti heti:
No johan nyt! Meidän hiljaisella on salarakas kaupungista! Kirjeitä tulee harva se päivä! Eiköhän pian kutsuta vihille!
Maire kulki salaperäisenä, posket hehkuen, silmät kirkkaampina kuin koskaan. Hän kaunistui silmissä. Käveli selkä suorana, letillä sininen satiininauha. Kun hän asteli kylätietä kirje kädessä, povitaskussa, oli kuin olisi kultamitallia kantanut.
Ja Tapio huomasi. Silloin tällöin vilkaisi salaa Mairen suuntaan. Miehet kun ovat sellaisia, että kun joku toinen näyttää kiinnostuvan, kiinnostuvat itsekin.
Mutta Maire, raukka, vajosi yhä syvemmälle omaan haaveeseensa. Hän istui portaille postin edessä, luki kirjettä, hymyili kaihoisasti. Ja kyläläiset kuiskuttelivat: “Noh, onpa sitä tuurilla syntynyt tuokin”.
Sitten, kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta, tapahtui väkevä loppunäytös.
Seurantalo pullisteli kansaa, oli elonkorjuujuhlat. Hanuri soi, nuoriso pyöri tanssissa. Mairekin oli tullut, uusi puuvillamekko yllään ja laukku olalla.
Silloin kylän pahankuriset Kallio-veljekset, jo humalassa, keksivät pilailla. Vetivät Mairen laukkua, niin että vanha nahkahihna katkesi. Tavarat lensivät tielle, ja kaiken sekasorron keskellä valui esiin nippu kirjeitä, sievästi nauhalla sidottu.
Seppo, toinen veljeksistä, nappasi nippua ja huusi:
Kuulkaas, kansa! Katsotaanpa, mitä kaupunkilainen kavaljeeri oikein kirjoittaa meidän hiirelle!
Maire sujahti väliin, kalpeana kuin maitokuppi:
Älä, Seppo! Anna takaisin!
Muttei mitään apua Seppo väisti, nykäisi kirjeen auki ja alkoi lukea rinta rottingilla:
“Rakas Maireni! Silmäsi sinisenä hehkuu kuin järven pinta”
Yleisö hiljeni kaunista tekstiä. Mutta hetken päästä Seppo takelteli, vaihtoi kirjettä, penkaisi esiin ryppyisen, kokonaan raavustellun arkin. Vei sen lampun alle silmät sirrillään:
Hehe, katsokaapas tätä! Onpa tässä sekoilua!
Kirje oli täynnä yliviivauksia ja muokkauksia. Ensin luki “Hyvä Maire”, mutta se yliviivattu, alle “Rakkaani”, ja niin edelleen. Pelkkiä luonnoksia! Hän luki ääneen, sitten karjaisi:
Samaa käsialaa! Sanoo olevansa kirjettäjälle, vaikka sepittää itse itselleen!
Ja se nauru! Koko piha räjähti rivoon remakkaan.
Kirjoittelee itselleen rakkauskirjeitä!
Olisihan tuossa jo mielikuvitusta!
Maire seisoi piirin keskellä, kasvot käsissä, hartiat vavahtelivat. Sellainen häpeä, ettei tekisi mieli jäädä henkiin. Olin nuori, en osannut auttaa, haukoin vain ilmaa kuin ahven.
Silloin musiikki hiljeni.
Tapio, joka istui alkuun kuistilla hanurinsa kanssa, laski soittimen. Nousi. Järjestelmällisesti asteli alas, väkijoukko väistyi hänen olemuksensa oli tyyni ja vakava kuin järven jää.
Hän meni Sepon eteen, otti kirjeet tämän kädestä. Seppo koki lyödä takaisin, mutta sanat kuolivat suuhun.
Tapio nosti kirjeet maasta, puhdisti niistä pölyt. Lähestyi Mairen luo, joka yhä itki.
Hän tarttui Mairea kyynärpäästä, varoen, mutta päättäväisesti, ja sanoi selkeästi:
Mitäs siinä irvitätte? Ettekö ole ennen ihmistä nähneet?
Käänsi Mairen puoleen ja sanoi pehmeästi:
Mennään kotiin, Maire. On jo pimeää.
He kulkivat läpi väkijoukon, hiljaisuuden, joka muuttui kirpakaksi ja häpeälliseksi. Tapio kantoi Mairen laukkua toisessa kädessä, toisella tuki häntä kyynärpäästä.
Siitä se heidän tarinansa alkoi, hiljaa ja hitaasti. Pitkään Maire ei osannut katsoa kyläläisiä silmiin, mutta Tapio ei antanut periksi. Tapasi häntä työpäivän jälkeen, saattoi kotiin, toi metsästä kukkia. Puolen vuoden kuluttua tanssittiin häitä.
He elivät sovussa. Tapio helli Mairea, piti suojanaan. Maire kukoisti, piti talon kuin kukkaa kämmenellä, ja synnytti Tapioille kolme poikaa. Eikä kukaan koskaan enää muistellut sitä iltaa Tapio katsoi niin, että juorukellotkin vaikenivat.
Vuosia vieri. Tapio kuoli kolme vuotta sitten, sydän petti. Mairesta tuli surullinen, kuihtui kuin orvokki syksyllä. Käyn häntä katsomassa otan verenpainemittarin mukaan ja juodaan yhdessä teetä.
Eräänä syysaamuna, sateen rummuttaessa kattoa ja uunissa koivuhalkojen rätistessä, Maire penkoi vanhaa lipastoa. Otti esiin puisen rasian, jonka Tapio itse oli veistänyt kauan sitten.
Avaa sen. Siellä ne samat vanhat kirjeet, kellastuneina.
Tiedätkö, Anneli hän sanoi, ääni väristen Luulin aina, että Tapio heitti ne pois silloin. Teki mieli kysyä, mutta hävetti. Koko elämän hävetti.
Hän otti päällimmäisen kirjekuoren. Sen alla oli vihkoruutuun kirjoitettu, siisti, mutta uusi arkki selvästi kirjoitettu vasta vähän ennen Tapion kuolemaa.
Maire pujotti lukulasit nenälleen ja luki. Kyyneleet kiiltelivät uurteilla. Sitten ojensi sen minulle:
Kuule, lue sinä, Anneli. En näe rivejä.
Tartuin paperiin, hahmotin Tapion tuttuja koukeroita:
“Maikku,
Löysin tämän rasian, taas uudestaan piilottelin. Anna anteeksi, etten puhunut siitä koskaan. Näin aina, miten häpesit, enkä halunnut repiä haavoja. Nyt ajattelen, että olisi pitänyt puhua jo silloin, että sydämesi olisi saanut rauhan. Tunnistin kyllä käsialasi heti sinä juhlapäivänä. Tiedätkö miksi en nauranut? Siks, että sydäntä sattui. Ajattelin: miten yksin ihminen voikaan olla, jos täytyy itselleen kirjoittaa kauniita sanoja. Ja kuinka me miehet oltiin sokeita. Kiitos noista kirjeistä, Maikku. Ilman niitä en ehkä olisi koskaan huomannut omaa onneani. Sinä olet aina ollut minulle kaikkia muita kauniimpi. Sinun Tapiosi.”
Istuttiin siinä hiljaa ja itkettiin molemmat. Huoneessa tuoksahti siltä vanhalta lääkkeeltä, kanelilta ja karvaalta, sydäntä särkevältä rakkaudelta, jota tuskin enää tässä ajassa tapaa.
Siinä sen näkee, ystävät. Maire valehteli toivossa, että hänet edes joku huomaisi. Tapio näki valheen sijaan sen surun takana ja kantoi, lämmitti sen pois koko elämänsä ajan.
Katselen nyt puista rasiaa heidän pöydällään ja mietin: älkää tuomitko ankarasti heitä, jotka tekevät hölmöyksiä. Kuka voi tietää, millainen kaipuu ja rakkauden nälkä ihmistä niihin ajaa?
