Olemme olleet naimisissa mieheni kanssa pian seitsemän vuotta, ja sitä ennenkin tunsimme toisemme jo pitkään. Koko tämän ajan olemme kumpikin tehneet töitä ja onnistuneet säästämään omaa omakotitaloa varten, jonka rakensimme ihan itse.
Ennen tätä asuimme mieheni omistamassa kerrostaloasunnossa Helsingissä. Hän oli juuri remoinut sen ennen häitä. Vaikka siitä on jo monta vuotta, asunto on edelleen erinomaisessa kunnossa.
Kun muutimme omaan taloon, oli molemmille selvää, ettei asunto menisi vuokralle. Halusimme säilyttää sen hyvässä kunnossa emmekä riskeerata, että se rapistuu muiden käytössä. Päätimme siis pitää sen tyhjillään.
Samoihin aikoihin, noin puoli vuotta sitten, sain vanhemmiltani toisen asunnon Espoon keskustasta perintönä. Sillä hetkellä ei tuntunut järkevältä myydä sitä suurimmat talosta aiheutuvat kulut oli jo maksettu, eikä akuutti tarve lisärahalle ollut.
Päätimme mieheni kanssa, että myöhemmin teemme asuntoon pientä pintaremonttia ja vähän uusimme kalusteita, jotta siitä tulisi viihtyisä ja helposti vuokrattava. Halusimme, että asunto pysyy siistinä eikä ollut kiirettä.
Lopulta se toinenkin asunto vain seisoi tyhjillään. Tämä herätti mieheni siskon huomion, kun istuimme eräänä sunnuntaina iltapalalla koko perheen kesken.
Hän alkoi puhua, kuinka meillä on kaksi asuntoa käyttämättöminä. Yksi on tietysti hyvä olla, mutta kahdelle kuulemma ei ole mitään järkevää tarvetta, kun perhettäkin pitäisi auttaa.
Taustalla oli heidän oma tilanteensa: he olivat puolivälissä asunnonostoprojektiaan Vantaalla, mutta eivät olleet ottaneet vielä asuntolainaa, koska kummallakin oli aika matalat tulot.
Keskustelu alkoi mennä ristiriitaiseen suuntaan. Mieheni sisko esitti, että meidän pitäisi myydä toinen asuntomme ja lainata heille siitä saadut rahat, ja loput voitaisiin tallettaa pankkiin korkoa kasvamaan. Ei kyseessä ollut lahja, vaan he suunnittelivat maksavansa rahan takaisin mutta se kestäisi vuosia.
Huomasin mieheni olevan kiusaantunut. Olemme jo monesti auttaneet perhettä niin rahallisesti kuin muutenkin, mutta tämä oli liian iso pyyntö.
Päätin ottaa asian puheeksi itse. Sanoin suoraan, että kyseessä on vakava kysymys. Jos myisimme asunnon ja antaisimme suurimman osan rahoista heille, meille ei jäisi enää omaa asuntoa. Pankkitilille jäisi vain pieni osa, eikä olisi paikkaa, mihin palata, jos elämäntilanne muuttuisi.
Lisäksi ei ollut varmuutta, milloin saisimme rahamme takaisin. Sanoin, että tällaiset päätökset vaativat todella huolellista harkintaa, vaikka kysyjä olisikin oma sisko.
Tunnelma pöydässä muuttui vaivaantuneeksi, eikä keskustelu enää jatkunut pitkään. Sisko katsoi minua hieman loukkaantuneena ja mieheni vaihtoi aihetta nopeasti.
Elämä opetti taas kerran: perheen apu on tärkeää, mutta omat rajat on muistettava, etteivät omat tulevaisuuden mahdollisuudet vaarannu liiallisesta hyväntahtoisuudesta. Jokaisen on opittava pitämään huolta sekä toisista että itsestään sillä vasta silloin perheen tuki on kestävää ja aitoa.
