“Meillä ei tänä vuonna ole varaa lähteä merelle”, sanoi mieheni Lauri ja lähti työmatkalleen. Seuraavana päivänä näin hänen kuvansa rannalta… kainalossaan minun siskoni.
Laura, älä nyt taas loukkaannu! Olet fiksu nainen, tilintarkastaja. Laske itse! Nämä ovat kylmiä lukuja. Auton laina vie kahdeksansataa euroa kuussa. Asuntolaina neljä sataa viisikymmentä. Kesämökin isän katon korjaus kahdellesadalla, muuten mökki lahoaa. Millä ihmeen rahalla me mentäisiin merelle tai Malediiveille? Meillä ei riitä. Joudumme elämään pelkällä ruisleivällä?
Lauri kierteli meidän pienessä keittiössä, elehti levottomasti. Hän availi kaappeja, kolisteli astioita, kaatoi vettä lasiin ja kaatoi sen pois. Hän ei katsonut silmiini, vältteli katsettani kuin olisin ollut Verohallinnon tarkastaja.
Istuin keittiön pöydän ääressä kumartuneena, tuijotin matkatoimiston auki olevaa välilehteä tietokoneella. Näytössä oli kirkkaansinistä merta, lumivalkoista hiekkaa ja palmuja, bungalowit. Se ei ollut vain kuva. Se oli Unelmani. Unelma, joka oli pitänyt minut elossa kolme vuoden ajan kuin haaksirikkoutunutta pelastusrengas.
Lauri, sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana Olen oikeasti säästänyt tätä reissua varten. En koskenut edes bonuksiini, otin eväät töihin, tein ylitöitä laskin toiminimien tilejä iltaisin, kun sinä nukuit. Säästössä omalla tilillä kolmetuhatta euroa. Se riittää kyllä. Loma on meille tärkeä. Autonhuolto ja mökin katto saavat odottaa. Meidän täytyy levätä. Me emme ole olleet lomalla kunnolla viiteen vuoteen, asuntolainan jälkeen! Sinä olet kiukkuinen, minä hermoraunio. Silmänyrjäys vetää minulla jo suoraan. Meidän on pakko muistaa, että me olemme aviopari, emme velallis-kumppanit.
Ei se ole vain rahasta kiinni! Lauri ärähti, kuppi kolahti lautaselle. Minulla on töissä hirveä kiire, projekti pitäisi saada valmiiksi! Pomo riehuu. Ei tässä nyt vain lähdetä etelään ottamaan aurinkoa.
Mutta sanoithan viime viikolla, että juuri valmistui se projekti
Tilanne muuttui! hän keskeytti punastuen. Asiakas keksi uudet vaatimukset! Korjausta ja lisätöitä! Joten tämä keskustelu on ohi. Tänä vuonna ei mennä lomalle merelle. Voidaan mennä pääsiäisen aikaan mökille, auttaa isä katolla, grillataan ja hengitellään metsää. Eikös sinulle riitä semmoinen?
En halua mökille isän luo kuiskasin, kyyneleet kuumina poskilla. Siellä minun pitää tehdä vain töitä. Haluan merenrantaan, loikoilla ja olla tekemättä mitään.
Aina vain mitä SINÄ haluat! Itsekäs. Minulla on työmatkakin tulossa. Oulun seudulle, tarkastamaan tehtaita, kahdeksi viikoksi. Firma maksaa jälkikäteen, nyt pitää käyttää omia rahoja. Hotellilta vaaditaan tietty taso, illallisia jne. Minä en aio syödä nuudeleita johtajan kanssa. Anna minulle osa säästöistäsi, käytän ne nyt, firma palauttaa.”
Kuinka paljon tarvitset? kysyin vaisuna.
Kaksituhatta euroa.
Kaksituhatta?! Lauri, se on kaksi kolmasosaa mun säästöistä!
Palautuu pian, senkus huolehdit. Etkö luota edes mieheesi?
Katsoi niin loukatusti minua, että tunsin itseni syylliseksi. Hän on kuitenkin menossa töihin, meidän takiamme, kylmään ja pimeään kevättalveemme. Lähetin rahat, kädet täristen.
Lauri lähti seuraavana päivänä. Pakkasin hänen laukkunsa.
Älä ikävöi, Lauralainen! hän nauroi, pukeutuen siistiin villakangastakkiin, tuoksui hyvälle (sen hajuvesipullon olin ostanut hänelle joululahjaksi, säästin itsestäni). Soittelen, jos vain kenttää löytyy Oulun perukoilta.
Pidä itsestäsi huolta. Ota tarpeeksi vaatetta mukaan, öisin voi vielä olla pakkasta.
Tietysti. Otin toppapöksyt.
Mutta miksi uikkarit ja shortsit? kysyin osuessani hänen laukussaan shortseihin.
Hetkeksi hän hätkähti, mutta hymyili sitten:
Hotellissa on lämmitetty allas ja sauna. Käyn porukan kanssa uimassa.
Kuulosti järkevältä. Nyökkäsin.
Hän lähti. Veti perässään suurta harmaata matkalaukkua, vei mennessään säästöni ja lomaunelmani.
Jäin yksin. Kevättalvinen Helsinki oli vielä kolea ja hiekoitettu katu loskainen.
Kävin töissä kuin kone. Iltaisin katsoin ulos harmaasta ikkunasta, lämmitin eilisen ruokaa ja tuijotin sarjoja etäisenä. Olo oli yksinäinen niin yksinäinen, että sattui.
Päätin soittaa siskolleni, Ilonalle.
Ilona on aivan erilainen kuin minä minä tumma ja huomaamaton, tilintarkastaja, hän vaalea, räiskyvä, somevaikuttaja, viisi vuotta nuorempi ja käyttäytyy kuin teini. Olimme eri puusta, mutta autoin häntä aina.
Valitsin hänen numeronsa.
Tähän numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä, tai puhelin on sammutettu.
Omituista. Ilona päivittää aina jotain: salaatti, taksi, uusi huulipuna.
Menen hänen someensa. Viimeisin päivitys viikko sitten juuri silloin kun Lauri lähti. Kuva pinkistä matkalaukusta. “Valmistaudun matkaan! Arvatkaa minne? Kuumaa luvassa! #Seikkailu #Salaisuus”
No, ehkä joku oli hänet houkutellut Dubain-reissulle.
Viikko kului. Lauri soitti harvoin. Ääni oli outo, iloinen, kaukana ahdistuksesta. Taustalla kuului pehmeää, rytmikästä ääntä ei pohjoisen tuuli, vaan ehkä meren aaltojen rausketta?
Lauri, mikä tuo musiikki on? Missä olet?
Ai? Siellä Radiosta, autossa, kuski laittoi tanssimusiikkia, kun mennään tehtaalle! Ja aaltojen ääni on tuuli! Oikea pohjoisen viima. Nyt täytyy mennä, kuuluu huonosti
Perjantaina yöllä valvoin ahdistuneena keittiössä. Olin selailemassa uutisvirtaa kännykästä, kun näytön yläkulmaan ilmestyi ilmoitus.
“Ilona Lehtinen on merkinnyt sinut kuvaan.”
Sydämeni muljahti. Sain auki kuvan.
Kuva latasi hitaasti. Ensin sininen taivas terävä, melkein häikäisevä. Sitten turkoosi meri. Sitten valkoinen hiekka.
Ja ihmiset.
Kuvassa oli ranta juuri se, jonka olin tallentanut haaveissani matkatoimiston sivulta. Malediivit. Tunsin palmunkaaren, laiturin, hotellin.
Etualalla rantatuolilla loikoili Ilona, punaisessa bikineissä, suuret aurinkolasit, drinkki kädessä. Ruskea ihonsävy, leveä hymy.
Hänen vierellään…
Vieressään halveksittavan tutut karvaiset käsivarret (Laurilla klassinen Casion rannekello, jonka olin hänelle antanut vuosia sitten), samat shortsit, joita näin hänen laukkunsa sivutaskusta.
Lauri.
Minun Laurini.
Joka nyt on “Oulussa, tehtaalla”, mutta on Malediiveilla kainalossani siskoni kanssa.
Hän nauroi siinä kuvassa tavalla, jolla hän ei ollut nauranut minulle vuosiin. Hän katsoi siskoani kuin kissanpentu kermavaahtoa.
Kuvateksti: “Onni rakastaa hiljaisuutta…mutta tahdon silti kertoa! Kiitos rakkaani tästä satumaasta! Oma tiikeri! #Malediivit #Rakastan #Loma #SiskoAnteeksiEiAnteeksi”
Ja minut oli merkitty kuvaan suoraan Laurin kasvojen ylle. Vahingossa? Ei. Tarkoituksella.
Näyttääkseen: “Minä voitin. Olen nuorempi. Kauniimpi. Sinä vanha, tylsä akka. Ja sinä maksoit meidän juhlamme.”
Katsoin kuvaa ja maailma sumeni. Tunsin kuin olisin kadonnut.
Mieheni. Siskoni. Minun rahoillani. Kaikki ne eurot, joita olin säästänyt kolmessa vuodessa eväillä ja laskemalla yritysten tilejä öisin menivät heidän juhliinsa.
“Et ansaitse lomaa, pysy kotona.”
“Itsekäs.”
“Ei ole varaa.”
Laurin sanat kaikuivat korvissani ja muuttuivat yhä enemmän pilkanteoksi.
Itku muuttui ensin tutinaksi, lopulta nauruksi. Kiroin ja itkin yhtä aikaa. Juoksin vessaan oksentamaan. Katselin peiliin: harmaa naama, punaiset silmät. Tantta.
Siskoni on nuori, kiiltävä, minua kiinnostavampi ja kaiken lisäksi minä maksan heidän juhlansa.
Menin takaisin koneelle. Kädet vapisivat, mutta olo muuttui viileäksi, kirkkaaksi.
Talletin kuvakaappaukset kaikki Ilonan julkaisut, videot, Laurin avulla tehdyt tempaukset.
Avasin verkkopankin.
Autolaina (“Toyota Land Cruiser”, Laurin ylpeys) oli minun nimissä. Lainaa jäljellä kahdeksantuhatta euroa. Laurilla oli tapana siirtää minulle laina, koska auto oli “meidän”.
Asuntolaina oli myös yhdessä, mutta minä olin rinnakkaisomistajana.
Siirsin Laurille antamani 2000 euron tiedot talteen. Näin, että matkan maksu oli mennyt suoraan matkatoimistolle.
Niin minusta tuli toinen ihminen. Itku loppui. Jäljellä oli musta viha ja tarve kostaa.
Laurin heikko lenkki: yleisvaltakirja autoon. Hän teki sen minulle vuosi sitten (että “voin uusia vakuutuksen, huollon tai vaikka myydä, jos rahat loppuu”). Validi kolme vuotta, oikeus myydä.
Puin päälleni puvun, punasin huuleni. Otin kaikki paperit, vara-avaimet. Menin vaihtoautoliikkeeseen, joka hoiti ystävällisesti asiat.
Laura, mitä olet tekemässä? Oletko varma? Kysyttiin.
Laurilla on rahoitus vaikeuksissa. Sanoi voivansa myydä vaikka heti. Joten myyn.
Hinta jäi vähän alle markkinan hätäkauppa on aina hätäkauppa.
Kahden tunnin päästä minulla oli pinossa neljäkymmentätuhatta euroa. Maksoin 8000 euron lainan, otin loput pankkitilille omalla nimelläni, johon Laurilla ei ollut pääsyä.
Palasin kotiin.
Pakkasin kaikki Laurin tavarat vaatteet, kalastusvermeet, konsolit, kannettavat, kaikki ja soitin muuttofirman viemään ne hänen isänsä mökille Sysmään.
Tilasin lukkosepän. Uusimmat ja vahvimmat lukot.
Iltapäivällä menin Laurin sähköpostilla matkatoimiston kautta hänen Malediivien hotellin asiakaspalveluun:
Hei, olen Laura Virtanen, Laurin puoliso. Korttini on joutunut väärinkäyttöön, olen ilmoittanut pankille ja poliisille. Suosittelen hotellia poistamaan kyseiset asiakkaat mahdollisten laittomuuksien takia. Tiedot välitetään poliisille.
Tunnin päästä Laurin kortilta ei enää saanut maksettua hotellia. Häneltä tuli tiedonpyyntöjä, pyysi apua. En vastannut.
Sitten katkesi yhteydet. Viestivyöry alkoi.
Lauri: “Laura, mitä sinä olet tehnyt? Meidät ajetaan ulos hotellista, ei ole käteistä! Auta nyt!”
Ilona: “Sisko, mitä sä nyt? Tämä ei ole siltä miltä näyttää! Älä nolaa meitä, tilit tyhjenty nää kiitos, saadaan edes katamaraanilla kentälle!”
Lauri: “Oletko myynyt minun Toyotan? Hulluko olet?!”
Nauroin ja lähetin heille vain yhden kuvan: heidän yhteiskuvansa, ja tekstin:
“Onnellisuus rakastaa hiljaisuutta. Nauttikaa hiljaisuudestanne. Auto on myyty, rahat kulutin perheeseen. Tavarat ovat isän mökillä. Oviin on vaihdettu lukot. Oikeuteen on jätetty hakemus. Heippa vaan.”
Lauri palasi muutaman päivän päästä, palaneena ja vihaisena vain huomatakseen, että hänellä ei ollut avainta eikä asuntoa. Lain mukaan puolet on hänen, mutta varallisuus on nyt negatiivinen.
Eropapereissa Lauri itki ja raivosi, yrittäen saada autonsa takaisin. Mutta notaarin valtakirja oli laillinen, rahat maksettiin lainaan, muu meni arkeen ja lääkkeisiin (“Kiitos Laurin tempauksen, sain hermoromahduksen”, totesin käräjillä).
Siskoon en ole ollut enää yhteydessä. Vanhempani yrittivät suostutella anteeksiantoon, “Ilona on hölmö, nuori, ei tiennyt mitä teki”. Sanoin kylmästi: “Minulla ei ole siskoa”.
Ilona löysi pian uuden sponsorin ja postaa nyt selfieitä Dubaista. Se hänestä.
Minä puolestani, käytin ne 2000 euroa, jotka säästin olemalla antamatta Laurille, ja ostin lopuilla autokaupan rahoilla matkan. Malediiveille. Juuri samaan hotelliin, vieläkin parempaan bungalowiin.
Yksin.
Istun nyt lepotuolissa pienen uima-altaan äärellä, Pina Colada kädessäni. Hengitän ja tiedän vesi todella parantaa.
Olen vapaa. Minulla on turvaa ja mahdollisuus hengittää.
En enää koskaan anna kenenkään muun päättää, olenko ansainnut lepoa. Olen ansainnut kaiken. Sen opin ja se riittää.
