Meillä meidän kylässä, siinä Pihlajamäessä joen varrella, asui ennen vanhaan tyttö. Lempi hänestä käytettiin nimeä Lempi-Nieminen. Hiljainen, melkein näkymätön. On sellaisia ihmisiä on olemassa, mutta kuin varjo vain muiden joukossa. Katse lattiassa, hento letti tuhkanvaalea, päässä haalistunut huivi. Lempi työskenteli postilla, lajitteli kirjeitä ja jakoi eläkkeitä vanhuksille.
Eikä Lempiin kukaan kiinnittänyt huomiota. Kylän pojat, ne kun nyt kerran ovat sellaisia, vaativat loistetta ja äänekästä naurua, hilpeyttä ja ylpeää asennetta. Lempi taas… Hän oli hiljainen.
Keväällä meille saapui maatalousosuuskuntaan uusi koneasentaja, Juhani Mäkelä. Pitkä, harteikas, mustatukkainen, silmissä veikeä pilke. Ja haitaristi vieläpä! Kun hän illalla ilmaantui kylätalolle, soittamaan harmonikkaa, niin kaikkien tyttöjen sydän hypähti. Ja niin hypähti myös Lempin. Vielä niin, että tuntui sekoittavan koko pään.
Mutta miten olisikaan harmaa hiirulainen ikinä voinut päästä niin komean miehen lähelle? Hänen ympärillään pyörivät kylän kauneimmat tytöt, kun Lempi vain kaukaa katseli ja huokaisi niin syvältä, että sydäntähän siinä särki katsella vierestäkin.
Sitten alkoi kylässä tapahtua outoja.
Lempi alkoi saada kirjeitä kaupungista. Kirjekuoret kauniita, paksuja, ja käsiala niissä vahvaa, selvästi miehen tekemää. Lempi kun oli postilla, sai aina ensimmäisenä nämä käteensä, mutta salaisuudet eivät pitkään pysy piilossa meidän postin vanhin, Terttu Lehtinen, lörppö kun on, levitti heti tietoa:
Meidän hiljaisellapa romanssi! Kaupungista kirjoittaa mies, usein vielä! Kyllä kai pian tulee kosintakin!
Lempi kulki salaperäisenä, posket heleinä, silmät valoa täynnä. Ja kaunistui. Käveli selkä suorassa, letti nauhalla sidottuna. Asteli kylätietä kuori kädessään kuin kantaisi arvomitalia.
Huomasi sen Juhanikin. Katsoi usein, kun luuli ettei Lempi huomaa. Miehen mieli kun on sellainen, että jos joku muu naisesta kiinnostuu, rupeaa heti itseäkin kiinnostamaan.
Lempi, raukka, vajosi yhä syvemmälle unelmiinsa. Istuskeli postin portailla, luki kirjeitä, hymyili itsekseen. Kylällä supistiin: “Kyllä käy tuurikin, rumaankin voi joskus kolahtaa.”
Ja sitten tuli se päivä, joka oli kuin ukonilma kirkkaalta taivaalta.
Oli kylätalolla juhlat, väkeä kuin Turun markkinoilla. Haitari soi, nuoret tanssivat. Lempi oli tullut juhlavana, uusi puuvillamekko yllä, laukku olalla.
Silloin paikalliset huligaanit, Kallion veljekset, hieman juopuneina, päättivät pilailla. Nappasivat laukun vanha hihna katkesi, laukku tipahti maahan ja kaikki tytön aarteet lensivät pitkin pihaa. Myös se paksu nippu kirjeitä, jonka Lempi oli nauhalla sitonut.
Toinen veljeksistä, Saku, nappasi nipun nauraen:
Kuulkaas kansa! Luetaanpa mitä kaupungin mies meidän Lempille kirjoittaa!
Lempi syöksyi kiinni, kasvot kalkinvalkoisina:
Älä! Anna pois!
Turha toivo. Saku oli nopea, väisti, repäisi kirjekuoren auki ja alkoi lukea kovalla äänellä:
“Rakas Lempini! Sinun silmäsi kuin siniset järvet…”
Kansa hiljeni, sanat olivat kauniita. Mutta sitten Saku töksähti, repäisi uuden paperin nipusta se oli ryppyinen, mustekynällä monin osin yliviivattu. Hän tarkensi lampun valossa ja alkoi huutaa:
Kuulkaas tätä! Kaikki yliviivattu ensin lukee: “Hei, rakas Lempi”, kovasti vedetty yli, sitten alempana: “Tervehdys oma rakkaani”, taas yliviivattu! Tämä on luonnos, ihmiset! Lempi on itse kirjoitellut ja muokannut kauniimpaa tekstiä! Kirjoittaa itse itselleen!
Nauru repesi niin, että tuntui koivujenkin lehdet leijuvan maahan.
Kirjeitä itse itselleen!
Kyllä on hupaisaa! Kuviteltu kosija!
Lempi seisoi keskellä pihaa, kädet kasvoillaan, olkapäät vavahtelivat. Sellainen häpeä, että olisi voinut huuhtoutua tiehensä. Minäkin nuorena vain seisoin, enkä osannut auttaa.
Silloin musiikki lakkasi.
Juhani oli istunut rappusilla soittamisen jälkeen. Hän nousi ylös, astui hitaasti kohti Saku-laista. Jotain niin ankaraa ja raskasta oli hänen kasvoillaan, että koko väki antoi tietä.
Juhani nappasi kirjeet Sakun kädestä. Tuo ei sanonut sanaakaan, virne katosi kasvoilta.
Juhani keräsi maahan lentäneet kuoret, putsasi pölystä. Asteli Lempin luokse, joka yhä peitti kasvojaan.
Otti Lempiä kyynärvarresta hellästi, mutta lujasti, ja sanoi selvästi koko kylälle:
Mitä siinä nauratte? Ettekö ole ihmistä ennen nähneet?
Kääntyi sitten Lempin puoleen, matalalla äänellä:
Tule Lempi. Vien sinut kotiin, nyt alkaa olla jo pimeää.
Niin he menivät. Koko juhlakansa loittoni heidän tieltään, hiljaisuus oli painava ja häpeällinen. Juhani kulki selkä suorana, kantaen hänen laukkuaan, toinen käsi tukena kyynärpäässä.
Siitä illasta kaikki muuttui. Ei heti Lempi pelkäsi pitkään vilkaista ihmisiä silmiin. Mutta Juhani ei jättänyt rauhaan. Otti vastaan töistä, käveli kotiin saattamassa. Puolen vuoden päästä oli jo häät.
Heidän liittonsa oli kuin satua. Juhani piti Lempiä kuin kukkaa kämmenellä. Lempi loisti, tuli erinomainen emäntä, sai kolme poikaa. Eikä kylässä enää kukaan maininnut sitä iltaa. Juhani osasi katsoa tavalla, että juoruilijoiden kielet tarttuivat kitalakeen.
Vuosikymmeniä kului. Juhani menehtyi kolme vuotta sitten sydän petti. Lempi jäi yksin, väsyneenä. Käyn usein hänen luonaan, mittaan verenpaineen, juon teetä.
Syksyllä istuimme hänen tuvassaan. Ulkona sade hakkasi kattoa, kiuas humisi, liedellä omenateetä. Lempi penkoi vanhaa lipastoa. Otti esiin puisen rasian, jonka Juhani oli aikoinaan veistänyt.
Avaa sen, ja siellä ne samat kirjeet, kellastuneet kuoret.
Tiedätkö, Katri hän sanoi, ääni vapisi minä kun luulin, että Juhani heitti nämä pois silloin. Tai poltti. Koko iän hävetti valehdella. Ei kehdannut edes kysyä niistä.
Otti nipun päältä kirjekuoren. Siellä alla ruutupaperilappu, uusi ja valkea, kirjoitettu ehkä kuukautta ennen Juhanin kuolemaa.
Lempi laittoi silmälasit, luki, kyyneleet virtasivat uurteista poskea pitkin.
Ojensi sen minulle:
Lue, Katri. En näe.
Luin hitaasti harvaa käsialaa:
“Rakas Lempini.
Löysin tämän rasian ja piilotin uudelleen. Anna anteeksi, että en puhunut asiasta aiemmin. Näin vuosia kuinka häpesit tuota iltaa, enkä halunnut sinua kiusata enää lisää. Ehkä olisi pitänyt puhua, ettei sydämelläsi olisi ollut sitä kiveä. Tiesin kyllä heti silloin kylätalolla, että olit itse nuo kirjeet kirjoittanut sinun käsialasi opin laskuista jo kauan sitten. Tiedätkö, miksi en nauranut kanssasi? Koska sydän särkyi. Mietin: miten suuri yksinäisyys täytyy olla, että kirjoittaa itselleen helliä sanoja? Ja me miehet emme sitä sielua huomanneet.
Kiitos niille kirjeille, Lempi. Ilman niitä olisin ehkä kulkenut onneni ohi. Sinä olet ollut minulle aina kaunein. Sinun Juhanisi.”
Istuttiin siinä ja itkettiin yhdessä, tuvan täytti kuiva omenan tuoksu, korvalol, ja sellainen kirpeä rakkaus, jota enää harvoin näkee.
Niin se vain menee, hyvät ihmiset. Hän valehteli epätoivosta, että joku huomaisi. Juhani näki valheen takaa kivun, ja lämmitti Lempiä koko elämänsä.
Kun katson tuota rasiaa, mietin: älkää tuomitko liian kovin niitä, jotka tekevät hullutuksia. Kuka tietää, millainen rakkaudennälkä ajaa ihmistä tekoihin.
