Meidän koulussa oli tyttö orpo.
Meidän koulussa opiskeli tyttö, orpo. Hän asui mummonsa kanssa, joka oli jo ikäloppu ja hurjan uskonnollinen. Joka sunnuntai he kulkivat yhdessä kirkkoon meidän talon ohi, kumpikin yhtä laihan ja hauraan näköinen, valkoisissa huiveissa kuin pienen romaani kuoron solistit. Koulun käytävillä huhuttiin, että mummo kielsi häntä katsomasta telkkaria, syömästä karkkia ja nauramasta suu auki ettei paholainen livahtaisi sisään ja pakotti pesemään kasvot jääkylmällä vedellä.
Me kiusattiin tyttöä. Hän katsoi meitä harmailla, ei lainkaan lapsellisilla silmillään, ja sanoi: Hyvä Jumala, anna heille anteeksi, eivät tiedä mitä tekevät. Kukaan ei halunnut olla hänen kaverinsa, pidimme häntä vain hulluna. Hänen nimensä oli Sini. Ei mikään Angelina, vaan Sini.
Lapsuudessani kouluruoka ei todellakaan ollut makuelämys. Mutta perjantaisin sai rahkapullan ja teetä tai makkaran taikinassa ja kaakaota sekä pienen suklaapatukan. Tällä kertaa Siniä kiusatessa joku tönäisi häntä, hän törmäsi minuun, minä osuin pöytään, jossa oli kaakaolasit, ja se suklaamainen virta kaatui kahden ysiluokkalaisen päälle.
No niin, sanoivat ysiluokkalaiset synkeinä.
Juostaan! sanoin, nappasin Siniä kädestä ja paiskattiin yhdessä karkuun luokkaamme.
Olin varma, että perässämme tuli kiljuva intiaanijoukko ja siihen päälle lauma villihevosia. Viimeiset kaksi tuntia oli matematiikkaa. Lasioven takana väijyi kaksi kookasta hahmoa. Välillä ovi raottui ja kaks päätä kurkkasi vuorotellen sisään sitten päät supattelivat keskenään. Tajusin heti, että tämä on kuten klassikot sanoisivat tutkinta, tuomio ja teloitus.
Meidän pitää livahtaa huomaamatta ulos, sitten mennään vintille, ollaan siellä kunnes tulee pimeä ja juostaan kotiin, ehdotin.
Ei, Sini vastasi, mennään kuten kunnon tytöt. Valoisaan aikaan ja tyynesti.
Mutta Sini, siellä on ne… ne varmaan…
Mitä ne tekee? Kaatavat piimää päähän? Huutavat? Päästävät pataan kaksi viidesluokkalaista tyttöä? No?
No…
Vaikka ne hakkaisivat, hakkaavat vain kerran. Jos ei mene, pelkää joka päivä.
Lähdimme luokasta muiden mukana. Niin kuin kunnon tytöt. Tyynesti. Ysiluokkalaiset seisoi seinää vasten.
Hei tytöntylleröt, kuka teistä unohti tämän? toisella pojalla oli kädessä minun lompakko, missä oli Muumi-tarra ja kymmenen euroa (uimahallimaksuun ja taidekerhoon).
Tässä, hän ojensi minulle lompakon, älä enää juokse pakoon.
Kävelin kotiin heilutellen reppua, ja ajattelin, kuinka mukavaa elämä on. Kaikki ratkesi hyvin! Ja miten hienoa, että minulla on uusi ystävä.
Soitanko äidille, hän vois soittaa sun mummolle, pyytää lupalapun, niin mennään mun luo katsomaan piirrettyjä? Vai etkö saa?
Sini pyöritteli silmiään.
Mennään, haetaan mummolta vohveleita ja kondensoitua maitoa, niitä se paistoi tänään.
Me oltiin ystäviä monta vuotta. Kunnes elämä kuljetti meidät eri mantereille.
Muistan aina yhden kerran. Hypätä uimahallin korkealta laiturilta sinisen veden peiliin pelottaa mutta pelottaa vain kerran.
Pelottaa tehdä jotain uutta. Mikä pahinta voisi tapahtua? Sanoisivat että olen höntti? Sanoisivat kerran. Mutta jos en menisi, sanoisin itselleni niin joka päivä.
Pelottaa kerran. Tai pelottaa joka päivä.
Voitat pelon kerran. Tai elät sen kanssa joka päivä.
Sinulla on valinta.
