Mikä sävellyskoulu muka? äiti viskasi keittiön pöydälle esitteensä, jonka Aino oli tuonut koulusta. Ei tule kuuloonkaan. Et kuvittelekaan.
Aino nojaa keittiön ovenpieleen, puristaen reppuaan rintaa vasten. Kurkussa polttelee möykky, jota ei mitenkään saa nieltyä.
Äiti, mutta minä haluaisin…
Haluaisikin, äiti matkii pilkaten. Paljonko sinä siitäkin tajuat. Sinä menet opiskelemaan laskentaa. Se on arvostettu, varma ala. Palkka juoksee, et jää ilman euroja.
Isä istuu hiljaa pöydän ääressä, eikä sano mitään. Mutta Aino tietää hiljaisuus tarkoittaa suostumista äidin sanoihin. Niin aina.
Isä, Aino kääntyy vielä toiveikkaana hänen puoleensa. Isä, sano nyt jotain! Sanoithan itsekin, että minulla on lahjoja.
Isä nostaa katseensa, vilkaisee äitiin ja painaa sitten päänsä takaisin lautaselleen.
Äitisi on oikeassa, Aino. Musiikki ei ole mikään ammatti. Se on vain ajanvietettä.
Kyyneleet ryöppyävät silmiin, kuumat ja kiukkuiset. Aino pyyhkii ne koulupuvun hihalla ja levittää ne pitkin poskea.
No niin, nyt taas itketään, äiti tiukentaa ääntään. Katso vaikka Saaralta, serkustasi. Hän on taloushallinnossa. Ja mitä, asuu omassa kämpässä, hyvä mies rinnalla, elävät kunnollista elämää. Oletko sinä huonompi? Vai haluatko soittaa kitaraa rappukäytävässä koko elämäsi?
Saara. Aina Saara. Täti Leenan lempilapsi, ikuinen vertailun kohde. Saaralla sitä ja tätä. Saara meni naimisiin kaksivitosena. Sinä, Aino, et edes osaa kunnolla tiskaa.
Mä en halua olla kuin Saara, Aino kuiskaa. Mä haluan tehdä musiikkia.
Loppu nyt, isä työntää lautasen syrjään ja nousee raskaasti seisomaan. Asia on päätetty. Menet lukemaan taloutta, piste. Ei me pahaa sinulle tahdota.
Aino katsoo kumpaakin äidin jatkuvasti moittivia kasvoja, isän, joka on jo puolimatkassa pois keittiöstä. He ovat yhtä rintamaa. Siihen rintamaan ei ole mitään saumaa iskeä. Ei ole rahaa, ei omaa ääntä. Vain yksi haave, joka mureni juuri keittiön lattialle värikkään esitteen mukana.
Aino nyökkää. Kerää esitteensä lattialta, suoristaa ryppyiset sivut ja tiputtaa sen roskikseen.
…Viisi vuotta yliopistossa kului harmaana sumuna. Aino istui luennoilla, luki taloushallintoa, selvisi tenteistä. Yksikään aine ei sytyttänyt, mikään ei jäänyt mieleen. Debet, kredit, taseet kaikki upposivat päähän kiviriippana.
Valmistujaisissa äiti loisti kuin itse olisi saanut todistuksen. Otti Ainosta kuvia yliopiston portailla, soitti Leena-tädille ja kehuskeli.
Entä työpaikka, täti kysyy puhelimessa, ja äidin kasvot loistavat voitonriemua.
Sovittu on jo. Hyvään firmaan otetaan. Näet kyllä, meidän Aino menee vaikka kuinka pitkälle.
Meidän Aino. Kuin joku perheprojekti, ei ihminen.
Ensimmäinen työpäivä oli juuri sitä, mitä Aino oli pelännyt: ahdas, ikkunaton toimisto, näyttöruutu, pino paperita, halvan pikakahvin tuoksu. Kollegat kaksi nelikymppistä naista puhuvat K-Supermarketin tarjouksista ja jonkun erosta.
Aino tuijottaa lukemat auki kahdeksan tuntia, numerot sumenevat ja sekoittuvat käsittämättömäksi soppaan. Illalla päätä särkee ja itkettää.
Ensimmäinen palkka tuli tilille kahdeskymmenes kahdeksas päivä. Aino vilkaisee summaa puhelimesta ja laskee päässään. Riittää. Jos ottaa huoneen Kontulasta, säästää ruoassa, ei osta mitään turhaa kyllä riittää.
Illalla Aino pakkaa tavarat hiljaisuudessa vanhaan matkalaukkuun. Äiti tulee huoneeseen juuri kun Aino sulkee vetoketjun.
Mitä tämä nyt on?
Muutan pois.
Äiti katsoo hetken ja kasvot muuttuvat punaisiksi.
Mihinkä sinä muka lähdet? Oletko järjiltäsi?
En, Aino nostaa laukkua. Olen päättänyt näin.
Mutta asunto? Ja auto? äiti takertuu ovenpieleen kuin hakien tukea. Isän kanssa ollaan suunniteltu! Säästät ensiasuntoon, otat asuntolainan, sitten naimisiin sopivan miehen kanssa…
Te olette suunnitelleet, Aino kiertää hänet, käy eteiseen. Mutta tämä on minun elämäni. Ei teidän.
Isä yrittää vielä väliin.
Aino, älä hölmöile. Mihin ikinä lähdetkin?
Jonnekin.
Aino avaa ulko-oven. Astuu kynnyksen yli. Ovi sulkeutuu itsestään tuulen mukana.
Matkalaukku kolisee portaissa. Alhaalla joku koira haukkuu, viidennen kerroksen asunnossa soi radio. Tavallinen ilta tavallisessa talossa.
Aino hengittää pihalla syvään syksyistä ilmaa ja kävelee bussipysäkille. Taskussa on palkka, laukussa vaatteet ja edessä elämänsä ihan oma, tuntematon.
…Ensikuukaudet puhelin vain pirisee. Äiti lähettää pitkiä viestejä, uhkaukset ja anelut vuorottelevat. Isä soittaa iltaisin, kun Aino palaa ahtaaseen vuokrakämppään töistä.
Tule kotiin, isä pyytää. Riittää jo. Olethan meidän perhettä.
Aino kuuntelee karheaa ääntä eikä sano mitään. Pudistaa päätään, vaikka puhelin ei sitä näe.
En palaa enää, isä.
Sitten et ole enää meidän tytär, äiti töksäyttää, napaten luurin isältä. Ymmärrätkö? Unohda tämäkin osoite. Meillä ei ole enää tytärtä.
Yhteys katkeaa. Aino tuijottaa näyttöä, asettaa puhelimen ikkunalaudalle ja istuu pitkään hiljaisuudessa, tuijottaen naapurialueen valoihin. Ei kyyneliä, ei kipua. Vain kireänä soiva tyhjyys, joka ajan myötä peittyy.
…Kymmenen vuotta vilahtaa hetkessä. Aino vaihtoi kolmea vuokra-asuntoa, viittä työpaikkaa, valvoi lukemattomia öitä nuoteissa ja ääniohjelmissa. Opetteli itse, öisin, kun koko Helsinki nukkui. Otti pikkurahalla tilauksia, sävelsi mainoksiin, opiskelijaleffoihin, mihin vaan. Ja vähän kerrallaan nousi pintaan.
Nyt hänen nimensä komeilee kolmen kotimaisen elokuvan ja kahden sarjan lopputeksteissä, makasi itse studiossaan Helsingin Töölössä. Moderni työhuone täyttää ison huoneen, nimettömässä nimettömässä sormessa kimaltanut kihlasormus jo kolme kuukautta.
Ville astuu studioon, kun Aino viimeistelee uutta kappaletta. Hän tuo kupin tuoretta kahvia näppäimistön viereen.
Ovella joku soittaa summeria, hän sanoo ja suukottaa Ainon tukkaa.
Me ei odoteta ketään. Luulen että on väärä asunto.
Summeri soi uudestaan. Ja vielä. Päättäväisesti. Joku tietää, että täällä asuu joku.
Aino ottaa kuulokkeet pois ja kävelee ovisummerille. Näytöllä seisoo iäkkäät ihmiset nainen vanhanaikaisessa takissa ja mies kuluneessa pusakassa. Aino tunnistaa heidät heti, vaikka aika on painanut heidän kasvojaan. Äiti on kumara, hiukset harmaantuneet, isä paisunut.
Aino painaa yhteyden auki.
Mitä haluatte?
Aino-rakas, äiti kurottautuu kameraan. Tytär pieni, päästä sisään.
Aino ei liiku. Ville tulee viereen, laskee kätensä Ainon olkapäälle.
Sun vanhemmat?
Joo.
Aino painaa taas nappia.
Mistä saitte osoitteen?
Tuttujen kautta, äiti sanoo kiireesti. Saaran kautta, hän näki netistä sun hääkuvia, siinä mainittiin kaupunginosa, ja sitten me…
Selvä.
Aino katkaisee ja katsoo pitkään ruutua, jossa vanhemmat seisovat epäröiden. Kymmenen vuotta hiljaisuutta. Ei yhtään puhelua, ei viestiä, ei kysymystä miten menee. Nyt he seisovat rappukäytävän ovella, hermostuvina, valvontakameraan tuijottaen.
Mä käyn alhaalla, Aino sanoo Villelle. Odota sinä tässä.
Aulan ovella Aino pysähtyy ja hengittää syvään. Sitten hän avaa oven mutta jää kynnykselle, estämään vanhempien pääsyn sisään.
Aino, äiti henkäisee. Olet tullut niin kauniiksi! Oltiin niin iloisia sun puolesta! Teillä oli upeat häät, nähtiin kuvia, ja sun mieskin on kuulemma kunnon talosta
Miksi te tulitte?
Äiti hiljenee ja katsoo isään. Hän rykäisee, tunkee kädet taskuihinsa.
Kuule, mehän ollaan sun vanhemmat, isä aloittaa. Menneet on menneitä. Olisit nyt auttanut vähän.
Auttaa?
Niin, isä kohauttaa olkiaan. Remppaa kaivataan, kylpyhuone kaakelit rikki. Ja lomakin tekisi hyvää, jonnekin Välimerelle. Kun nyt kerran rahaa on, ja miehesikin on hyvässä asemassa…
Äiti nykäisee miestä hihasta ja kuiskaa jotain, mutta isä tuhahtaa.
Mitä se haittaa? Olet meidän tytär, kuuluu auttaa.
Aino nojautuu ovenpieleen, kädet puuskassa. Suupieli nykähtää vinoon ei mitenkään iloisesti.
Kuuluu auttaa, vai? hän sanoo hitaasti. Kymmenen vuotta minä en ollut teille mitään, unohtakaa koko tie, niin sanoitte. Nyt kun elämä on paremmin, yhtäkkiä ollaan sukua.
Haluttiin että ymmärrät virheesi, äiti alkaa puhua nopeasti. Että tulet järkiisi. Me vain haluttiin sinun parasta…
Parasta, Aino nyökkää. Tiedättekö, minä pääsin tähän juuri siksi etten unohtanut unelmaani. En jäänyt ikkunattomaan konttoriin laskemaan. Kuljin omaa tietäni ja tässä tulos.
Hän viittaa taakseen, vaaleaan rappuun.
Mitä siis haluatte? Rahaa remppaan? Matkaan? Oikeastiko? Kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen tulette pyytämään?
Riittää jo, isä mutisee. Eikö vanhoja jo voisi unohtaa?
En minä muistele. Totean vaan. Te pyyhitte minut pois, kun en suostunut samaan mitä te toivoitte. Nyt, kun minun tieni veikin pidemmälle kuin ette arvanneet, yritätte palata. Se sopii teille niin kauan, kun se hyödyttää teitä.
Äiti niiskuttaa, silmissä kiiluu kyynel.
Me ollaan silti sun vanhemmat, Aino. Rakastettiin ja kasvatettiin
Haluatte kaiken olevan paremmin? Aino keskeyttää ja äiti jää sanattomaksi. Sitten lähtekää nyt. Unohtakaa minut. Unohtakaa tämä osoite ja eläkää kuten sanoitte niin kuin teillä ei olisi tytärtä.
Aino astuu askelen taakse ja alkaa sulkea ovea. Isä nytkähtää lähemmäs mutta jää katseen pysäyttämänä paikalleen.
Aino…
Näkemiin.
Ovi sulkeutuu hiljaa.
Aino kiipeää portaikossa kotiinsa, astuu asuntoon. Ville odottaa eteisessä, huolestuneena.
Kaikki hyvin?
Nyt on, Aino huokaisee, nojaa Villeen ja painaa otsan hänen olkaansa vasten. Nyt on.
Ville halaa häntä tiukasti, silittäen selkää. Eikä kysy mitään. Ja Aino tietää, että hän on paremmassa paikassa kuin serkku-Saara. Nyt hänellä on kaikki koti, puoliso ja ura. Mutta se ei ole tärkeintä.
Tätä Aino on rakentanut kymmenen vuotta. Kompastunut, noussut, valvonut ja tehnyt töitä kunnes näki tähtiä. Nyt hän on aidosti onnellinen. Täynnä, aivan ylitsevuotavasti. Eikä mikään vertailu enää merkitse.
