Me ollaan asemalla, sulla on puoli tuntia tilata mulle ja lapsille business-luokan taksi! vaati sukulainen.
Oletko sä mulle oikeasti sisko vai vain joku ohikulkija? Eikö sua hävetä käyttäytyä noin, vieläpä lasten kuullen? Onko sulle muka vaikeaa ostaa rakkaalle kummilapsellesi vaatteita? Miksi mä edes joudun pyytämään? Sun pitäisi itse tarjoutua auttamaan ja mielellään myös rahallisesti! Ethän sä itsekään ole saanut lapsia, tuskinpa saatkaan! Mutta minä, minä olen yksinhuoltaja! Anne heitti sanat kuin tikkoja siskoaan kohtaan, pyrkien osumaan mahdollisimman kipeästi ja laajasti Maijan henkilökohtaisiin rajoihin.
Maija ei ollut kotona se lempilapsi. Äiti sai hänet ennen avioliittoa, ja kun meni miehelään, vanhimmasta tyttärestä tuli vain ylimääräinen taakka. Isäpuoli muistutti jatkuvasti elatuksesta ja äiti purki pahaa mieltään siihen, että joutui menemään naimisiin lähimmän vastaantulijan kanssa, ettei yksinhuoltajaksi jäänyt. Vasta kun pikkusisko syntyi, Maijan olo helpottui. Vanhemmat päättivät, että Maijan tehtävä oli hoivata siskoa.
Maijan tuli viettää kaikki vapaa-aikansa siskon kanssa, ruokkia, leikkiä ja opettaa, vaikka oli omat harrastukset, koulutyöt ja ystävät. Jos Maija ei ehtinyt vaihtaa pikkusiskolle puhtaita vaatteita tai ruokkia tätä ajoissa, häneltä kiellettiin ulkoilu tai synttärijuhlat. Vuosien myötä pikkuinen Anne oppi suhtautumaan isosiskoon juuri kuten vanhempansa palvelijan tavoin.
Kun Maija täytti kahdeksantoista ja ylioppilaaksi valmistui, hän päätti muuttaa elämänsä suunnan kokonaan. Hän haki mahdollisimman kauas kotikaupungista Turkuun yliopistoon, pakkasi tavaransa ja lähti, päättäväisenä olla koskaan palaamatta. Kymmenen vuotta meni, eikä Maija juurikaan ollut kiinnostunut vanhempien tai siskon elämästä. He soittelivat harvoin, vain pyytääkseen rahaa, joita ei koskaan maksettu takaisin.
Vierailut eivät innostaneet Maija tiesi vain, että Anne tuli äidiksi seitsentoistavuotiaana, meni naimisiin kahdeksantoista täytettyään ja sai kaksoset. Isä, huomanneen arjen todellisuuden, lähti saman tien perheestä eron myötä.
Nyt puheluja tuli yhä useammin. Maija itse oli saanut aikaan elämässään enemmän kuin vain lapsia. Hän valmistui ja pääsi töihin helsinkiläiseen yritykseen, jossa nopeasti huomattiin hänen lahjakkuutensa. Vakituinen työ, hiljalleen kohoava palkka ja pieni mutta oma asunto Maija uskalsi jopa ottaa asuntolainan.
Kun vanhemmat tiesivät ettei Maija elä kurjuudessa, puheluita kodista tuli lähes viikoittain:
Maija, Veeran takki repesi! Voisitko laittaa 200 euroa, tyttö ei pääse päiväkotiin aamulla ilman sitä!
Maija, kaksosille pitäisi ostaa synttärilahjat, Anne keksi jotain sopivaa, sun osuus olis 400 euroa!
Maija! Annella meni taas työt alta, eikö ne tajua että monilapsisella äidillä on tärkeämpiäkin asioita? Nyt maksat kaksosten päiväkodin ja Veeran eskariin valmistelut!
Jokainen pyyntö oli kuin käsky. Kukaan ei koskaan kysynyt, oliko Maijalla varaa tai voimavaroja. Äidin mukaan tytär pärjäisi varmasti, kun kerran oli päässyt perheestä loittonemaan; mistään saavutuksista hän ei koskaan ollut ylpeä. Maijan menestys oli vain todiste siitä, että tämä olisi voinut tehdä vieläkin enemmän perheen hyväksi.
Maija ei ollut päässyt lapsuudessa opetetusta syyllisyydestä eroon. Hän ei koskaan osannut kieltäytyä. Jokainen puhelu sai Maijan laskemaan, mistä voisi taas kuukaudeksi luopua.
Maijan oma rakkauselämä oli vaatimattomampi kuin sisarensa. Hän meni naimisiin työkaverinsa kanssa, mutta häitä ennen selvisi, ettei Maija voinut saada lapsia. Mies jätti hänet. Maija selvisi surustaan yksin, kertoi asiasta äidille vasta vuosia myöhemmin ja siitä asti lapsettomuus nousi puheissa esiin aina kun vain mahdollista.
Siinä se meidän Maija on, sellainen kuihtunut verso… Onneksi sentään Annella on lapsia! äiti sanoi. Jonkin aikaa tätä jaksettiin, kunnes eräänä aamuna Maijan ovikello soi hänen harvoilla vapaapäivillään.
No missä viivyt? Minäkö lasten kanssa bussilla raahaudun? Tilaa taksi meille! Ja katso että on laadukas lapset voivat pahoin tupakansavussa! Älä kitsastele!
Hei, missäs oikein olet? Ja miksi mun pitäisi tilata sulle taksi? kummasteli Maija.
Etkö muka tiedä? Mä päätin muuttaa sun luo! Ei tässä Lahdessa mitään tulevaisuutta ole! Sun luokse muutetaan. Olen asemalla nyt tilaa taksi meille. Anne katkaisi puhelun ja Maija vajosi istumaan. Vaikka oli muuttanut Helsingistä Turkuun asti, ei hän silti päässyt karkuun röyhkeää siskoaan.
Illalla Anne jakoi käskyjään:
Huomenna hankit mulle työpaikan sun firmasta! Hyvä palkka, muttei liikaa vaivaa. Et mielellään nuoria miehiä työkavereiksi, kiitos! Ja töistä pitää voida päästä pois heti kun tarvitsee. Kaksosille kerrossänky ei me voida kaikki yhdellä sohvalla nukkua. Tänään ihan poikkeuksellisesti minä nukun sun sängyssä poikien kanssa, ja Veera voi olla sun kanssa sohvalla. Pian tulee kylmät ilmat, lapset tarvitsee kunnon vaatteet! Ja älä vaan ostaa halvinta, en aio olla naurunalaisena!
Maija kuunteli ja mietti, miksi ei ollut vielä heittänyt tätä hemmoteltua siskoa pihalle. Miksi hän antoi yhä polkea rajojaan? Epäreiluus ja kiukku kasvoivat. Yhtäkkiä hän nousi ja sanoi tiukasti:
Tämän yön saatte olla täällä, mutta huomenna aamulla vien sut asemalle ja palaat kotiin! Mä en enää elätä sua ja sun lapsia! Ne on sun, kasvata itse! Mä olen maksanut kaikki velat vuosien varrella. Jos et huomenna lähde, soitan poliisit, enkä välitä onko sulla lapset mukana! Sinä ja lapset nukutte vierassohvalla tänä yönä, minä haluan nukkua hyvin!
Maija puhui niin päättäväisesti, ettei Anne saanut sanaakaan suustaan. Tämä marisi puoli yötä, soitti äidilleen ja valitti, mutta Maija pysyi järkähtämättömänä. Aamulla hän vain antoi vähän rahaa taksia ja junalippua varten, hyvästeli:
Se oli nyt tässä. Unohda tie mun luo. Tämä on mun elämä, eikä se enää pyöri sun toiveiden ympärillä, Maija sanoi sulkiessaan oven. Hän itki pitkään ja mietti, mutta tiesi tehneensä oikein. Muuten oma perhe olisi tuhonnut hänet hiljaa, kuin varkain.
Irti pakottavista velvollisuuksista Maija tunsi viimein elävänsä vapaasti. Hän tapasi uuden miehen, meni kahden vuoden päästä naimisiin ja he adoptoivat kaksi lasta. Vihdoin Maija sai olla perheen täysivaltainen jäsen, kokea iloa ja rakkautta.
Elämä opetti Maijalle, että omat rajat on tärkeää tunnistaa ja pitää niistä kiinni. Jokaisella on oikeus omaan elämäänsä, eikä hyvää sydäntä saa käyttää hyväksi. Oikeasti välittäminen merkitsee sitä, että osaa sanoa myös ei.
