Vellamo seisoi oven kynnyksellä, puristaen Aapon kättä kuin pelastaakseen itsensä unesta, joka alkoi jäiseltä laiturilta Järvi-Suomessa. Hänen silmissään tanssivat kalpean siniset varjot, ja polvet vapisivat kuin kevätjään alla liplattava vesi.
“Äiti, tämä on minun ystäväni. Vellamo”, sanoi Aapo, palaten jälleen yhdeltä niistä työmatkoistaan, jotka venyivät yön pituisiksi eikä koskaan palannut yksin Kuopion kaksioon. Aapolla ja hänen vanhemmillaan oli pieni kaksio, ja yöllä Vellamo nukkui Aapon huoneessa; Aapo itse vetäytyi keittiön sohvalle, jossa unien läpi kaikui jääkaapin lempeä hyrinä.
“Mistä sinä hänet löysit?” äiti kysyi, katsoen Vellamon tummansinistä villapaitaa ja suoria, vaatimattomia housuja. “Kaikkihan noista nykyajan nuorista kulkevat yltä päältä heijastimissa ja nenässä renkula.”
“Äiti, olin onnekas. Tapasin hänet opiskelija-asuntolassa, sinne minutkin sijoitettiin. Vellamo on kasvanut lastenkodissa.”
Aamulla, kun Kuopio oli vielä sumuinen ja kaikki kadut näyttivät johtavan suoraan järveen, tuli Aapon sisko Hanna käymään äitinsä luona.
“Missä sinun nuoret nyt ovat?”
“Lähtivät maistraattiin jättämään hakemusta”, vastasi äiti, käsi puoliksi kahvikupin yllä.
“Aapo on vielä niin nuori! Ja miksi sen pitää vielä ottaa joku lastenkodin kasvatti taloonsa? Kaikki arvotavarat saa kohta piilottaa, kun ei tiedä mitä mielessä liikkuu!”
“Mistä oikein puhut?” Aapon äiti huudahti.
Isä, Erkki, antoi tukeaan Vellamolle, hänen äänensä kantautui kuin mökin seinän läpi.
“Minäkin olen kasvanut lastenkodissa, tarkoittaako se että olen erilainen?” hän sanoi hiljaa.
“Odotahan vähän, ne geenit kyllä vielä paljastuvat”, jatkoi sisko ruosteenpunaisella äänellään.
“Älä vain rohkenekaan puhua Vellamosta noin!” isä karjaisi, kuin jää paukahtaisi kevätaamuna.
Aapon vanhemmat uskoivat, että pojalla oli oikeus valita oma tiensä, vaikka tie johti käsittämättömään paikkaan sumun keskellä. He eivät sekaantuneet: lapset asuivat nyt vielä toistaiseksi yhdessä heidän luonaan, mutta suunnittelivat muuttavansa pian omilleen, kohti Vuoksen toiselle puolelle, jossa unet näyttivät kirkkaammilta. Vellamo oli kuitenkin hieman kömpelö emäntä; anoppi väsyi usein, mutta appi aina seisoi Vellamon rinnalla kuin järven selkä.
Ajan myötä Aapo kertoi, että Vellamo halusi päästä yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä. Kävi ilmi, että Aapo olisi perheen ainoa elättäjä, ja anoppi murisi asiasta, mutta tiesi lopulta, ettei nykyään mikään onnistu ilman tutkintoa.
Kun nuoripari muutti omaan pieneen yksiöönsä, Vellamo ryhtyi tekemään osa-aikatöitä kielten opettajana juuri kuten ukkostakin enteilevä kesäyö oli aikanaan luvannut. Anoppi sääli poikaansa ja tarjosi mahdollisuutta palata asumaan vanhemmille mutta appi kunnioitti nuorten päätöksiä, kuin juhannuksen aurinko metsän latvaa.
Eräänä iltapäivänä anopin sisko toi kaksi vanhaa paistinpannuaan, mieleltään kuin Kiuruveden kylätieltä eksynyt varis.
“Katoppa näitä. Myyn yhden, jos haluat. Anna vaikka nuorille. Kaikki valittaa köyhyyttä nyt, ja niillä sitä vasta riittää.”
“Kuule, kyllä ne pärjäävät. Vellamo opiskelee, siivoaa ja laittaa ruokaa.”
Anoppi antoi pannun Vellamolle ja neuvoi painokkaasti: “Muista sitten, vain puulastalla, ei missään nimessä teräs.”
Viikko kului, ja anoppi poikkesi katsomaan nuorikkoaan. Vellamo istui keittiössä, kyyneleet putosivat vokaalien päälle.
“Lehtipihvit paloivat pohjaan…” nyyhkytti hän, “hankasin pannun teräsrainalla. Se oli sinun lahjasi.”
“Voi kiitos, anna olla, ei hätää”, anoppi rauhoitteli, ja keittiöön jäi vain kahden surumielisen naisen kuiskaus.
Aapo löysi molemmat lattialta. Hän halusi ensin sanoa jotakin, mutta hänenkin kielensä jäi kiinni pimeään hän tiesi, että nämä kaksi naista kyllä selviäisivät.
Kahdeksantoista vuotta kului, kuin vesi Pielisjokea pitkin meni. Vellamosta tuli koulun vararehtori, anopista äidin kaltainen. Sisko taas jäi ulkopuolelle, sydämessä piilevä kateus kuin kesän viileä varjo.
Vieläkin Vellamon ja Aapon vanhempi väki miettii: väliäkö sillä, missä joku on kasvanut, jos vain on sydämeltään rehellinen ja lempeä uni jatkuu, auringon noustessa järvenselän ylle, tavoittamattoman kauniina.
