Varpu seisoi ovenraossa, puristaen Erkkiä tiukasti kädestä. Varpun silmissä oli varautunut katse ja jalat tuntuivat siltä kuin olisivat unohtaneet kävellä kokonaan.
“Äiti, tässä on tyttöystäväni. Hänen nimensä on Varpu”, sanoi Erkki, joka oli juuri palannut taas yhdeltä työreissultaan.
Erkki oli ollut poissa pari viikkoa, eikä palannut tällä kertaa yksin. Hän ja vanhempansa asuivat kaksiossa Lauttasaaressa. Niinpä öisin Varpu nukkui Erkin huoneessa ja Erkki itse sammui keittiön sohvalle.
“Mistä sä tällaisen löysit?”, mutisi äiti hiljaa. “Nykyäänhän kaikki nuoret pukeutuvat neonväreihin ja roikkuvat korvikset kulmasta toiseen.”
“Olin onnekas. Tutustuin Varpuun opiskelija-asuntolassa. Hän on kasvanut lastenkodissa”, selitti Erkki.
Seuraavana aamuna Erkin sisko, Unna, tuli kylään äitinsä luo.
“Missä teidän nuoret ovat?”
“He lähtivät maistraattiin paperihommiin.”
“Erkkipä on nuori vielä. Ja pitääkö nyt jotain sijaiskärsijää raahata kotiin asti? Kaikki arvoesineet varmaan kannattaa piilottaa. Kuka tietää, mitä tuollaisen päässä liikkuu.”
“Hehkutatko? Minäkään en ole syntynyt pullapitko suussa, pärähti Erkin äiti.
“Niin vain, geenit ne tulee sieltä vielä”, jatkoi Unna ja pyöritteli silmiään.
“Älä uskalla puhua Varvusta noin!, isä tiuskaisi puolustaen.
Erkin vanhemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että jokainen valitsee oman elämänsä. Eivät siis puuttuneet asiaan. Aluksi nuoret asuivat puoliksi vanhempien luona, ennen kuin lähtisivät omaan kotiin. Totta puhuen, Varpu ei ollut mikään luonnonlahjakkuus talousasioissa. Anoppi oli usein heittämässä pyyhettä kehään, mutta appiukko piti Varvun puolia.
Myöhemmin Erkki kertoi, että Varpu aikoi hakea opiskelemaan suomen kieltä yliopistoon. Hänestä tulisi silloin perheen ainut elättäjä. Anopille ei tämä ajatus kelvannut, mutta mitäpä vastustamaan nykyaikana ilman tutkintoa ei edes postia saa!
Muutto omilleen tapahtui vihdoin ja Varpu aloitti osa-aikatyöt äidinkielen sijaisopettajana. Anopille tuli sääli poikaansa, joten hän ehdotti, että nuoret voisivat muuttaa takaisin hetkeksi. Appiukko taas nyökytteli päätään jokainen päättäköön omista asioistaan.
Eräänä päivänä anopin sisko ilmestyi kylään, kantoi mukanaan kaksi paistinpannua.
“Nää on kuulkaas hyvät! Voin myydä toisen, anna nuorille vaikka, katos ku ei raha kasva puissa ja heillä sitä vielä vähemmän.”
“Kiitos vaan, mutta meidän nuoret pärjäävät kyllä. Varpukin opiskelee, siivoaa ja laittaa ruokaa siinä sivussa”, anoppi kehaisi.
Anoppi antoi siis pannun Varvulle. Heti perään neuvoi, ettei pannua saa koskaan raapia puisella lusikalla vain sekoitellaan.
Viikko myöhemmin anoppi astui tupaan ja löysi Varvun keittiöstä itkemästä.
“Pihvit paloivat! Ja vielä repesin hinkkaamaan sitä sun lahjapannuasi teräsharjalla…”, nyyhkytti Varpu.
“Justiinsa! Älä nyt pillitä, kyllä pannuja riittää”, anoppi lohdutti.
Erkki löysi molemmat lattialta. Aluksi oli aikeissa sanoa jotain, mutta kohautti sitten olkiaan. Kyllä nuo naiset pärjäävät.
Siitä hetkestä on jo 18 vuotta. Varpu on nyt koulun vararehtori. Sinä aikana anoppi ehti rakastua miniäänsä kuin omaan tyttäreen, mutta Unna-sisko oli kateellinen koko elämänsä.
Onko sillä oikeasti väliä, missä kasvatuspaikassa on lapsuus mennyt, jos sydän on kunnossa ja jäätelöä jää muillekin?
