Aamuissa tuoksui pakkaselta, ja aika oli jo ehtinyt vierähtää kaikki tämä tapahtui vuosia sitten, kun elämä tuntui toiselta, ja talvet tuntuivat pidemmiltä. Silloin me vielä kokoonnuimme joulun ja uudenvuoden aikaan äitini luo Helsingin Kallioon, missä sukulaisia saapui Oulusta, Tampereelta, Savosta, jotta voitaisiin juhlia yhdessä, kuten aina ennenkin.
Tuona talvena, vuonna jota en koskaan unohda, Elina avasi jääkaapin ja latoi kauppakasseista ruokaa pöydälle, samalla kun Juhani teki ristisanaa vanhalla Nokian luurilla nojatuolissa, vilkaisemattakaan hänen suuntaansa.
Luuletko, etten huomaa? Elina sanoi hiljaa, lähes kuiskaten.
Mitä nyt? Juhani murahti ilman että nosti katsettaan.
Sitä, että minä olen se, joka seitsemättä vuotta kokkaa täällä koko suvun joulut ja uudenvuodet, samalla kun sun äitis ja Riikka istuu pöydän ääressä ihmettelemässä, miksi olen vanhentunut. Tänä vuonna se saa loppua.
Juhani nosti viimein katseensa, hämmentyneenä ja hieman närkästyneenä.
Mitä sä höpäjät? Meillähän on perinne. Äiti tulee, Riikka lapsineen, sinä, minä, Veikko perhe!
Se on sinun perheesi. Minä olen se, joka tekee kaiken. Tänä vuonna minä ja Veikko mennään minun vanhempien mökille. Isä jäädytti pihalle luistelukentän, ja Veikko on puhunut siitä koko kuukauden. Saat tulla mukaan, jos haluat tai jäädä tänne, päätä itse.
Juhanin ilme venähti pitkäksi.
Oletko tosissasi? Elina, ei me voida muuttaa suunnitelmia. Kaikki odottaa. Äiti osti ruoat, Riikka tuo lahjat. Aiot pilata koko juhlan!
Elina iski sipulipussin pöytään.
Mulle on ihan sama, kenen juhla pilaantuu. Olen kolmekymmentäkahdeksan, enkä aio enää elää toisia varten.
Tämä on sinun velvollisuutesi puolisona! Kuka sitten tekee ruoat?
Ehkä sinun äitisi? Tai Riikka? Tai vaikka itse, jos kerran osaat kaiken järjestää.
Juhani naurahti epäuskoisesti.
Et sä mihinkään lähde. Kyllä sä kohta muutat mielesi.
Elina ei sanonut enää mitään. Hän käänsi selkänsä. Juhani odotti vielä hetken, kohautti olkapäitään ja palasi kännykän pariin, vakaasti uskoen, että Elina rauhoittuu kuten aina ennenkin.
Mutta nyt niin ei käynyt.
Aamulla, kolmaskymmenes joulukuuta, Elina herätti Veikon aikaisin.
Pakkaa. Lähdetään papan luokse.
Poika ponkaisi pystyyn silmät säihkyen.
Ihanko oikeasti? Papan jäälle? Lähteekö isi mukaan?
Ei, isi jää kotiin.
Veikko kurtisti kulmiaan, mutta unohti murheensa nopeasti.
Saanko kysyä Eetua meidän luokalta mukaan?
Totta kai.
Juhani tuli makuuhuoneesta, kun Elina veti vetoketjua matkalaukossa kiinni.
Mitä tämä on olevinaan?
Sitä mitä sanoin. Me lähdetään.
Elina, tämä on järjetöntä!
Hän nosti katseensa Juhaniin silmissään vain lunta ja pakkasta.
Viimein palaan omaksi itsekseni. Seitsemän vuotta sitten kadotin itseni.
Elina otti laukun, viittasi Veikon mukaan. Juhani seisoi eteisessä epäuskoisena, oven pamahtaessa kiinni takanaan. Yhtäkkiä hän olikin yksin.
Seuraava ilta oli jo uudenvuodenaattoa, kello oli viisi, ja Juhani huidoin keittiössä raakana olevan kanan kanssa. Hän ei tiennyt mistä aloittaa; jääkaapissa pelkkä valo. Elina ei ollut ostanut mitään ylimääräistä. Juhani soitti äidilleen.
Äiti, tule aiemmin tartten apua. Elina lähti omien vanhempiensa luo, olen yksin.
Pitkä hiljaisuus.
Miten niin lähti? Etkö sinä häpeä! En minä aio laittaa juhlaruokia miniän tehtävä se on. Saa tulla takaisin jo tänään.
Mutta äiti, enhän minä osaa mitään…
Ei ole minun ongelma. Tulin illalla kahdeksalta, kuten sovittiin. Pöytä olkoon katettu!
Tuuttituuttituutti. Juhani jäi seisomaan, suutuksissaan ja hämillään, puhelin kädessään. Kymmenen minuutin päästä soitti Riikka, siskopuoli.
Oletko ihan tosissasi? Äiti kertoi kaiken! Nytkö meidän pitäisi istua tyhjään kotiin? Vai alatko luulla että minäkään rupean vieraassa keittiössä kokkailemaan?
Riikka, odota hetki…
Ei mitään odota! Me tullaan lasten kanssa äidin luo, ja äiti lähtee myös. Vietämme juhlan niin kuin kuuluu ilman teidän sirkusta. Hoida itse itsesi ja valittava vaimosi.
Puhelu katkesi. Juhani istui alas. Pöydällä nökötti sulanut kana, altaassa pyyhkimättömät kasvikset. Kello lähestyi kuutta. Juhani tajusi olevansa yksin. Eikä pelkästään juhlana vaan oikeasti, yksin.
Kello kahdeksan Juhani ajoi Tampereen laitamille vanhempiensa mökille. Käsi tärisi ratilla, toisella kädellä hän piteli Alkon kuohujuomapulloa ja rasia Fazerin suklaita. Hän pelkäsi, ottaisivatko he hänet vastaan. Pihalla tuhannet valot loistivat, ja jäällä pojat pelasivat jääkiekkoa, nauraen. Veikko heidän joukossaan, posket punaisina.
Pääovella Elinan isä, Arto, avasi oven.
No Juhani, tule sisään jo. Älä siinä palellu!
Sisällä tuoksui paistetulta lohelta ja kuuselta. Keittiössä Elina ja hänen äitinsä pilkkoivat salaattia. Viereisellä pöydällä Elinan sisaren mies, Antti, ja naapuri, Pasi, nauroivat termospullojen ääressä. Elina katsoi Juhania tasaisesti, miltei ystävällisesti, mutta ilman sitä lämpöä joka joskus oli heitä yhdistänyt.
Tule pöytään.
Juhani istahti. Arto pukkasi mukin teetä kouraan.
Aiotko auttaa, vai istua vain?
En mä osaa kokata, Juhani tunnusti.
Arto nauroi.
Joko minä nuorena mitään osasin? Ota perunat ja ala kuoria.
Juhani meni tiskipöydän ääreen. Elina ojensi veitsen ilman sanaakaan. Hän alkoi kuoria, hitaasti ja kömpelösti. Antti taputti olalle.
Kyllä se siitä. Mä opin vasta kolmekymppisenä. Nykyään vaimo viettää joulut olohuoneessa; mä hoidan keittiön.
Juhani katsoi Elinaa. Tällä kertaa hänen ryhtinsä oli suora vapaampi kuin vuosikausiin. Juhani tajusi, ettei ollut nähnyt häntä tuollaisena moniin vuosiin.
Juhla sujui iloisesti ja kevyesti. Veikko juoksi papan perässä jäälle, Elina istui uudessa punaisessa mekossa, siemaili kuohuvaa ja nauroi siskonsa kanssa. Hän ei noussut tarjoilemaan kenellekään mitään.
Juhani pysyi hiljaisena, katseli Elinaa ymmärtäen, että täällä vaimo oli eri ihminen lempeä ja levollinen, ei enää uupunut palvelija, vaan perheenjäsen.
Kotimatkalla, 9. tammikuuta, Juhani avasi keskustelun.
Anna anteeksi.
Elina käänsi pään. Ikkunan takana vilahti lumisia peltoja.
Mistä?
Ettei mulle valjennut, miten raskasta sulla on ollut. Että annoin äidin ja Riikan hyppiä sun selkään. Olin mielestäni normaali en ollut.
Elina mietti hetken.
Sanoitko tämän siksi, että haluat mun palaavan vanhaan?
Juhani puristi rattia.
En. Opin paljon. Katsoin teitä: Artoa, joka nauraa ja pilkkoo kasviksia, Anttia, joka pesi lasit. Sun perheessä kaikki on oikeasti yhdessä. Sä et ollut palvelija, vaan tytär. Hävetti.
Elina nyökkäsi, vaikeni, mutta ei kääntänyt selkäänsä. Se riitti.
Vuosi kului. Kun joulukuun 30. päivä taas koitti, puhelin soi. Juhani nosti luurin äiti.
Juhani, huomenna tullaan Helsinkiin. Sano Elinalle, että varaa enemmän ruokaa meillä on Riikan perhe mukana.
Juhani katsoi Elinaa, joka pakkasi vaatteita laukkuun. Veikko oli jo nukkumassa, reppu ovensuussa.
Äiti, me lähdetään.
Minne te nyt muka menette? Huomenna on juhla!
Nyt on uusi perinne. Juhlistamme niin kuin itse haluamme. Tänä vuonna Peltolat tulevat, mennään kaikki Ylläksen lomamökille. Tuu perässä, jos jakselta…
Puhelimessa räsähti pettymyksen ääni.
Oletko ihan järjiltä? Mitä arvelet tekeväs meille? Riikka? Ette kai jätä meitä yksin!
Ette ole yksin. Mutta emme elä enää sinun säännöilläsi. Äiti, rakastan sinua, mutta haluan että vaimollani on hyvä olla eikä hän enää uuvu sun juhlaominaisuuksien takia.
Tuon voin kiittää siitä Elinaa! Koko päätäsi vaivattu uusille urille!
Ehkäpä minun olisi pitänyt herätä aikaisemmin.
Juhani laski luurin. Elina käännähti ikkunasta virne suupielessään.
Oletko tosissasi?
Olen.
Puhelin soi ensin äiti, sitten Riikka, taas äiti. Juhani laittoi äänettömälle. He lähtivät tuntia myöhemmin, kun ulkona pyrytti harvaa lunta. Veikko nukkui takapenkillä, Elina tuijotti maisemaa. Juhani istui ratin takana ja oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aivan levollinen.
Perillä Peltolat ottivat vastaan lämpimästi. Mökin sisällä tuoksui puuhella, pöydässä oli poronkäristystä ja pipareita kaikki olivat tehneet yhdessä. Peltolat veivät Veikon liukumäkeen, Elina kaatoi lasin kuohuviiniä ja istahti takan viereen. Juhani tuli viereen.
Luuletko, että äiti antaa anteeksi?
En tiedä. Mutta se ei enää ole sinun ongelmasi. Sinä valitsit nyt oikein.
Juhani nyökkäsi: syyllisyys oli yhä sisällä, mutta helpotus painoi enemmän. Ensimmäistä kertaa mies ei ollut kenellekään velkaa.
Aamulla Riikka lähetti viestin Elinalle, ei Juhanille:
Sinä tuhosit meidän perheen. Äiti itki kaksi päivää. Lapset kyselivät, miksei menty Juhanin luo. Toivottavasti olet onnellinen nyt.
Elina näytti viestin Juhanille.
Älä vastaa, Juhani pudisti päätään.
Mutta Elina vastasi lyhyesti:
Riikka, seitsemän vuotta kokkasin teille. Et koskaan tarjoutunut auttamaan. Nyt suututtaa, kun jätin hommat? Mieti, kuka on egoisti.
Riikka ei vastannut.
Keväällä Veikon synttärijuhlissa Juhani kutsui molemmat, äidin ja Riikan. Molemmat saapuivat, kasvot happamina. Kun piti ruveta kattamaan pöytää, Elina tuli ruokailuhuoneeseen.
Salaatit pitäisi tehdä keittiössä kaikki ainekset valmiina. Ketkä tulevat auttamaan?
Riikka nosti leukaansa.
Olen vieras. En tule keittiöön.
Elina nosti olkiaan.
Sitten pöytä tulee myöhemmin. Yritän yksin, mutta menee aikaa.
Juhani nousi, meni keittiöön. Veikko seurasi. Äiti istui ja nypläsi paperiliinaa, Riikka tuijotti kännykkäänsä. Varttitunti kului.
Lopulta keittiöstä kantautui naurua. Äiti ei enää kestänyt, nousi, meni viereen. Riikka seurasi hetken kuluttua.
Elina ojensi veitsen sanaakaan sanomatta.
Leikkaa kurkut ohuiksi.
Riikka otti veitsen vastaan hiljaa. Äiti tiskasi, Juhani paistoi kinkkua, Veikko asetteli haarukoita. Vihdoin, vuosien jälkeen, he tekivät kaiken yhdessä ilman vaatimuksia.
Pöydän ääreen istuivat vajaan puolen tunnin kuluttua. Ruoka oli yksinkertaista, mutta hyvää. Riikka oli hiljaa koko illan. Äiti pehmeni ja hymyili Veikolle, kun tämä kertoi koulutarinoitaan.
Lähdön hetkellä äiti pysähtyi Elinan kohdalle.
Olet muuttunut.
En. Olen vain lakannut vaikenemasta.
Äiti nyökkäsi, puki takkinsa ja poistui. Riikka seurasi. Mutta Elina tiesi: jokin oli liikahtanut. Samaa ei voisi enää jatkua, koska Juhanikin oli muuttunut. Ja kun yksi muuttuu, kaikki muuttuu.
Myöhemmin, kun Veikko oli nukahtanut, Elina ja Juhani joivat teetä keittiössä.
Luuletko, että äiti tajusi?
En tiedä. Mutta sillä ei ole enää väliä. Pääasia, että sinä tajusit.
Juhani tarttui Elinan käteen.
Tiedän. En palaa koskaan enää vanhaan.
Elina hymyili, huokaisi kevyesti. Ensimmäistä kertaa vuosiin eikä hän tuntenut kenenkään odotuksia harteillaan. Hän sai vain olla omana itsenään.
Ulkona pyrytti lunta. Toisaalla kaupungissa anoppi mietti, miksi poika oli muuttunut. Riikka valitti miehelleen, että Elina oli tullut röyhkeäksi. Mutta kumpikaan ei ymmärtänyt tärkeintä: Elina ei ollut muuttunut. Hän oli vain lakannut olemasta kaikille sopiva.
Se oli hänen oikeutensa. Pelkkä yksi ei riitti muuttamaan kaiken. Ja maailma ei kaatunut. Päinvastoin siitä tuli rehellisempi.
Juhani katsoi vaimoaan ja ymmärsi, että Elina pelasti heidät molemmat. Koska elämä, joka elää vain muiden sääntöjen mukaan, ei ole elämää lainkaan. Se on hidasta kuihtumista. He päättivät elää.
