28. joulukuuta
Tänään, kun purin ostoskasseja keittiön pöydälle, kysyin Samilta: Ajatteletko, etten huomaa? Hän istui olohuoneessa puhelin kädessä, tuskin vilkaisi minuun.
Mitä tarkoitat? hän vastasi, ääni hajamielinen.
Sitä, että seitsemän vuotta olen keittänyt ja paistanut joka uudeksivuodeksi, kun sinun äitisi ja Merja istuvat pöydän äärellä ja pohtivat, miksi minä muka näytän vanhentuneelta. En tee sitä enää, vastasin. Tunne oli kuin levittäisi painon pois harteiltaan.
Sami viimein kohotti katseensa, kasvot hämmentyneinä.
Mitä sinä nyt höpötät? Tämä on meidän perinne. Äiti tulee, Merja perheineen, lapset. Sehän on koko suku yhdessä.
Se on sinun sukusi, Eeva, minä taas olen siinä piikana. Nyt minä ja Aarni mennään minun vanhempieni luo. Isä on jäädyttänyt pihalle luistelukentän, Aarni on puhunut siitä koko syksyn. Voit lähteä mukaan, jos haluat, mutta ilmankin mennään.
Sami nousi pöydästä, silmät pyöreinä.
Oletko tosissasi? Eeva, miten tämä muka onnistuu? Kaikki järjestelyt on jo meidän vastuulla. Äiti osti jo ruoat, Merja lupasi tuoda lahjat. Sinä pilaat kaikkien juhlan!
Käännyin, sipulipussi käsissäni, ja paiskasin sen keittiön pöydälle.
Kaikkien? Valitettavasti minulle kaikki ei enää riitä. Olen 38-vuotias ja olen väsynyt elämään niin kuin muut haluavat.
Sami risti kätensä puolustautuvasti.
Se on sinun velvoite vaimona! Kuka sitten kokkaa?
En tiedä. Ehkä äitisi, tai Merja. Tai sitten sinä, kun kerran olet isäntä.
Sami virnisti epävarmana.
Et sinä mihinkään lähde. Kyllä sinä rauhoitut huomenna.
En sanonut mitään. Käännyin pois ja aloin ottaa matkalaukkua esille. Sami marssi takaisin olohuoneeseen, täysin varmana että minun uhmani unohtuu jo illalla.
31. joulukuuta
Heräsin aikaisin. Katsoin Aarnia hänen pienet kasvonsa olivat uskossa, että tänään tulee jokin yllätys.
Pakkaa tavarasi, mennään papan luo.
Oikeasti? Jäänkentälle? Tuleeko isi mukaan?
Ei tule, isi jää tänne.
Aarni pohti hetken, mutta ilo nousi nopeasti uudestaan kasvoille.
Voinko pyytää Veikkaa meidän luokse?
Tietysti.
Samin astellessa keittiöön olin jo napittanut matkalaukkua kiinni.
Eeva, mitä ihmettä tämä on?
Sitä, mitä sanoin. Me lähdetään.
Eeva, tämä on naurettavaa! Ota nyt järki käteen!
Katsoin häntä suoraan silmiin kylmästi, rauhallisesti.
Nyt minä palaan järkeeni. Seitsemän vuotta sitten kadotin sen toisten armoille.
Pyysin Aarnia laittamaan kengät jalkaan. Suljin oven perässämme. Jätimme Samin yksin.
Sama ilta
Sami kuulemma sähläsi keittiössä kanan kanssa, jääkaapissa vain valo paloi. Hän soitti äidilleen.
Äiti, tulehan aikaisemmin, tarvitsen apua. Eeva lähti vanhemmilleen, olen yksin.
Että sinä kehtaat! Minä en ala hyörimään hellan ääressä uutenavuotena. Se on miniän tehtävä. Jospa hän palaisikin takaisin.
Mutta äiti, enhän minä
Ei kuulu minulle. Olen siellä kahdeksalta, niin kuin sovittiin. Pöydän tulee olla katettu.
Puhelu katkesi. Hetken päästä Merja soitti. Hän oli selvästi järkyttynyt ja suuttunut.
No mitä tämä nyt on! Äiti kertoi kaiken. Meidänkö pitää istua tyhjän pöydän ääressä tai vielä hullumpaa, valmistaa toisten kotona ruoat?
Merja, kuuntele nyt
Mitä tässä enää kuuntelen! Mennään lasten kanssa äidin luo, otetaan äiti mukaan. Juhlikaa rauhassa, me juhlitaan ilman teidän temppuja. Hoida ongelmasi itse!
Puhelu katkesi siihen. Sami oli tosiaan yksin, kädet kanan päällä ja jääkaappi tyhjänä. Puoli kuusi lauantai-iltana, aatto käsillä.
Vielä sinä iltana Sami ajoi isäni talolle, istui pihassa auto kylmänä. Kainalossa pullollinen kuohuvaa ja konvehtirasia. Pihassa jääkentällä pyöri naapuruston poikia, Aarni ilkamoivin poskin heidän mukanaan.
Isä, Pekka, tuli avaamaan.
Noh, tulehan sisään, ei siellä pakkasessa seisota.
Sisällä tuoksui kinkku ja kuusi. Keittiössä minä ja äiti pilkottiin salaatteja, vieressä touhusi Olli, pikkusiskoni Marjan mies, ja naapurin Harri. Kaikki nauroivat ja höpisivät, hörppivät glögiä. Katsoin Samiin, en enää vihaten, enkä ilahtuen vain neutraalisti.
Istu alas.
Sami istui. Isä löi teekupin hänen nyrkkiinsä.
Aiotko auttaa vai vain istutko porukassa?
En minä osaa mitään keittiössä.
Isä vain hymähti.
Etpä osannut minäkään ennen naimisiinmenoa. Ota siitä peruna ja kuori.
Sami ryhtyi hommiin, vaikka kömpelösti mutta se ei haitannut. Olli taputti häntä selkään.
Kyllä siinä oppii, minä aloitin perunan kuorimisesta kolmessa viidessä.
Vilkaisin peilin kautta itseäni. Tällä kertaa hartiat eivät olleet kumarassa. Ei enää maratonpiikaa, vaan tytär omassa talossaan.
Ilta kului naurun ja iloisen puheen säestämänä. Aarni oli onnensa kukkuloilla, haki papan jäälle ja kokosi kaikki naapurit mukaan. Minä löysin päälleni sen punaisen mekon, jota Sami ei ollut koskaan nähnyt, kilistelin kuohuviinillä. Istuin, nauroin, kerroin siskolle juttuja. Kukaan ei odottanut, että nousisin joka hetkessä täyttämään lautasta.
Sami oli hiljaa koko illan. Vasta kotimatkalla, 9. tammikuuta, hän puhui.
Anteeksi.
Käännyin katsomaan lumeen peittyneitä peltoja ikkunasta.
Mistä?
Siitä, että en tajunnut kuinka rankkaa sulla oli. Että laitoin sut äitini ja Merjan saataville, pidin sitä itsestäänselvyytenä.
En vastannut heti.
Ymmärsitkö oikeasti, vai ajatteletko näin vain siksi, että haluat, että palaisin vanhaan?
Tiedän. Näin miten eri tavalla asiat voivat olla. Kaikki auttoi sun kotona ja Olli nauroi samalla kun tiskasi. Sinä et ollut enää palvelija vaan tytär. Hävetti.
Nyökkäsin. En sanonut mitään, mutta en kääntänyt selkääkään. Se riitti.
Vuosi myöhemmin
30. joulukuuta illalla. Samin äiti soittaa.
Sami, huomenna tullaan teille, kahdeksalta niin kuin aina. Eevan täytyy tehdä iso satsi ruokaa, ollaan nälkäisiä.
Katsoin Samiin. Olin juuri pakkaamassa Aarniin reppua. Poika oli jo nukahtanut.
Me lähdetään huomenna.
Että minne? Huomenna on juhla!
Me vietetään uutta vuotta uudella tavalla. Lähdetään Petäjien kanssa Talviunelma-mökkikylään. Tule itsekin, jos huvittaa.
Pitkä hiljaisuus.
Oletko sekaisin? Entä minä? Entä Merja? Ollaanko me jotain vieraita teille?
Ette. Mutta me emme enää tanssi teidän sääntöjen mukaan. Rakastan sua, mutta en voi enää katsoa vierestä kun vaimoni kuormittuu hengiltä toisten toiveiden takia.
Se on se sinun Eeva, joka tähän on syypää! Et tuollainen ollut ennen!
En ollutkaan. Silloin en vaan nähnyt mitään.
Sami sulki puhelimen. Hymyilin. Hän nosti kulmiaan.
Oletko tosissasi?
Olen.
Puhelin soi vielä useaan otteeseen. Enää ei vastattu. Lähdimme, kun ulkona pyrytti hiljaista lunta. Aarni nukkui takapenkillä, minä katselin ohikiitäviä katuvaloja. Sami istui ratin takana, ja ensimmäistä kertaa vuosiin hän vaikutti kevyemmältä kuin joku olisi nostanut painon hänenkin harteiltaan.
Petäjät ottivat meidät vastaan lämpimästi, mökissä tuoksui puu-uuni, koko porukka kokkasi yhdessä. Lapset riemuitsivat mäessä, minä istuin takan ääressä lasi kuohuviiniä kädessä, katsoen lumisadetta. Sami liittyi seuraan.
Annatko äidille anteeksi?
Kohautin olkapäitä.
Ehkä, ehkä ei. Mutta se ei ole enää sinun taakaksi. Sinä teit valinnan.
Sami nyökkäsi. Tunsin myötätuntoa, mutta enemmän helpotusta. Ensimmäistä kertaa vuosiin kuulimme vain oman mielemme äänen.
Seuraavana aamuna Merja tekstasi minulle, ei Samille.
Sinä tuhosit meidän perheen. Äiti itki kaksi päivää, lapset ihmettelee miksei mentykään teille. Toivottavasti olet onnellinen, itsekäs akka.
Näytin viestin Samille. Hän vinkkasi: älä vastaa. Mutta minä vastasin: Merja, seitsemän vuotta tein teille ruuat ilman apuja. Nyt kun en enää jaksa, se on minun vikani? Mieti kuka täällä on itsekäs.
Hän ei vastannut.
Maaliskuussa kokoonnuimme meille Aarnin syntymäpäivien kunniaksi. Sami kutsui äitinsä ja Merjan. Kumpikin tuli kasvot kireinä. Kun tarjoilun aika tuli, sanoin: Halukkaat auttajat, keittiöön, kasvikset pitäisi pilkkoa.
Merja sanoi heti: Olen vieras, en tee mitään.
Kohautin olkapäitä.
Sitten pöydät katetaan myöhemmin. Yksin menee pidempään.
Sami nousi meni pilkkomaan. Aarni seurasi perässä. Anoppi puristeli hermostuneena pöytäliinaa. Lopulta hänkin nousi keittiöön, ja hetken päästä Merja seurasi. Ojensin hänelle veitsen.
Leikkaa kurkut ohuiksi.
Merja teki työtä vaitonaisena. Anoppi tiskasi, Sami paistoi lihaa. Aarni asetteli lautasia. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin teimme kaiken yhdessä, ilman että kukaan odotti liikoja.
Ruokailu oli yksinkertainen mutta hyvä. Merja oli hiljaa, mutta anoppi heltyi, jopa hymyili Aarnin koulutarinoille.
Lähtöovella anoppi pysähtyi.
Olet muuttunut.
En ole. Lopetin vain hiljaisuuden.
Hän nyökkäsi ja veti takkiaan tiukemmin ympärilleen. Merja poistui sanomatta sanaakaan. Jotakin oli silti liikahtanut. Tilanne ei enää koskaan palaa entiselleen, koska Sami muuttui. Kun yksi muuttuu, kaikki muuttuvat.
Illalla, kun Aarni oli nukkumassa, istuimme keittiössä teekuppien ääressä.
Luuletko, että äitisi ymmärtää joskus?
En tiedä. Mutta sillä ei oikeasti ole enää väliä. Sillä on, että sinä ymmärsit.
Sami puristi kättäni.
Olen ymmärtänyt. Enkä halua takaisin vanhaan.
Hymyilin eikä vanha paino enää palannut. Ensimmäistä kertaa vuosiin sain olla rauhassa. Elin omaa elämääni.
Ulkona satoi hiljaista lunta. Jossain muualla anoppi murehti minua, Merja valitti puolisolleen että olin röyhkeä. Mutta yksikään heistä ei ymmärtänyt yhtä asiaa: en minä muuttunut, vaan lak-kasin olemasta mukautuva. Se oli minun oikeuteni, jonka otin itselleni, riidatta ja rauhallisesti sanomalla vain ei. Eikä maailma hajonnut. Se vain tuli rehellisemmäksi.
Sami katsoi minua ja taisi ymmärtää: minä en vapauttanut vain itseäni, vaan meitä molempia. Elämä, joka rakentuu toisten odotuksille, ei ole elämää. Me päätimme elää yhdessä.
