Luokkaan ilmestyi uusi tyttö nimeltä Tuulikki. Hänen saapuessaan pojat alkoivat heti kuiskia ja hihitellä, mutta pian he huomasivat, ettei Tuulikki ollutkaan ihan helposti horjutettavissa. Hänen salainen aseensa oli horjumaton itsevarmuus, joka ei kadonnut missään tilanteessa.
Samaa luokkaa kävi myös toinen tyttö, Sanelma, jonka kimppuun pojat kävivät nauraen ja heittäen ilkeitä letkautuksia hänen vartalostaan. Sanelma usein vaikeni tai pyyhki silmäkulmia, mutta ei koskaan vastannut takaisin, eivätkä sanat koskaan tarttuneet hänen huulilleen. Tämä vain yllytti poikia enemmän, ja he tekivät pilaa huutaen Lehmä loikkaa! huutonsa kaikuivat kuin kevätjäiden alla.
Kaikki jatkui, kunnes Tuulikki tuli mukaan. Tuulikki oli todella pitkä, melkein kahden Sanelman mittainen. Heti hänestäkin tuli pilkan kohde, mutta Tuulikki oli aiemmin käynyt toisessa koulussa, missä häntä arvostettiin ja naapuruston lapset leikkivät iloisesti hänen kanssaan.
Käänne tapahtui oudon sinertävässä kouluruokalassa, kun eräs poika nakkasi ruisleivän Tuulikin suuntaan, pilkaten hänen olemustaan. Tuulikki siivosi muruset farkuistaan kuin lumen rippeet helmikuun kengänpohjista ja jätti pojan huomion huomiotta, aivan kuin kuihtunut talventähti. Myöhemmin hämärällä käytävällä, toinen poika töksäytti jotakin hänen kehostaan, mutta Tuulikki ei enää vaiennut hän puolusti itseään kysyen, miksi heidän elämänsä oli niin tylsä, että heidän täytyi miettiä hänen muotojaan. Katselkaa vain vapaasti, jos siitä iloa löydätte! hänen rohkea vastauksensa sai hetkeksi aikaan hiljaisuuden.
Liikuntatunnilla oppilaiden täytyi hypätä nojapukin yli, ja Tuulikin vuorolla pukki lyyhistyi hänen painostaan. Mutta Tuulikki ei hätkähtänyt, vaan teki notkean voltin ja laskeutui unenomaisella keveydellä kuin metsän henki. Pojat jatkoivat nauramista, mutta Tuulikki katsoi heitä silmiin ja kysyi, miksi se nauratti, ja tarjoutui nostamaan pukin itse, jos pojat eivät jaksaisi. Pian pojat tarttuivat haasteeseen, nostivat Tuulikin ylös ja hekottivat kuin pilvettömän taivaan alla.
Juhlapyhinä Tuulikki päätti tehdä muutoksen: hän alkoi pukea itsensä kurinalaisuuteen, värjäsi hiuksensa tummemmaksi, ja muuntui yhä itsevarmemmaksi, kauniimmaksi versioksi itsestään. Kun koulun ovet taas aukesivat, pojat katselivat häntä kuin näkisivät uuden juhannusyön taian. Yhtäkkiä kaikki halusivat olla hänen ystäviään. Tuulikki asteli pojan luokse, joka oli ollut pilkan kärkenä, ja kysyi hymyillen: Tarvitsetko apua uusien letkautusten keksimiseen?
Koko tämän unenkaltaisen matkan aikana Tuulikki pysyi vahvana, eikä päästänyt ilkeitä sanoja sisälleen. Hän päätti olla oma itsensä, kulki ryhdikkäästi eikä kiinnittänyt huomiota pilkkaan. Hänen esimerkkinsä opetti kaikille lapsille luokassa arvokkaan asian: unessa ja todellisuudessa tärkeintä on uskallus uskoa itseensä, vaikka maailma olisi outo ja kupliva kuin rusinapuuro kevätaamuna.
