Löysin ullakolta vanhan kirjeen ensimmäiseltä rakkaudeltani vuodelta 1991, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt ja sen luettuani kirjoitin hänen nimensä hakupalkkiin
Joskus menneisyys pysyy vaiti kunnes se ei enää pysy. Kun vanha kuori tipahti pölyiseltä hyllyltä ullakolla, se avasi luvun elämästäni, jonka luulin jo aikaa sitten sulkeneeni.
En ollut etsinyt häntä. En oikeasti. Mutta jotenkin, joka joulukuu, kun hämärä laskeutui Helsingin yllä jo viideltä ja vanhat valosarjat ikkunoissa vilkkuivat kuin silloin kun lapset olivat pieniä, Minna palasi aina mieleeni.
En tosiaan etsinyt häntä.
En koskaan tarkoituksella. Hän tuli mieleeni kuin kuusen tuoksu. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta myöhemmin hän edelleen kuljeskeli joulun nurkilla. Nimeni on Mika ja olen nyt 59-vuotias. Olin kaksikymppinen, kun menetin naisen, jonka kanssa luulin vanhenevani.
Ei siksi, että rakkaus olisi loppunut, tai että olisimme riidelleet. Elämä vain muuttui yllättävän äänekkääksi, nopeaksi ja niin mutkikkaaksi, ettemme osanneet sitä opiskelijavuosina aavistaa, silloin kun lupaukset annettiin Otaniemen kentän katsomon alla.
Se ei ollut koskaan tarkoituksellista.
Minna kaikille tutuilleen Mini oli ihmisluonteeltaan sellainen, että seinätkin uskalsivat nojata häneen. Hänellä oli kykenevä, levollinen tapa olla, joka sai tuntemaan, että olet ainoa huoneessa.
Tapasimme toisen opiskeluvuoden keväällä. Hän pudotti kynänsä juhlasalissa. Poimin sen hänelle. Siitä se lähti.
Olimme erottamattomat. Meidät tunnistettiin “siinä parina”, jonka tekemisiin muut pyörittelivät silmiään, mutteivät he voineet vihata meitä. Koska emme olleet mitenkään överejä.
Olimme vainihan hyvät yhdessä.
Minä ymmärsin sen.
Mutta sitten tuli valmistuminen. Isältäni tuli soitto: hän oli kaatunut. Hän oli ollut jo pitkään heikossa kunnossa, eikä äiti pärjännyt yksin. Niinpä pakkasin ja palasin Turkuun.
Minna oli juuri saanut työpaikan järjestöstä, jossa hänellä oli tilaa kasvaa ja merkitystä työlleen. Se oli hänen unelmansa eikä olisi tullut mieleenikään pyytää häntä luopumaan siitä takiani.
Lupasimme toisillemme, että tämä olisi väliaikaista.
Pystyimme hetken ajoittaisilla viikonloppuvierailuilla ja pitkien kirjeiden varassa.
Uskottiin, että rakkaus riittäisi.
Mutta sitten tuli valmistuminen.
Ja sitten, aivan yllättäen, hän katosi.
Ei ollut riitaa, ei hyvästejä pelkkä hiljaisuus. Viikolla hän kirjoitti edelleen pitkiä, käsin raapustettuja kirjeitä, seuraavalla viikolla mitään ei enää kuulunut. Kirjoitin lisää. Ja taas yhden kerran. Siinä viimeisessä sanoin, että rakastan, että voin odottaa, että mikään ei muuta sitä mitä tunnen.
Se oli viimeinen kirje, jonka lähetin. Soitin vielä hänen vanhempiensa kotiin Espooseen, hermostuneena kysyin, toimittavatko kirjeeni.
Hänen isänsä oli kohtelias, mutta varautunut. Lupasi, että kirje menee perille. Ja minä uskoin.
Uskoin.
Viikkoja kului. Sitten kuukausia. Kun vastausta ei tullut, aloin ajatella, että hän oli tehnyt valintansa. Ehkä uusi ihminen oli tullut elämään. Ehkä hän oli minua edellä. Lopulta tein niin kuin ihmiset tekevät, kun eivät saa päätöstä.
Jatkoin eteenpäin.
Tutustuin Kaarinaan. Hän oli Minnaan verrattuna kuin yö ja päivä: käytännöllinen, jalat tukevasti maassa, eikä haaveillut elämästä liikoja. Sitä juuri tarvitsin. Tapailimme muutaman vuoden, sitten menimme naimisiin.
Rakensimme hyvän, rauhallisen elämän kaksi lasta, koira, asuntolaina, vanhempainillat, viikonloppureissut koko paketti.
Ei huono elämä, vain toisenlainen.
Jatkoin eteenpäin.
Neljänkympin tietämillä erosin Kaarinasta. Ei ollut draamaa tai petosta. Olimme kaksi ihmistä, jotka vuosien myötä muuttuivat kämppiksiksi rakastavaisten sijaan.
Kaarinan kanssa jaettiin kaikki puoliksi ja erottiin halauksessa asianajajan toimistolla. Lapsemme, Joona ja Siiri, olivat jo tarpeeksi isoja ymmärtämään.
Onneksi he selvisivät siitä ehjänä.
Ei ollut kyse
pettämisestä tai kaaoksesta.
Mutta Minna ei oikeastaan koskaan jättänyt minua. Hän jäi olemaan. Joka joulu ajattelin häntä. Mietin, oliko hän onnellinen, muistikohan hän ne lupaukset, jotka annoimme silloin emmekä tienneet, miten aika kestää. Mietin, oliko hän todella päästänyt irti minusta.
Öisin makasin joskus hereillä ja kuulostelin katonrajasta hänen nauruaan.
Viime vuonna kaikki muuttui.
Minna jäi mieleeni yhä vahvemmin.
Olin ullakolla etsimässä kadonneita koristeita niitä, jotka katoavat joka joulukuu. Oli kirpeä hämärä iltapäivä, sormenpäitä paleli sisälläkin. Kurotin vanhaa vuosikirjaa ylähyllyltä, kun ohut, kellastunut kirjekuori liukui esiin ja kopsahti kengälleni.
Kuori oli kulmistaan nuhjuinen.
Koko nimeni oli kirjoitettu viistolla käsialalla, aivan samalla kuin ennen.
Hänen käsialallaan!
Vannon, että lakkasin hengittämästä!
Hänen käsialansa!
Istuin lattialle, teko-kranssien ja rikki menneiden koristeiden keskelle, ja avasin kirjeen tärisevin käsin.
Päiväys: Joulukuu 1991.
Rintani puristui kasaan. Kun luin ensimmäiset rivit, sisälläni meni jotakin rikki.
En ollut koskaan nähnyt tätä kirjettä. En ikinä.
Aluksi luulin hukanneeni sen joskus. Mutta sitten katsoin kuorta uudelleen se oli avattu ja teipattu uudestaan kiinni.
Rintaani kiristi.
Vain yksi selitys saattoi olla.
Kaarina.
En tiedä, milloin hän kirjeen löysi ja miksei minulle koskaan kertonut. Ehkä hän törmäsi siihen joskus siivotessaan. Ehkä hän halusi pitää avioliittomme rauhassa. Ehkä hän ei vain tiennyt kuinka sanoa, että oli pitänyt sitä tallessa kaikki nämä vuodet.
Nyt sillä ei ole väliä. Mutta kuori löytyi vuosikirjan välistä ullakon takahyllyltä kirjasta, jota en ollut avannut vuosiin, enkä koskaan tarkoituksella.
Nyt se ei tarkoita enää mitään.
Jatkoin lukemista.
Minna kertoi löytäneensä vasta nyt minun viimeisen kirjeeni. Hänen vanhempansa olivat piilottaneet sen laittaneet muiden asiakirjojen mukana syrjään eikä hän edes tiennyt, että olin yrittänyt ottaa yhteyttä. He olivat sanoneet hänen, että soitin ja pyysin, ettei enää ottaisi yhteyttä.
Etten halunnut tulla löydetyksi.
Pahoinvointi nousi kurkkuun!
Minna selitti, että vanhempansa painostivat häntä naimaan perheystävä Henrikin isänsä mielestä luotettavan, turvallisen miehen.
Hän ei kertonut rakastiko tätä miestä vain että hän oli väsynyt, hämmentynyt ja satutettu siitä, etten tullut hänen perässään.
Pahoinvointi nousi kurkkuun!
Sitten tuli se lause, joka poltti mieleeni:
“Jos et vastaa tähän, oletan, että valitsit sellaisen elämän kuin halusit ja lakkaan odottamasta.”
Kirjeen alareunassa oli osoite.
Pitkään vain istuin siinä. Tuntui, että olin jälleen kaksikymppinen ja sydän palasina, mutta nyt totuus oli käsissäni.
Kävelin alakertaan ja istuin sängyn reunalle. Avasin läppärin.
Pitkään
En vain tehnyt mitään.
Sitten kirjoitin hänen nimensä hakupalkkiin.
En odottanut löytäväni mitään. Vuosikymmenet olivat kuluneet. Ihmiset vaihtavat nimiä, muuttavat, pyyhkivät itsensä netistä. Mutta silti hain. Jokin osa minusta ei edes tiennyt, mitä toivoin.
“Oho”, sanoin ääneen, tuskin uskoen näkemääni.
Hänen nimensä johti Facebook-profiiliin, jolla oli uusi sukunimi.
Käteni pysähtyivät näppäimistölle. Profiili oli enimmäkseen yksityinen, mutta siellä oli kuva hänen profiilikuvansa ja kun klikkasin sitä, sydän jyskytti rinnassa.
Vuosikymmenet olivat vierineet.
Minna hymyili vaelluspolulla, vierellään mies suunnilleen minun ikäiseni. Hiuksissa oli enemmän harmaata nyt, mutta muuten hän oli sama. Silmät eivät olleet muuttuneet. Pieni pään kallistus ja hellästi loistava hymy.
Tarkastelin kuvaa tarkemmin. Tili oli suljettu.
Mies hänen vierellään ei näyttänyt aviomieheltä. Hän ei pitänyt Minnaa kädestä. Ei kuvassa kuitenkaan ollut mitään parisuhteeseen viittaavaa, kaikki oli epävarmaa.
He saattoivat olla keitä tahansa, mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli olemassa, elossa, vain yhden klikkauksen päässä.
Hänen katseensa ei ollut muuttunut.
Jäin tuijottamaan ruutua, miettien mitä tehdä. Kirjoitin viestin. Poistin sen. Kirjoitin uuden. Senkin poistin. Kaikki tuntui liian teennäiseltä, liian myöhäiseltä, liian suurelta.
Sitten, hetken mielijohteesta, painoin Lisää kaveriksi.
Ajattelin, että ehkä hän ei näe koko pyyntöä. Tai jos näkee, jättää sen huomioimatta. Tai ehkä hän ei edes tunnista nimeäni kaiken ajan jälkeen.
Kirjoitin uudenkin.
Mutta jo viiden minuutin päästä tulee hyväksyntäpyyntö!
Sydän hakkasi rinnasta ulos!
Sitten tuli viesti.
Moi! Siitä onkin aikaa! Mikä sai sinut nyt lisäämään minut kaveriksi kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Istuin sormi suussa.
Yritin kirjoittaa, en onnistunut. Kädet tärisivät. Sitten tajusin, että voin lähettää ääniviestin. Niin tein.
Sydän hakkasi hulluna!
Moi Minna. Tässä on Mika. Löysin sun kirjeen sen vuodelta 1991. En koskaan saanut sitä silloin. Olen niin pahoillani. En tiennyt. Olen ajatellut sua joka joulu siitä asti. En koskaan lopettanut miettimistä, mitä tapahtui. Vannon, että yritin. Kirjoitin. Soitin sun vanhemmille. En tiennyt, että he valehtelivat. En tiennyt, että luulit minun lähteneen.
Lopetin, ennen kuin ääneni särkyi, ja aloitin uuden.
En koskaan halunnut kadota. Odotin sua myös silloin. Odottaisin ikuisesti, jos tietäisin sinun olevan vielä siellä. Luulin vain, että jatkoit eteenpäin.
Moi Minna…
Lähetin molemmat viestit ja istuin siihen hiljaisuuteen, joka painoi rintaani kuin märkä peitto.
Hän ei vastannut sinä yönä.
Nukuin huonosti.
Aamulla heti herättyäni katsoin puhelinta.
Viestissä luki:
“Tavataan.”
Se oli kaikki. Mutta se oli kaikki, mitä tarvitsin.
Nukuin tuskin ollenkaan.
Kyllä, vastasin. “Sano vain milloin ja missä.”
Hän asui vajaan neljän tunnin päässä. Joulun pyhät lähestyivät.
Hän ehdotti, että tapaisimme puolimatkan kahvilassa. Neutraali paikka, vain kahvia ja puhetta.
Soitin lapsilleni. Kerroin kaiken. En halunnut, että ajattelisivat minun jahtaavan haamuja tai menettäneeni järkeni. Joona nauroi ja sanoi: Isä, tää on ehkä romanttisinta, mitä oon kuullut. Sun täytyy mennä.
Siiri, aina jalat maassa, lisäsi: Olehan varovainen. Ihmiset muuttuvat.
Tiedän mutta ehkä ollaan muututtu niin, että sopimme nyt yhteen, vastasin.
Soitin lapsilleni.
Lähdin lauantaiaamuna, sydän jyskyttäen koko moottoritien matkan.
Kahvila oli sivukadulla hiljaisessa kulmassa. Olin paikalla kymmenen minuuttia ennen. Hän tuli viisi minuuttia myöhässä.
Ja siinä hän seisoi!
Hänellä oli tummansininen villakangastakki, hiukset taakse sidottuina. Hän katsoi suoraan minuun ja hymyili, turvallisesti ja pelottomasti, ja nousin seisomaan ennen kuin ehdin edes tajuta sitä.
“Hei”, sanoin.
“Hei, Mika”, hän vastasi samalla äänellä.
Ja yhtäkkiä,
hän oli siinä!
Halasimme. Ensin kömpelösti, sitten lujempaa aivan kuin kehomme muistaisivat jotain, mitä mielemme eivät vielä ymmärrä.
Istahdimme alas ja tilasimme kahvit. Minulle mustana, hänelle kerman ja ripauksen kanelia kanssa aivan kuten ennen.
“En edes tiedä mistä aloittaa”, sanoin.
Hän hymyili. “Aloitetaan vaikka siitä kirjeestä.”
“Olen niin pahoillani. En koskaan nähnyt sitä. Luulen, että Kaarina, entinen vaimoni, löysi sen joskus. Löysin sen vuosikirjan välistä ullakolta. Se oli piilossa. En tiedä miksi. Ehkä hän luuli suojelevansa jotakin.”
“Ehkä se oli vain kirje.”
Minna nyökkäsi. “Uskon sinua. Vanhempani sanoivat, ettet halunnut olla yhteydessä. Että kehuit minun jatkavan elämää. Se mursi minut.”
“Soitin ja pyysin heitä varmistamaan, että saisit kirjeen. En tiennyt, ettet koskaan saanut sitä.”
“He yrittivät ohjailla elämääni”, Minna sanoi. “Henrikki oli aina heidän suosikkinsa. Sanottiin, että hänellä on tulevaisuus. Sinä taas Heistä olit vähän liiankin unelmoija.”
Hän joi kahvia ja katsoi ulos.
“Menin hänen kanssaan naimisiin,” hän sanoi hiljaa.
“Arvasin”, vastasin.
Minna nyökkäsi hiljaa.
“Meillä on tytär. Elina. Hän on nyt 25. Erosimme Henrikin kanssa 12 yhteisen vuoden jälkeen.”
En tiennyt, mitä sanoa.
“Sitten menin uudestaan naimisiin”, hän jatkoi. “Kesti neljä vuotta. Hän oli hyvä mies, mutta olin uupunut yrittämään. Lopetin yrittämisen.”
Katsoin häntä, enkä melkein saanut silmiini niitä vuosia, jotka olivat välissämme ehtineet vieriä.
“Entä sinä?” hän kysyi.
“Menin Kaarinan kanssa naimisiin. Meillä on Joona ja Siiri. Fiksut lapset. Avioliitto toimi, kunnes ei enää toiminut.”
Hän nyökkäsi.
“Entä nyt?”
“Joulu oli aina vaikeinta aikaa,” sanoin. “Silloin kaipasin sinua eniten.”
“Niin minäkin,” hän kuiskasi.
Oli pitkä hiljaisuus.
Kosketin hänen kättään kevyesti pöydän yli.
“Kuka on se mies profiilikuvassasi?,” kysyin viimein, peläten vastausta.
Minna naurahti. “Serkkuni, Veikka. Työskentelemme museolla. Hän on naimisissa upean miehen, Teemun, kanssa.”
Nauroin ääneen ja jännitys suli hartioista yhdessä hujauksessa!
Hän nauroi.
“Olin toivonutkin, että kysyisit,” sanoin.
“Minäkin toivoin.”
Nojauduin eteenpäin, sydän pamppaillen.
“Minna voisimmeko vielä yrittää uudelleen? Nyt, aikuisina ehkä juuri siksi, kun tiedämme nyt, mitä haluamme.”
Hän katsoi minua pitkään.
“Luulin, ettet koskaan kysy,” hän sanoi.
Siitä se alkoi.
“Minäkin toivoin.”
Kutsui minut luokseen jouluaattona. Tapasin hänen tyttärensä. Hän tapasi omat lapseni muutamaa kuukautta myöhemmin. Kaikki tulivat toimeen jopa paremmin kuin uskalsin kuvitella.
Viime vuosi tuntui elämältä, jonka luulin jo kadottaneeni mutta uudella katseella, viisaampana.
Nyt kuljemme yhdessä ihan kirjaimellisesti. Joka lauantai valitsemme uuden luontopolun, termosissa kahvia, kuljemme rinnakkain.
Puhumme kaikesta!
Kaikista kadotetuista vuosista, lapsista, arpista ja toiveista.
Viisaampana.
Joskus Minna katsoo minua ja kysyy: “Voitko uskoa, että löysimme toisemme uudestaan?”
Ja vastaan aina: “En koskaan lakannut uskomasta.”
Tänä keväänä menemme naimisiin.
Pieni juhla, vain perhe ja pari ystävää. Minna haluaa pukeutua siniseen. Minä harmaaseen.
Ehkä elämä ei unohdakaan sitä, mikä kuului loppuun viedä. Se vain odottaa, että olemme siihen valmiita.
Minä olen valmis harmaassani.
Ja opin, ettei koskaan kannata täysin luopua siitä, mikä aidosti tuntuu omalta joskus kohtalo kuljettaa askeleet oikealle polulle takaisin, juuri silloin kun vähiten odottaa.
