Mä olin kolmikymppinen yksinhuoltajaisä, kolme muksua pyöri jaloissa ja arki kulki laskuista, kauppareissuista ja siitä, että on puhtaita vaatteita päällä. Kun meidän pesukone hajosi keskellä linkousta, mä olin ihan varma, ettei tästä arjesta enää paljoa kiristetä. Uuden koneen ostamiseen ei ollut euroakaan ylimääräistä, joten suuntasin kirpputorille ja nappasin sieltä käytetyn pesukoneen kuudellakympillä. Se oli aikamoinen riski, mutta tuntui ainoalta vaihtoehdolta. Kyllähän me sitä yhdessä raahattiin kämpille, hiki otsalla ja nauraen kaiken väsymyksen keskelläei meillä muuta ollutkaan kuin huumoria ja taisteluasenne.
Eka koeajo uudella koneella oli jännäkone kolisi oudosti ja vesi valui vähän miten sattuu. Kun kurkkasin rummun sisään pesun jälkeen, käteen osui joku sileä. Sieltä löytyi kulunut kultasormus, johon oli kaiverrettu: Annille, rakkaudella. Ikuisesti. Siinä ei enää tuntunut, että olin vain tehnyt hyvän löydöntuo sormus oli selvästi osa jonkun elämää.
Hetken aikaa himoitsin sormuksen arvoa. Myymällä sen olisin saanut kunnon ruokaostokset, ehkä uudet kengät lapsille tai edes yhden rästissä olevan laskun maksettua. Mutta tytär pyöritteli sormusta sormissaan ja sanoi hiljaa sen olevan jonkun ikioma onnen sormus. Siinä unohtui rahanahneus täysin.
Illalla, kun lapset nukkuivat, soitin vielä kirppikselle ja sain myyjän suostuteltua ottamaan yhteyttä alkuperäiseen omistajaan. Seuraavana päivänä huristelin halki Helsingin tapaamaan Annia. Hän oli vanha rouva, joka pysähtyi täysin nähdessään sormuksen kädessäni. Kyyneleet nousivat silmiin, kun hän kertoi, että Leo, hänen edesmennyt miehensä, oli antanut sormuksen hänelle nuoruudessa. Hän oli ajatellut kadottaneensa sen ikuisesti, kun vanha pesukone oli lähtenyt kiertoon. Sen palauttaminen oli kuin olisi palauttanut pienen palan hänen sydämestään.
No, arki jatkui taas pesuhelvetillä, iltasaduilla ja väsymykselläihan sitä perusmyllyä. Mutta seuraavana aamuna kun vilkaisin ulos, meidän kadun oli täyttänyt siniset vilkkuvalot ja poliisiautot. Lapset pelästyivät hirveästi ja sydänkin hakkasi kurkussa, kun menin ovelle. Poliisi esitteli itsensä Annin pojanpojaksi. Meidän tarina oli kiirinyt koko perheeseenkuun kuulemma olin palauttanut sormuksen enkä myynyt sitä rahapulassa. Kukaan ei ollut tullut hakemaan mua putkaan, vaan kiittämään. Annilta oli tullut käsinkirjoitettu kiitoskirje, jossa hän kertoi miten suuri merkitys tällä oli hänelle. Kuulemma poliisitkin tykkäsivät kuulla, että rehellisyys elää yhä tässä maailmassakyllä siinä suli ihan tippa linssiin.
Kun he lähtivät, taloon palasi perusaamu. Lapset huusivat puuroakuten mitään ihmeellistä ei olisi käynyt. Myöhemmin liimasin Annin kirjeen jääkaapin oveen, juuri siihen paikkaan, missä sormus oli ollut, kun pohdin, millainen isä ja mies haluan olla. Joka kerta, kun näen sen lappusen, muistan, että oikean tekeminen ei todellakaan ole helppoa silloin, kun elämä potkii päähän. Mutta lapset seuraavat vierestä joko oppien tai unohtaen, mitä elämä voi olla. Joskus kun palauttaa toiselle hänen ikuisuutensa, rakentaa samalla vähän omaansa.
