Löysin 87-vuotiaan isäni keittiöstä, kun astuin sisään. Vapisevin käsin hän yritti haarukoida jämähtänyttä ohraryynipuuroa suoraan kattilasta. Hän ei ollut laittanut liettä päälle, kun pelkäsi unohtavansa kaasun ja siitä sitten minä saisin tekosyyn napata hänet mukaan ja kiikuttaa Helsinkiin jonnekin palvelutaloon.
Nappasin kattilan hänen käsistään.
Isä, miksi et lämmittänyt tätä mikrossa? Minähän ostin sulle mikroaaltouunin! puhisin kärsimättömänä. Olin istunut Turun ohitustiellä neljä tuntia ruuhkassa, enkä jaksanut enää yhtään.
Hän ei katsonut minua, vaan tuijotti vain vanhaa, kulunutta linoleumia keittiön lattialla sitä, jonka oli itse asentanut silloin, kun itse vielä kirjoitin aapista kansakoulun pulpettien ääressä.
Ne napit jotenkin ne menneet niin pieniksi, poika. Ja numerotkin hyppivät silmissä, hän mumisi hiljaa.
Jokin naksahti minussa auki.
Viime kuukausina olin käynyt harvoin. Selitin itselleni, että on töitä, lasten harrastukset, elämä yhtä juoksua. Totuus oli, että sattui katsella, kun maailman vahvin mies hiipui.
Puhelimessa jankutin aina:
Isä, vielä kompastut tuohon kuistin kynnykseen.
Muuta meille. Hissitalo, lämmintä, kylpyhuoneessa ei kynnystäkään
Kuvittelin olevani hyvä poika. Että pelastan hänet. Todellisuudessa halusin vain ostaa itselleni rauhan ettei että iltaisin kalvaisi ajatus: Mitenkähän isä siellä pärjää
Istahdin häntä vastapäätä. Sisällä oli viileää hän oli kääntänyt lämmityksen pienimmälle, ettei tarvitsisi pyytää minulta euroakaan lisää sähkölaskuihin.
Anteeksi, poikaseni, hän kuiskasi, ääni hauras kuin marraskuun sumu. En haluaisi olla vaivaksi. Tiedän, että sulla on omat menot Mutta mä en halua lähteä täältä pois.
Hän nyökkäsi olohuoneeseen. Hänen maailmansa oli kutistunut vanhaan nojatuoliin telkkarin ääreen ja laskupinoon, jota ei enää ilman silmälaseja osannut tulkita.
Jos sanon, että on raskasta, viet mut pois. Ja jos lähden tästä talosta, en minä mitään jää odottelen vain loppua vieraiden seinien sisällä.
Se sattui enemmän kuin yksikään nuoruuden kurinpalautus.
Olin alkanut käsitellä häntä kuin ongelmaa, jonka voisi viikata siististi pois. Kuin tehtävää, jonka voisi rastittaa. Olin unohtanut, että hän oli se, joka oli ollut kolme vuosikymmentä tehtaalla yöt ja päivät, jotta minä pääsisin yliopistoon. Hänen arvokkuutensa roikkui nyt vanhojen seinien varassa.
En sanonut mitään. Kaavin puuron pieneen kasariin, lämmitin sen hellalla ja lapoin annokset kahdelle lautaselle.
Istuttiin pitkään hiljaa. Vain lusikat kolisivat lohjenneeseen arabia-astiaan.
Lopulta hän katsoi ikkunasta lehdettömiä omenapuun oksia ja sanoi jotain, mitä en koskaan unohda:
Tiedäthän, poikani vanhetessa ei enää kaipaa tavaroita saati mukavuuksia. Sitä toivoisi vain tuntevansa olevansa edelleen ihminen. Että on jollekulle tarpeellinen. Että perhe pysyy lähellä.
Ymmärsin, kuinka etäinen olin ollut.
Hän ei kaivannut uutta palveluasuntoa eikä remontoitua kaupunginkotia. Hän tarvitsi poikaansa.
Jonkun, joka auttaa hakemuksen kanssa eläkelisään eikä korota ääntään.
Jonkun, joka teippaa mikroaaltouuniin isot paperilaput: TÄSTÄ LAITAT PÄÄLLE.
Jonkun, joka vain istuu vieressä, ettei talossa kuuluisi pelkkä tyhjyys.
Me luulemme, että rakastaa vanhempiaan tarkoittaa tulla ja korjata kaikki ongelmat.
Oikeasti aito rakkaus heidän iässään on läsnäoloa. Se on sitä, että suostuu jakamaan heidän vanhuutensa, eikä käänty pois.
Sinä päivänä en maininnut enää muuttoa.
Nyt ajan joka sunnuntai Järvenpäähän. Aina. Joskus auton takakontti täynnä ostoksia, joskus lapset mukana, että pitävät ääntä ja tuovat vähän elämää seiniin.
Mutta enimmäkseen vain istumme vierekkäin niissä vanhoissa nojatuoleissa.
Vielä tulee se päivä, kun se toinen noja on tyhjä. Ja silloin ei mikään työvoitto tai palkankorotus palauta minulle tuntiakaan isäni seurasta.
Älkää pitäkö vanhempianne projektina, jonka voisi hoitaa taikka taakkana, jonka voisi siirtää.
He eivät kaipaa saarnoja tai parhaita ratkaisuja.
He tarvitsevat aikaa.
Olkaa heidän kanssaan nyt kun aikaa vielä on jäljellä.
