Leena, mutta onhan hänellä lapsi, vai eikö se haittaa sinua? Tarja nojasi aitaan ja virnisti, vilkaisten naapuriaan. Et sitten mitään parempaa löytänyt pojallesi? Ihan järkevän oloinen poika, ei mikään hylkiö kuitenkaan. Tytöistä täällä on vaikka muille jakaa, mutta tuon sitten poimii.
Leena huokaisi syvään. Itselleen hän ei halunnut myöntää, ettei ollut tyytyväinen poikansa valintaan. Kuulla se vielä Tarjalta se vasta kirpaisi.
Lapset ovat meille ilo, Tarja! Ymmärrätkö? Mikä hänessä niin vialla muka on? Nuori, kaunis, rauhallinen ja rehellinen siitä minä olen varma. Ja kyllä sillä lapsellakin on isi. Avioliitossahan se syntyi, ei mikään tilapäinen hairahdus. Ja se, että jäi nuorena leskeksi, eletäänhän kaikki suuressa kädessä täällä. Kyllä kasvatetaan ja pidetään hyvänä, saanpa vielä toisen lapsenlapsenkin. Joten turha on jauhaa turhuuksia!
Leena puristi huuliaan ja hätisteli naapurin Mirri-kissaa, joka lenkoili pitkin aitaa hänen pihalleen.
Juurihan se vei kolme tipua! Tarja, katso nyt edes elukkaasi, muuten päästän Veikko-hauvan irti, ja sitten kyllä itketään.
Höh, ja haalarit! Tarja tyrkkäsi paksua raidallista Mirriä kauemmas. Saas nähdä kumpi ketä komentaa. Kyllä minä sen Mirrin sisälle pistän! Hyvä se on rottia ottamaan, muuten olisi saanut jo häätöpassit. Mutta minkäs teet kun vaistot puskee.
Pitäköön vaistonsa sisällä!
Hei, meinasin unohtaa: hillopurkit! Hillo on varmaan jo valmista.
Sinähän siinä jaarittelet, mutta kuka siellä keittää?
Olga, tietysti. Tulivat eilen kaupunkireissulta auttamaan kasvimaalla.
Onhan hän kohta synnyttämässä?
Siksi kaikki muu on pihahommana, mutta keittiössä keittää hillon. Ei malta olla toimettomana. Ei miniä vaan kulta!
Miksi sitten moitit ja ylistät vuoron perään?
Hallinta se on, kotirauhan takaamiseksi! Tarja virnisti taas. Ota mallia, kun sinustakin tulee anoppi. Jos jotakin et vaadi, niin kohta istuvat niskaan!
Katsotaan! Leena viuhautti kättään. Tarvitaanko purkkeja vai pärjäätkö ilman? Minulla olisi tekemistä.
Saatettuaan naapurin ulos, Leena palasi taikinan äärelle. Huomenna poika tulisi morsiamensa kanssa. Morsian… Leena pysähtyi mietteliäänä ja tuijotti ulos ikkunasta. Mitähän tästä vielä tulee…
Ella, se tuleva miniä, ei ollut Leenalle tuttu. Pari kertaa oli nähnyt hänet naapuripitäjässä siskon luona, mutta muistikuva oli etäinen. Pitkä, vaaleahiuksinen, lempeäkatseinen nainen. Ei enää nuori tyttö, vaan nuori nainen. Oli ollut naimisissa, lapsikin pienoinen pojannassikka. Nyt noin kolmivuotias. Elämä ei ollut Ellaa hyväillyt; vanhemmat menetti jo pienenä ja kasvoi isovanhempien helmoissa. Eivät ehtineet iloita edes lapsenlapsenlapsesta kunnolla, kun Ellan mies kuoli auto-onnettomuudessa. Ja niin jäi nuori nainen yksin poikansa kanssa. Sitä surin etäältä, mutta suoraan en olisi halunnut sääliä oma poika oli minulle kaikki, siitä lähtien kun ukko kuoli. Toisaalta iloitsin kun oli tuki ja turva vierellä, mutta samalla pelkäsin. Aika perustaa perhe, vastaili poika vitsaillen, että etsii sitä suurta rakkautta. Ja sitten toi kotiin Ellan.
Mitäpäs sinä, Leena, siinä vouhotat kuin kana, Lidia-sisko murahti, kun hyppäsin ovelle kyselemään Ellasta. Käykö se talossa, mutta eihän niitä tänne asumaan tule?
Mutta entä jos vaikkapa jää?
Leena, eikäkö Mika kertonut, että se meidän vanha torppa on annettu pojallesi? Sehän sillä on tarkoitus: perhe rakentuu, tontti on, mutta talo on jo vanha, rakentavat uutta.
Mietin pääni puhki: miten siis käy? Poika kaupunkiin asumaan, minä yksin pikkupitäjään? Onhan matka vähäinen, ja linja-autolla pääsee, mutta olisihan se eri arki erillään, vieras talo, vierailut pyhisin.
Huolettaako? Vai etkö iloitse? Lidia pehmeni ja istui viereen. Anna pojalle mahdollisuus, Mika on jo aikuinen.
Olet varmaan oikeassa, mutta pelottaa. Mitä jos ei sitoudukaan? Entäs kun on lapsikin…
Kuule. En tiedä kunnan tytöistä ketään parempaa kuin Ella. Älä mene mököttämään väärin perustein. Jos poika rakastaa, anna sen olla.
Yö meni pyörien, mutten saanut unta. Mietin Ellaa ja pojan onnea. En tahtonut olla esteenä, mutta en myöskään täysin pystynyt luopumaan.
Leipomossa, pienet piirakat täyttyivät pellille riviin. Muistin, miten puoliso aikanaan kehui: “Nämä on kuin auringonkukkia pieniä ja herkullisia, syö niin paljon kuin jaksaa!” Hänen suudelmaansa kaipasin kovasti tänään.
Aamuyötä odotin hermoillen: Ella tulisi pian.
Ella seisoi Mikan takana, ei kehdannut nostaa katsettaan. Pieni Vilho pyöri sylissä, katseli uteliaana. Iso koira oli pihalla ketjussa. Ei haukkunut, toisin kuin mummolassa. Vilho kurkisti, näki kiireisen kissan. Poika pyysi saada mennä, ja Leena tuumasi:
Anna vain mennä, minä vien Veikon sisälle, muuta pelättävää ei ole. Näet lapsen koko ajan.
Vilho lähti uteliaana perään, ja Leena tarkkaili Ellaa. Tytön silmät näyttivät väsyneiltä, poskia varjosti laiha varjo. Poika, jonka kanssa Ella jäi, näytti tuhdilta, mutta nainen itse oli hauras. Kipeä pala rinnassa hellitti.
Vilho pysähtyi kysymään:
Minne Mirri meni?
Meillä ei kissoja kasvateta, onko se nyt jo siellä tipulassa? Mennään!
Yhdessä he ajoivat Mirrin takaa pois ja Leena nauroi, kun poika pelkäsi ottaa tipua syliin.
Pieni on vielä. Ei tee pahaa.
Hetken päästä Vilho istui sylissä piirakan ääressä. Ella hymyili kiitollisena ja Leena tokaisi:
Mainio poika! Viisas ja hyvä syömään. Jokaisen mummon unelma.
Ellan helpotuksen saattoi nähdä. Leena huomasi, kuinka pelokas ja herkkä tämä oli, mutta lapsen vuoksi vahva.
Mika jutteli häistä. Ella katseli lautaselleen. Kun poika poistui hetkeksi, Leena kysyi suoraan:
Mikset puhu mitään, Ella? Anna pojan syödä, kerro sinäkin ajatuksistasi. Miksi et halua isoja häitä?
Joskus onnella on hyvä olla rauha. Ensimmäinen hääni olivat juhlat, mutta kaikki meni pieleen.
Väärin! Jos aviomies tykkäsi, hän iloitsisi siitä, että sinä löydät vielä onnen. Meille annetaan elämässä osa kaikesta, ilosta ja surusta. Kun vastaanottaa, osaa arvostaa kaikkea. Ei pidä pelätä, Ella.
Pelkäsin… tuomitsette.
Mikä ihme! Meidän iloksi sinut tänne poimin. Mika olisi voinut valita kenet vain, mutta tällä kertaa onni osui teille.
Vilho kiehnäsi sylissä ja Leena nosti pojan alas lattialle.
Kuka olet? poika tutki silmiin.
Nyt olen sinun mummosi, Vilho. Voit kutsua minua mummiksi.
Hyvä! Vilho nyökkäsi totisena.
Häät pidettiin Mikan toiveiden mukaan. Sukulaiset supisivat, mutta Leena tuhahti suotta. Vuoden verran nuoripari asui talossa Leenan kanssa. Vanha epäilys ja pelko katosi, kun Ella osoitti olevansa hyvä puolisolleen ja pojalleen. Joskus Leenan mielestä jokin tökki, mutta Ella sulatti kaiken viisaalla tavallaan. Ei riitoja, vaan rauhaa.
Tarja valitteli:
Mikset joskus pamauta edes yhtä ovea kiinni? Kerro ukollesi, niin anoppi rauhoittuu.
Jottai järkeä, Tarja, riitelemistä? Parempi olla omilla aivoilla liikkeellä.
Tarja pörhähti ja kylän uudet juorut lähtivät kierrokselle.
Vuosi kului. Mika rakensi uutta taloa ja muuttoa oli edessä. Kun sitten Ella huomasi olevansa raskaana, hän meni neuvolaan.
Mitä? Raskaanako minä? Ella hämmästyi.
Kyllä vain. Lepoa kaivataan, mutta kaikki voidaan hoitaa hyvin. Sääntö: maltti on valttia.
Leena tuli apuun, hoiteli Vilhoa kuin omiaan. Kun avasi oven, Ella hätkähti: “Odotin, että olisit vihainen.” Tarja oli aamulla taas narissut, että “taas hankkivat sellaista, josta tulee vain murhetta”.
Anna Tarjan olla, Leena huokaisi. Minua eivät muiden juorut hetkauta. Jos joku sattuu, asia hoidetaan. Lapsen ja sinun vuoksi nyt vain lepoa.
Mika vei Ellan neuvolaan, jolloin Leena jäi pitämään taloa pystyssä. Kaikki meni hyvin ja pian lääkäriä myöten kehuivat, että kotiin pääsee pian.
Sinä päivänä Vilho katosi. Leena oli saanut katsella poikaa keittiöstä, mutta hetken päästä tämä oli poissa. Hätääntynyt etsintä alkoi. Mika palasi ja tapasi äitinsä pihatiellä nyyhkien. Hän lähti etsimään kauemmas, kun taas Leena juoksi lähipiiriä.
Vilho oli kuullut ääniä aidan takana ja löytänyt kadulle sidotun koiranpennun, jota isommat pojat kiusasivat. Poika puuttui peliin ja pian jäi yksin. Ohikulkija pelasti pentua ja ärähti pojille. Vilho muisti, että “jos eksyy, kannattaa jäädä paikoilleen”. Hän löysi portin pieleen penkin ja istahti siihen odottamaan.
Mikan löydettyä olivat sekä Vilho että koira unessa. Poika ilahtui uudesta ystävästä. Saako tämän? Kysyi silmät suurina.
Toki. Mikäs talo ilman koiraa onkaan!
Niin kotiin palattiin. Leena itki helpoituksesta, poika halasi lujasti. “En enää ikinä”, tämä lupasi. Koti oli taas täydempi, eikä ollut epäilystä siitä, että Vilho oli Leenalle yhtä rakas kuin oma lapsi.
Pian syntyi tytär, pieni ja kimeä-ääninen, jolle annettiin nimeksi Leenikki, mummon mukaan. Leena oli onnesta soikea ja kulki usein apuna. Ella ei kuivilla sanallakaan moittinut Slaavin karkaamisesta.
Saman olisi voinut tehdä minun silmien alla, Ella totesi. Vilho on niin eläinrakas, vie pahuus leppäkertutkin pois polulta.
Leena auttoi, mutta vähempi neuvoja, enemmän käsiä. Ella kiitti aina hiljaa: “Kiitos, äiti.” Poika juoksi halaukseen, Ella kohotti tytön syliin.
Joko taas menet hakemaan lastenlastasi hoitoon? Tarja kulki portilla.
Lastenlapsilleni, Tarja. Kaksin kappalein.
Onhan vain toinen oikeasti sinun?
Eivät, vaan molemmat. Ja minulle siinä piilee salaisuus: Rakkaudessa saa itse yrittää, jos haluaa että rakastetaan takaisin. Minua rakastetaan lapseni sekä lapsenlapseni. Sinua, Tarja…?
Kunnioitetaan! Tarja korskahti.
Hyvä niinkin, mutta kyllä rakkaus sille vetää pidemmän korren, vai mitä? No, nyt pitää kiirehtiä, lapset odottavat bussiaikana.
Ja näin opin, että sydäntä ei kannata sulkea menneiltä suruilta, vaan avata uudelle onnelle oli se laajaa tai tullut “doveskella” kun vain antaa mahdollisuuden rakastaa ja tulla rakastetuksi.
