Aivan uskomatonta, miten onnelliselta Maija tunsi olonsa mieti nyt: hänellä on oma asunto! Ihan ikioma koti, ilman ilkeää vuokranantajatätiä, joka sammuttaa sähköt yhdeltätoista ja kurkkii olan yli valmiina kääntämään hellan pois, vaikka vesi vielä kiehuisi kattilassa.
Ei enää kieltoja käyttää hiustenkuivaajaa tai suoristusrautaa ettei vaan mene johonkin jumiin. Kylpyyn ei tietenkään saanut mennä, vain suihku kerran päivässä sai valita, aamulla vai illalla mutta aina Leena-täti seisoi oven takana koputtelemassa, että hiljempaa nyt veden kanssa siellä.
Vuoden verran Maija eli Leena-tädin viisaan opetuksen alla se nainen kuvitteli olevansa jonkinlainen mentori ja kasvattaja. Kun Maija täytti kahdeksantoista, sai lopulta vanhemmat puhuttua ympäri ja muutti opiskelija-asuntolaan.
Sehän vasta elämää oli luteita, torakoita, järkyttävä pöly, pöllitty paistinpannu ja käristetyt perunat, jotka katosivat sillä välin kun käänsi hetkeksi selkänsä, ja kämppikset, jotka raahasivat poikaystäviä yökylään yhtenään. Maija sinnitteli vuoden, mutta kun isä kävi kylässä ja näki, millaista menoa opiskelijakämppä oli, palautetta ei tarvinnut kahta kertaa antaa. Yhtään yötä ei enää annettu viettää siellä.
Viisi vuotta ehti Maija asua vuokralla mummo Toinin luona oikein mukava ihminen, vähän omalaatuinen mutta hyvä sydämeltään.
Opintojen jälkeen Maija jatkoi palkkatöihin ja asui yhä Toinin luona, säästi joka sentin pesämunaa varten, sillä haaveena oli ostaa pieni oma asunto, ihan vaikka yksiö, kunhan olisi oma.
Sillä välin kun muut tytöt juoksivat treffeillä ja tuhlailivat palkkojaan uusiin vaatteisiin ja muotilaukkuihin, Maija paiski töitä ja laittoi rahaa sivuun, määrätietoisesti. Jopa mummo Toinikin yritti saada häntä huilaamaan välillä, mutta Maija ei antanut periksi unelmasta.
Sitten eräänä päivänä vanhemmat tulivat käymään ja isä totesi varovasti, että he olivat äidin ja Hilkka-mummon kanssa päättäneet auttaa Maijaa. Hilkka-mummo, isän etäinen serkku, oli ollut koko ikänsä opettajana, opetti kahdeksankymmeneenviiteen ikävuoteen ja piti itsellään jämerän luonteen. Riidoissa lähes kaikkien sukulaistensa kanssa. Ainoa, jota edes vähän kuunteli, oli Maijan isä, ja hänen äitiään taas Hilkka-mummo suorastaan rakasti, kun tämäkin oli opettaja.
Yhtenä päivänä Hilkka-mummo pyysi Maijan isää, kun nämä toivat taas ruokaostoksia, että voisiko hän auttaa häntä muuttamaan palvelutaloon. Isä ei sanonut suoraan mitään, mutta yhdessä äidin kanssa kurkkasivat, millainen paikka olisi, ja eivät kummankaan puhuessa paljoa, järjestivät Hilkka-mummon huoneeseen Maijalle käyttöoikeuden.
Oma tytär asui jo toisella paikkakunnalla. Hilkka-mummo oli kirkkaalla ajatuksella ikäisekseen ja sanoi isälle, että ei pidä tuntea syyllisyyttä hän kyllä tietää olevansa välillä aika hankala ja että hänen luonteensa voisi vaikka pilata ne hyvät muistot, joita ystävyys vuosikymmenien aikana oli tuonut.
Mutta vanhemmat sanoivat ettei pidä turhaan miettiä, parempi näin; ovatpahan turvallisemmin mielin, ja samoin heidän kissansa ja papukaija Jaska ei joudu aina muiden hoteisiin, kun lähtevät matkoille. Kun Hilkka-mummo oli siinä, hän piti huolta lemmikeistä, ja kaikki saivat olla levollisella mielellä.
Ruokaostoksiin kuluu vähemmän ja bensakuluissakin säästyy, kun kaikki syövät yhdessä. Kun vaikka isä lähtee kalaan, äidillä on seuraa.
Pitkään epäröi Hilkka-mummo, mutta suostui helpotti, ettei koko maailmassa ollut yksin. Eli useamman vuoden rakkaiden ja rakastavien parissa, sai nauttia lämpimästä ilmapiiristä, ja lopulta nukkui pois hiljaisesti, jättäen kaikki omistuksensa Maijan isälle.
Maijalle hän antoi vanhan kaulakorun, joka oli siirtynyt suvussa ja jota Hilkka-mummo ei koskaan ollut myynyt edes vaikeina aikoina. Maija otti korun kiitollisena, ja katseli sitä usein muistellen hyväsydämistä mummoa.
Isä ehdotti, että myytäisiin Hilkka-mummon asunto ja ostettaisiin Maijalle uusi koti Tampereella, kun sinne oli asettunut ja tykkäsi kaupungista. Niinpä Maijalle tuli ihan oma, kaksio vieläpä! Edellinen asukas kertoi jättävänsä asuntoon hyvän hengen, ja Maija alkoi remontoida innolla, vanhemmat ahkeroivat apuna. Maija kokeili kaikenlaisia uusia ideoita ja isä toteutti niitä vähän väliä.
Lopulta asunnosta tuli tosi kiva, äiti innostui remppaamaan kotonaankin, ja Maija lupasi toteuttaa designin.
Siinä Maija asettui omalleen, pikkuhiljaa muuten vieras kaupunki muuttui kodiksi ja rakkaaksi. Työpaikalla Maija tutustui Emmiin, josta tuli hyvä ystävä; Emmi vieraili usein Maijan luona.
Eräänä iltana Maija kertoi, kuinka pikkulikkanana kiipesi kerrostalonsa katolle naapurin tytön, Tapanin, kanssa ottamaan aurinkoa. Emmi naurahti miksei tehtäisi samaa nyt aikuisina? Tirskuen pohdittiin, kannattaisiko pyytää talonmieheltä avainta, ettei jäädä lukkojen taakse kerran Maija ja Tapani olivat joutuneet siellä olemaan iltaan asti kun Arto-vahtimestari ei kuullut huutoja ja lukitsi oven.
Isä oli silloin tullut töistä aikaisin, avannut oven ja pelastanut tytöt. Jäi elävästi mieleen se seikkailu, mutta mitäs siitä isä oli lapsena helläntä rasvala, äiti taas tiukempi, niin isä suojeli äidin moitteilta.
Emmi kertoi myös saaneensa kolhuja lapsena, mutta uskalsi ehdottaa, että kysyisivät talkkarilta avaimen.
Talkkari alkuun vastusteli, mutta lopulta antoi periksi, kun vakuutettiin ettei mitään hulluttelua tulisi. Tytöt makoilivatkin puoli viikonloppua katolla; useamman kerran saatiin avain Arto-talonmieheltä.
Yhtenä päivänä tytöille tuli tunne, että joku avasi yläoven. Oli hiljaisuus, mutta kun olivat jo lähdössä alas, näkivät vanhemman siististi pukeutuneen naisen istumassa katolla, syömässä rauhassa voileipää.
-Kuka te oikein olette? huikkasivat tytöt yhteen ääneen.
Minä… olen Irmeli Salomaa, nainen vastasi pieni hymy ja punastui. Maija vilkaisi tarkemmin tunsiko hän naisen?
Te olette… entinen asunnonomistaja? Maija kysyi silmät pyöreinä.
Niin, minä se olen! Sinähän ostit aikoinaan minun asuntoni, Irmeli sanoi ja alkoi itkeä.
Hän kertoi oman tarinansa. Oli kasvattanut poikansa Sakun yksin, kun mies lähti toisiin maisemiin. Saku oli ollut sairaalloinen ja jäi ainoaksi lapseksi. Hyvä opiskelija, pääsi yliopistoon, teki tohtorintutkinnon, työskenteli hyvin, mutta naisista ei tullut mitään.
Viisi vuotta sitten Saku alkoi jäädä ylitöihin, ja lopulta esitteli naisystävänsä Annin. Anni oli suora, tarttui hommiin, pesi, siivosi, kokkasi ja piti Sakuakin kuin kukkaa kämmenellä.
Irmeli ajatteli viimein voivansa elää vähän itsekin. Saku oli jo aiemmin ostanut ison asunnon, mutta silti asuivat äidin kanssa yhdessä.
Nuoret muuttivat omaan asuntoon ja Irmeli sai nauttia omasta elämästä. Pian tuli ensimmäinen lapsenlapsi, Otto, ja seuraavana vuonna Martti, kolmantena vuonna Siiri.
Kun Siiri syntyi, nuoret ehdottivat, että Irmeli myisi vanhan asuntonsa, koska oli muutenkin jo koko ajan heidän luona. Siitä alkoi Irmelin mukaan pieni helvetti.
Anni meni takaisin töihin ja lapset jätettiin Irmelin kontolle. Pian painoi korkea verenpaine ja lääkärit määräsivät lepoa ja hiljaisuutta, jota talossa ei ollut kolme villiä muksua, Anni vaati vain, että mummi ruokkii, pesee, siivoaa, käy ulkona lasten kanssa ja pitää kodin kunnossa. Varsinaiset kasvatusjutut ja kurinpito olivat Annin juttu, Irmelille ne eivät kuuluneet.
Kun talo oli kunnossa, tiskit pesty ja satu luettu, saattoi Irmeli olla hetken rauhassa illalla. Mutta kun väsyi ja valitti, Saku vain mutisi, että “liike on lääke,” ja kehui miten ihanaa on, kun äiti auttaa. Rahallisesti heidän yhdessäasuminenkin oli hyväksi.
Kesäisin, kun nuoret lähtivät lomille, Irmeli jäi lasten kanssa, ja oli lopen uupunut. Hän alkoi kertoa Saku-pojalle menevänsä viikonlopuksi vanhojen ystävien mökille todellisuudessa kierteli ympäri kaupunkia, kävi museoissa ja näyttelyissä, istui kesäyöt joen rannalla.
Mutta missä nukutte, kun yövytte kaupungissa? tytöt kysyivät.
Kesällä ei tarvitse! Nukkuisin vaikka puiston penkillä, naurahti Irmeli, mutta tänään vaan jotenkin teki mieli palata tähän asuntoon, josta niin paljon pidin. Kävelin ylös ja muistelin, kuinka Saku lapsena täällä katonrajassa piilotteli. Välähti hullu ajatus yöpyä täällä… Kodittomalta tuntui.
Ei kyllä käy päinsä, Emmi ja Maija melkein tiuskaisivat.
Väkisin houkuttelivat Irmelin Maijan luokse. Irmeli ihastui muutoksiin ei meinannut uskoa samaa kotia, ja harmitteli että oli aikoinaan suostunut myymään.
Maija taas rohkaisi Irmeliä: Huomenna käyt Emmin kanssa katsomassa yksiötä, saat hyvän kodin. Pitääkö kysyä, oletko saanut myynnistä rahoja?
Emmi ammattilaisena varmisti, että Irmeli oli saanut ainakin puolet asunnon myyntihinnasta. Sillä rahalla sai Tampereelta pienen yksiön.
Me autetaan rempassa, Maija sanoi ilahtuneena.
Kuukaudessa Irmeli oli muuttanut uuteen kotiin, vieläpä samaan taloon! Mitä Emmi pisti Saku-pojalle menemään työpaikalleen, siitä ei kukaan tiedä. Mutta poika myönsi olleensa ajattelematon ja Annikin jupisi selän takana, mutta lopulta lapsetkin saatiin päivähoitoon.
Irmeli ja Maija kävivät usein toistensa luona, ja välillä kiertelivät taidenäyttelyissä ja museoissa.
Kuule, Emmi nauroi, kun minä vanhenen, en kyllä suostu asumaan kenenkään nurkissa, nukun vaikka omassa yksiössäni vaikka mikä olisi en varmana valvo öitä penkillä tai kiipeile katoilla.
Niinpä! Maija nauroi ja painoi Emmin kainaloon. Aurinkoista päivää sullekin, kiitos kun oot olemassa. Halaus!
