“Lennä vain yksin – ehkä sinut siellä varastetaan”, mutisi anoppi tiukasti Hikinen kesäilta ennen lomaa olisi pitänyt olla täynnä kevyttä odotusta ja mukavaa tohinaa. Mutta Antonin ja Alisan asunnossa ilma oli sakeana jännitteistä. Olohuoneen keskellä seisoi kuin huolimonumentti Svetlana Leonidovna, tv:n kaukosäädin rystyset valkoisena puristuksissaan. – En suostu tähän! Oletteko te aivan seonneet?! – hänen eläkkeellä olevan opettajan komentoon tottuneessa äänessä helähti teräs. Televisiosta oli pysäytetty kuva tutusta sensaatio-ohjelmasta: synkkä juontaja piirsi kartalle Kaakkois-Aasiasta punaisia nuolia. Alisa pakkasi matkalaukkua poikkeuksellisen rauhallisesti. Hän tunsi tämän kuvion. Anton, kärsivän kärsivällisen oloisena, yritti sanoa väliin, – Äiti, nyt riittää! Tuollainen pelottelu on ihan höpöhöpöä. Me mennään ihan kunnon hotelliin, matkatoimiston kautta… – Höpö-höpöä?! – Svetlana Leonidovna huitaisi käsillään, ja kaukosäädin oli lennähtää seinään. – Anton, avaa silmäsi! Hän raahaa sinut tuonpuoleiseen! Thaimaassa… jokainen toinen on ihmiskauppias! Sinut lähetetään hakemaan olutta jostain pikkukujalta, eikä sinua enää näy! Sinulta viedään munuaiset ja maksa ja kaikki, mitä lähtee – ja viedään pakastuksessa pois! Ja hänet… – hän osoitti traagisesti Alisaa, – hänet myydään orjaksi tai bordelliin! Näin dokumentin televisiosta! Alisa lopetti tavaroiden latomisen. Hän nosti katseensa Svetlana Leonidovnaan ja piti tauon, johon Anton ei olisi koskaan pystynyt. – Svetlana Leonidovna, – Alisan ääni oli hiljainen mutta kirkas, – uskotteko te todella, että joka thaimaalainen on mafiaa ja elinsiirtoasiantuntija ja samalla parittaja? – Älä viitsi olla nokkela! Sinulla ei ole faktoja! Televisiossa näytetään selvästi! Ihmiset menevät sinne hakemaan halpaa eksoottisuutta – ja omaiset saavat vain heidän jäännöksensä takaisin kokis-tölkissä! Anton hieraisi kasvojaan. – Äiti, nuo on ohjelmia eläkeläisille, joita pitää pelotella että he katsovat lisää. Siellä käy miljoonia turisteja… – Ja tuhannet katoavat jäljettömiin! vastasi Svetlana Leonidovna napakasti. – Alisa on tietenkin jo ostanut liput? Et ajatellut varmaan perua? – Ostin. En aio perua, – Alisa sanoi yksinkertaisesti. – Säästimme kaksi vuotta tätä matkaa varten. Luin arvosteluja, kävin keskustelupalstoilla, varasin luotettavan matkanjärjestäjän kautta. Emme aio samoilla yöllä slummeissa. Käymme retkillä, otetaan aurinkoa Pattayan rannalla, syödään tom yamia… – Myrkytätte itsenne siellä – kuka tietää, mitä heidän keittoihin laitetaan, mutisi anoppi. – Anton, poikani, ota järki käteen. Anna Alisan mennä yksin, kun hänellä on tällainen hinku – hänen riskinsä, hänen ongelmansa. Sinä pysyt elämässä ja terveenä. Äidin sydän tuntee vaaran. Huoneeseen laskeutui raskas, sietämätön hiljaisuus. Silloin Alisa sanoi jotain, mikä oli ehkä vuosien ajan kytenyt. – Hyvä on, – hän sanoi napsauttaen matkalaukun kiinni. – Olette oikeassa, Svetlana Leonidovna. Riski on jalo asia. Lennän sinne yksin. – Alisa! Mitä sinä höpsötät? – Anton kalpeni. – Kuulit äitisi. Hän aavistaa vaaraa. En voi ottaa vastuuta sinun munuaisistasi ja maksastasi – vielä vähemmän siitä, että sinut myytäisiin orjaksi. Jäät kotiin. Juot teetä äidin kanssa ja katsot salaliittodokumentteja. Minä… – hän hymyili kylmästi, – minä lennän sinne – yksin. Svetlana Leonidovna näytti voitonriemuiselta ja samalla hämmentyneeltä. Hän oli saanut tahtonsa läpi, mutta miniän yllättävä valmius haastaa kaikki hänen kauhukuvansa veti maton alta. – Oikein – hän sanoi, mutta enää ilman vanhaa intoa. – Vielä sitä pyytelit itse. Anton yritti estellä ja suostutella, mutta Alisa oli päättäväinen. Lähtöyönä he makasivat sängyssään selät vastakkain. – Muutatko vielä mieltäsi? kysyi Anton. – En, – vastasi Alisa lyhyesti. ***** Kone laskeutui Bangkokiin, ja lämmin, mausteinen ilmamassa kietoi Alisan syliinsä kuin viltti. Pelko? Ei, sitä ei ollut. Ainoastaan väsymystä ja kihelmöivää uteliaisuutta. Ensipäivinä hän kuljeksi hymyileviä katuja pitkin, ihaili temppeleitä, söi uskomattoman hyvää katukeittiöruokaa. Kukaan ei edes yrittänyt varastaa kukkaroa – saati napata Alisaa. Sympaattiset myyjät toreilla vain ujostelivat ja yrittivät tinkiä kymmenen bahtia. Hän jakoi kuva yhteiseen Whatsapp-ryhmään Antonille ja… Svetlana Leonidovnalle (joka vaati päästä mukaan): Alisa hymyilee hedelmäcocktail käsissään turkoosin meren rannalla. Kuvateksti: “Kaikki elimet tallessa. Orjaksi ei vielä ole tarjottu. Odottelen innolla lisää.” Anton vastasi sydämin. Svetlana Leonidovna luki, tuijotti ja oli vaiti. Sitten Alisa matkasi pohjoiseen, Chiang Maihin. Siellä hän tutustui viihtyisässä perhemajatalossa iäkkääseen emäntään nimeltä Nok, joka opetti hänelle aidon pad thain valmistuksen – ja silloin tapahtui jotakin mullistavaa. Murtavaa englantia puhuva Nok muistutti hämmästyttävän paljon Svetlana Leonidovnaa. Myös hän huolehti jatkuvasti Koreaan lähteneen tyttärensä kohtalosta. – Hän on siellä yksin, ja siellä on kylmä, ihmiset eivät hymyile, ruoka on outoa, – valitti Nok vilkkaasti nuudeleita sekoittaen. – Näin televisiossa, että siellä on ilmakin täynnä säteilyä ja kaikki ovat vihaisia! Alisa katsoi hänen huolestunutta kasvoaan – ja purskahti nauruun. Nauraa hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat. Nok tuijotti hölmistyneenä. Pian Alisa selitti käsimerkein, kännykkäkuvin ja yksinkertaisin sanoin kaiken anopista, televisiosesta, elimistä ja orjuudesta. Nok kuunteli silmät pyöreinä – ja hetken päästä nauroi hänkin heleästi. – Voi näitä äitejä! – huudahti Nok. – Me ollaan kaikkialla samanlaisia! Pelätään asioita, joita ei tunneta. Televisio – se näyttää hölynpölyä Thaimaassakin! Sinä iltana, istuessaan tähtikirkkaan taivaan alla verannalla, Alisa soitti videopuhelun – ei Antonille, vaan suoraan Svetlana Leonidovnalle. Anoppi näytti väsyneeltä ja epäluuloiselta. – No, oletko elossa? – kuului lyhyesti. – Hengissä ja kaikki elimet paikoillaan, Svetlana Leonidovna. Katsokaapa! Alisa käänsi kameran verannalle, toi tarjottimen teetä ja hedelmiä, ja sisään asteli Nok, joka hymyili nähdessään venäläisen anopin ilmeen. – Tervehdys! – huusi Nok iloisesti. – Miniäsi on reipas – laittaa hyvää ruokaa! Älä huoli, pidän silmällä! Ei mitään orjuutta! – ja hän veti Alisan kainaloonsa. Svetlana Leonidovna oli hiljaa. Hän tuijotti hymyilevää thaimaalaista naisparia ja tyyniä, päivettyneitä Alisan kasvoja. – Ja… ja kaikki elimet? – ähkäisi hän jo ilman entistä varmuutta. – Kaikki tallella, – Alisa vastasi hymyillen. – Ja ruokakin maistuu taas. Täällä on kaunista ja ihmiset ystävällisiä. Nokin tytär on Koreassa, ja myös hän pelkää, että siellä on kylmä ja ihmiset ilkeitä – koska televisio sanoi niin. Oli pitkä hiljaisuus. – Anna puhelu sille… Nokollesi, – kehotti anoppi yllättäen. Alisa antoi puhelimen. Kaksi naista, tuhansien kilometrien ja kulttuurierojen päässä toisistaan, puhuivat kymmenisen minuuttia. He eivät ymmärtäneet toistensa sanoja – mutta tuntuivat ymmärtävän oleellisen. Nok nyökkäili ja nauroi, Svetlana Leonidovnan ilme heltyi hiljalleen. Lopuksi hän jopa yritti hymyillä – kömpelösti, mutta aidosti. Kun yhteys katkesi, Antonilta tuli viesti: “Äiti juuri sammutti telkkarin. Sanoi: ‘Tämä paniikki riittää’, ja kysyi milloin tulet kotiin.” Alisa viivästytti vastausta. Hän katsoi Chiang Main tähtiä. Sitten hän otti kuvan: kaksi naista, hän ja Nok, halaavat ja hymyilevät kameralle, ja lähetti sen chattiin. Kuvateksti: “Löysin liittolaisen. Huomenna lennän riippuliitimellä. Jos jotain käy – munuaiset kunnossa. Pusuja.” Paluu Suomeen oli kevyt. Lentokentällä odotti Anton – ja vähän kauempana, kömpelöiden mutta värikkäiden asterikimppujen kanssa, seisoi Svetlana Leonidovna. Hän ei syöksynyt halaamaan – mutta ei myöskään alkanut huutaa. Hieman kiusaantuneena hän ojensi kukat. – No, elossa? – Niin kuin näette. Ja ilman uusia omistajia… – No joo, – mutisi anoppi, – Kerro nyt vähän… Miten se sun Nokkisi voi? Kotimatkalla Alisa kertoi temppeleistä, ruoasta, ystävällisistä ihmisistä ja huvittavista sattumuksista. Anoppi kuunteli, kysyi välillä. Televisio pysyi visusti kiinni. Sen mustassa ruudussa heijastuivat kolme hahmoa: mies hali vaimoaan ja anoppi istui vieressä – valmis viimein katsomaan maailmaa toisen silmin, ei enää “sensaatioiden” vankina, vaan jonkun kautta, joka palasi “suurelta seikkailulta” ehjänä – ja onnellisena. Illalla teen ääressä Svetlana Leonidovna sanoi varovasti, kuin testaten reaktiota: – Ensi vuonna… jos haluatte… voisin ehkä lähteä mukaan. Kunhan ei mennä ihan villeimpiin kyliin… Anton ja Alisa vilkaisivat toisiaan ja hymyilivät tyytyväisinä. Oli yllättävää, että Svetlana Leonidovna saattoi sittenkin nähdä asiat eri kantilta. Mutta kun pari päivää myöhemmin anoppi tuli kylään, posket punaisina ja kiihtyneenä, hän ilmoitti suoraan: – En lähde minnekään! Alisalla kävi vain tuuri! Juuri uutisissa näytettiin, miten monia pelastettiin vankeudesta. En suostu mihinkään reissuun! – Ihan miten haluat, – kohautti Alisa olkiaan. – Anton, sinullakaan ei ole siellä mitään tekemistä. Suomessakin voi matkustella, – totesi anoppi painokkaasti. Poika vain pudisti päätään – mitäpä sitä vastaan väittelemään, kun tietää, että joskus jonkun on kuultava asiat omalla painollaan.