Saana, ota hänet! En pysty enää! Minua ällöttää jopa koskea häneen!
Anu vapisi. Vauva hänen käsivarsillaan itki lohduttomasti.
Saana otti sylin siskontytön ja nyökkäsi.
Hyvä on. Mutta tämä on sinun päätöksesi, etkä sitten syytä minua myöhemmin?
En, mitäpä syyttäisin! Vie pois, en tarvitse häntä!
Pikkuinen syntyi vasta kuukausi sitten. Jo raskauden alusta asti Anun käytös oli muuttunut oudoksi. Saana ajatteli, että mielialavaihtelut kuuluivat loppuraskauteen. Sisko oli ollut leski yli seitsemän vuotta. Vanhemmat lapset asuivat jo omillaan. Matka Oulun saaristoon, lyhyt suhde ja yllättävä raskaus olivat kaikille yllätys. Anu ei ollut koskaan ollut hetken mielijohteiden nainen. Aluksi vaikutti siltä, että tuleva vauva toi Anulle iloa. Myöhemmin Saana kuitenkin huomasi, että sisko ensin intoili vauvavaatteista, etsi vaunua, mutta sitten katosi viikoiksi kuin piiloon omaan kuoreensa.
Juuri ennen synnytystä Anu lakkasi puhumasta sukulaisilleen. Ei soittanut äidille, ei Saanalle eikä lapsilleen. Saana huolestui ja löysi siskon synnytysosastolta, missä tämä aikoi kirjoittaa luopumisilmoituksen.
Anu, mikä sinulla on? Miksi näin?
En tiedä. En tunne mitään. Hän on minulle vieras.
Vieras? Mitä oikein puhut! Hän on sinun lapsesi!
Ei enää kohta! Anu käänsi katseensa seinään.
Saana pyysi äidin apuun. Anu suostui ottamaan vauvan mukaansa. Äiti vaati, että Anu tulisi heidän luokseen asumaan alkuun, auttamaan lasten hoidossa. Todellisuudessa kaikki vahtivat Anua. Hän hoiti vauvaa mekaanisesti, pysähtymättä hetkeksikään pitemmäksi aikaa tytön luo kuin pakon edessä. Vauvan nimen keksi mummo, sylittämään ryhtyi täti.
Anu, minä otan hänet. Pidän huolta, mutta vähän ajan kuluttua, kenen luulet hänen kutsuvan äidiksi?
Ihan sama. Kunhan ei minua.
Viikon päästä allekirjoitettiin paperit, ja Saanasta tuli virallisesti siskontyttärensä huoltaja. Anu muutti toiseen kaupunkiin, Tampereelle.
Pieni Helmi kasvoi touhukkaaksi, nauruherkäksi tytöksi. Hän oppi kävelemään ja puhumaan varhain, ja kutsui Saanaa äidikseen.
Kaksitoista vuotta kului.
Äiti, tänään tuli kolme kymppiä kokeista, ja huomenna mennään leffaan luokan kanssa! Helmin heleä ääni täytti asunnon.
Se oli hän?
Niin, Anu, kyllä. Pyydän sua
Hei! Mä olen Helmi, kukas te olette?
Korkea, suurisilmäinen tyttö seisoi keittiön ovella ja vilkaisi yllättyneenä Saanasta pöydän ääressä istuvaan naiseen ja “äitiinsä”, joka seisoi kalpeana ikkunan vieressä.
Minä Olen Anu. Olen biologinen äitisi, Helmi.
Pyysin sinua! Saana katsoi kiukkuisesti siskoonsa ja astui kohti tytärtään. Helmi! Minä kyllä selitän!
Ei tarvitse, äiti. Kuunnellaan, annetaan puheenvuoro. Eli? Sanoit juuri olevasi äitini. Entä sitten?
Tulin hakemaan sinut. Haluan, että asut kanssani.
Miksi?
Koska olet minun tyttäreni.
En ole. Minulla on jo yksi äiti tuossa hän seisoo. Toista en kaipaa! Ja sinut näen nyt ensimmäistä ja toivottavasti viimeistä kertaa. Helmi kääntyi ja poistui keittiöstä.
Saana valui väsähtäneenä tuolille.
Mitä sinä nyt sait aikaan?
Vielä en mitään. Mutta aion saada tahtoni läpi, usko pois. Vaikka oikeuden kautta.
Miksi ihmeessä? Itsehän annoit hänet pois aikoinaan, etkä halunnut edes nähdä. Kukaan ei ymmärtänyt miksi, etkä perustellut tekoasi. Nyt, vuosien jälkeen, odotatko, että hän tulee syliisi? Mene nyt äidin luo, jutellaan joskus toiste minun täytyy nyt tytön luo.
Siskontyttösihän tuo on! Anu nousi seisomaan.
Saana huokaisi vain. Suljettuaan oven hän meni Helmin huoneeseen.
Helmikulta
Äiti, odota. Ennen kuin sanot mitään, haluan kertoa: minä tiedän jo kaiken. Kun viime vuonna siivottiin mummon luona, löysin huoltajuuspaperit. Olin ensin todella vihainen, kun ette kertoneet mitään. Sitten ajattelin, että haluan tavata hänen, kysyä miksi. Lopulta tajusin, ettei sillä ole väliä sinä olet minun äitini! En muita tarvitse!
Helmi, rakas lapseni! En anna sinua kenellekään pois.
Enkä itse itsestäni luovu! Helmi nauroi. Muistatko luokkakaverini Viljan? Soita hänen äidilleen, hän on lakimies, perhejuristi.
Kuule, tyttö, älä nyt kasva liian nopeasti aikuiseksi. Minä olen vielä täällä isona ja äitinä, muistatko! Saana nauroi ja veti tytön syliinsä. Soitetaan toki, selvitellään kaikki.
Seuraavat viikot olivat täynnä hermostuneisuutta ja selvittelyjä, mutta oikeus päätti, että kaikki pysyy ennallaan. Myös Helmin mielipidettä kunnioitettiin, eikä hän halunnut muuttaa eikä tunnustaa biologista äitiään.
Siskokset seisoivat oikeustalon portailla.
No niin, vihdoin tämä painajainen päättyi, Saana huokaisi helpotuksesta. Mitä aiot nyt?
Lähden täältä, Saana. En halua häiritä elämäänne. Aion kyllä auttaa, älä kieltäydy. Helmille on jo säästötili, paperit on äidillä, jätin ne sinne.
Miksi, Anu, miksi hylkäsit hänet silloin?
Ei ollut mitään suhdetta, Saana, ei mitään. Oli pimeä puisto, myöhäinen ilta.
Saanan henki salpautui.
Ja olit hiljaa? Kaikki nämä vuodet, yksin kaiken painolastin kanssa?
Mitään ei voinut enää tehdä. Siksi vaikenin. En ihan heti edes tajunnut olevani raskaana, luulin vaihdevuosiksi sitten oli jo liian myöhäistä. Älä kerro Helmille. Tämä ei ole hänen elämänsä vaan minun. Ehkä hän joskus antaa anteeksi.
Saana halasi sisartaan ja molemmat katsoivat siihen suuntaan, missä Helmi seisoi mummonsa kanssa.
Joskus kaikista synkinkin muuttuu kauneimmaksi. Hän on niin upea tyttö! Anu pyyhki silmäkulmaansa ja Saana huomasi, että sisko hymyili ensi kertaa vuosiin.
Laura, ota hänet nyt! En enää jaksa! Minua ällöttää jo koskea häneen!
