Ilkka, minä vielä elän. Hän lipui hitaasti lähemmäs, silmissä utuista valoa. Lupaa, ettet haudaa minua ennen aikojaan.
Ilkka, katso nyt tätä satumaista maisemaa! henkäisi Saana, jonka iho oli saanut kultaisen sävyn auringossa. Hän levitti kätensä kuin olisi halunnut syleillä koko pohjoista merta.
Saana, tuulen tuivertama tummanruskea tukka leikkisästi olkapäillä, tanssi rannan hiekalla. Sanoinhan, tämä on elämäni paras kuukausi!
Ilkka seisoi vierellä, valkea rantahiekka paljaiden varpaiden alla, vanha olkihattu päässään. Hän hymyili, vaikka sisällä kaikki puristui kasaan. Ajatus, että tämä saattaisi olla viimeinen mahdollisuus löytää onni uudelleen, kalvoi mieltä kuin aalto lokakuun yössä.
Olet oikeassa, Saana. Tämä on paras kuukausi, hän sanoi, äänensävyyn kepeyttä yrittäen. Olet aina ollut oikeassa.
Mutta lääkärin sanat kahden kuukauden takaa pyörivät Ilkan päässä kuin jäätynyt tuuliviiri: “Syöpä, viimeinen vaihe, kaksi-kolme kuukautta.” Ja siksi he olivat nyt meren laidalla, koska Saana päätti elää, ei antautua.
Mennään uimaan! Saana tarttui hänen käteensä kipinöiden silmissään. Älä masennu, Ilkka! Muistatko lapsena, kun hyppäsimme mummon järveen? Sinä pelkäsit että virta vie uimahousut mennessään!
Ilkka naurahti, ja murhe kääntyi syrjään hetkeksi. Saana osasi aina tempaista hänet synkkyydestä ilon puolelle.
En minä pelännyt, olin vain varovainen, Ilkka vitsaili. No, mennään sitten, mutta jos norppa nappaa minut, tiedät kuka on syyllinen.
He juoksivat veteen nauraen, niin kuin olisivat taas kylän nuorimmat. Saana poukkoili aallokoissa, Ilkka katsoi hengitystään pidätellen. Hänen rintaansa pakahdutti rakkaus ja pelko rinnakkain. Kaikki tuntui mahdottomalta ja kuitenkin välttämättömältä.
“Rakkaus kantaa toivoa silloinkin kun aika on meitä vastaan.”
Heidän tarinansa alkoi kymmenennellä luokalla pienessä suomalaisessa kaupungissa, missä kaikki tunsivat toisensa. Saana astui kouluun kuin pohjoista revontulta hymyilevä, hiukset tuulenhenkäyksessä, silmät täynnä oloa.
Hän muutti perheensä kanssa Kemistä ja nousi pian luokan sieluksi. Ujo ja pitkänhuiskea Ilkka, joka aina luki kirjaa, ei uskaltanut edes toivoa, että Saana huomaisi. Mutta koulun diskossa hän rohkaisi mielensä ja pyysi Sanaa hitaaseen tanssiin.
Olet erilainen, Saana sanoi katsellen syvälle silmiin. Et teeskentele olevasi jotain.
Pelkäätkö, että tallaan varpaillesi? Ilkka kysyi hymyillen. Saanan nauru helisi, ja siitä lähtien he olivat läheiset.
Lukion jälkeen Ilkka muutti Helsinkiin opiskelemaan insinööriksi, Saana Turkuun suomen kieltä. He kirjoittivat toisilleen kirjeitä, laskivat päiviä lomiin ja jälleennäkemiseen. Erotoi vain vahvisti yhteyttä.
Kaksikymmentäkaksivuotiaina, diplomi kädessä, he menivät naimisiin Oulun nuorisotalolla, muovikukkien ja vanhojen Juicen laulujen keskellä. He tunsivat sydämissään levollisen onnen, vaikka ympärillä kaikki oli vaatimattoman ja kömpelön kaunista.
Sitten koitti arki, välillä raskas. Pieni vuokra-asunto, loputon työ ja kaipuu omaan taloon sekä kahvilaan. Uupumus ja kiire synnyttivät riitoja arjen pienimmistä asioista: tiskit jäi, lasku unohtui. Kerran, suuttumuksen hetkellä Ilkka paiskasi oven ja huusi:
Kai olisi parasta erota!
Saana istahti sohvalle hiljaa ja sanoi lopulta, matalasti:
Ilkka, minä rakastan liikaa menettääkseni tämän. Kokeillaan elää toisin.
Niinpä he pyhittivät yhden päivän viikossa toisilleen. Ei töitä, ei puhelimia vain kävelyä, teetä parvekkeella, nuoruusmuistoja. Rakkaus heräsi kuin kevätnarsissi pitkän talven jälkeen.
Viiden vuoden kuluttua he ostivat pienen talon ja perustivat oman kahvilan. Pian syntyivät kaksostytöt: Aila ja Venla, jotka toivat onnea ja kaaosta. Saana oli lempein äiti iltasatuilija ja rauhallinen halaaja. Ilkka mietti usein: “Olenpa onnekas.”
Vuosien myötä tytöt kasvoivat, muuttivat koulujen perässä Helsinkiin. Koti hiljeni, työn täytti iltaisin ja yötkin. Toinen kahvila perustettiin, eikä lepoa tunnettu. Eräänä päivänä Saana kaatui kesken työpäivän, kasvot kalpeana.
Saana! Saana, herää! Ilkka ravisteli häntä pelosta sekaisin. Diagnoosi oli väsymys, hänen mukaansa. Olen vain uupunut, Ilkka. Kaikki järjestyy.
Seuraavana päivänä Saana kuitenkin menetti jälleen tajuntansa. Lääkäri sanoikin katse alas luotuna: syöpä, leikkaukseton, aikaa vain hetki.
Kotona Saana oli rauhallinen.
Ilkka, älä kutsu tytöt. En halua heidän muistavan minua näin. Mennään meren rantaan, kuten haaveilimme. Lochataan rannalla, juodaan kahvita, tanssitaan tähtien alla. Tehdään se nyt.
Ilkka halusi estellä, mutta ei pystynyt. Jos se oli Saanan viimeinen toive, hän toteutti sen.
Ilkka, missä liitelet? Saana pärskäytti vettä Ilkkaan. Tule nyt takaisin maan pinnalle!
Tässä minä, Ilkka hymyili kyynelein. Sukelsi veden alle, piilottaen liikutuksensa. Mietin vain, kuinka haksasit minut kortissa eilen.
Älä haaveile! nauroi Saana, nauru kiiri veden päällä. Mennään illalla ravintolaan tahdon tanssia, kunnes jalat eivät kanna!
Oletko varma, ettei väsytä liikaa? Ilkan huoli kuuluivat, Saana ei välittänyt maininnasta sairaudesta.
Ilkka, minä elän. Haluan elää! Saana sanoi vahvasti. Lupaa ettet haudaa minua etukäteen. Lupaa nyt.
Lupaan, Ilkka kuiskasi, ja he sulkivat toinen toisensa syliin lämpimässä vedessä, kuin kohtalon kätköissä.
Ydinkohta: Rakkaus ja usko voivat muuttaa jopa synkimmän sairauden kulkua.
Heidän merikuukautensa oli kuin painajaismielestä syntynyt satu: kävelyjä puulaiturilla, pehmistä kioskilta, tansseja tähtitaivaan alla paikallisen haitaristin säestyksellä. Saana hehkui terveenä; Ilkka mietti, olivatko lääkärit erehtyneet kenties kyseessä oli ihme?
Eräänä iltana hotellin parvekkeella Saana sanoi:
Ilkka, en pelkää. Vaikka tämä olisikin loppu, olen onnellinen minulla on sinut, tytöt ja tämä ilta-aurinko. Olen elänyt hyvän elämän.
Älä puhu noin, Ilkan ääni särkyi. Tanssit vielä meidän lastenlasten häissä.
Saana hymyili ja puristi Ilkan kättä.
Takaisin kotona Saana pyysi uutta tutkimusta. Ilkka pelkäsi pelkäsi, että aika oli kulunut pois.
Lääkäri tutki kuvat hämillään:
Tämä on harvinaista. Lisätutkimusten jälkeen voidaan todeta kasvain on hävinnyt lähes kokonaan. Saanan keho on taistelija.
Ilkka tuijotti lääkäriä ja Sanaa, epäuskoisena. Saana itki ilosta. He syleilivät toisiaan, ja lääkäri vetäytyi hymyillen käytävälle.
Se oli meri, Saana kuiskasi. Ja rakkaus.
Sinä pelastit minut, Ilkka vastasi. Aina olet pelastanut.
Elämä jatkui kahvilan, ystävien ja uusien unelmien parissa. Saana söi lääkkeitä vielä kuukauden, tauti perääntyi. Tytöt tulivat kotiin, nauru täytti talon jälleen.
Ilkka katsoi vaimoaan ja ajatteli: “Kuinka sokea olin nuorena.” Saana vilkaisi häneen veitikkamaisesti:
Ilkka, älä masista. Leivo niitä lettujasi olen ihan unohtanut, kuinka hyviä ne ovat!
Ilkka paistoi letut. He söivät rauhassa terassilla, katsellen ilta-auringon painumista metsän taakse, tietäen: niin kauan kun he ovat yhdessä, mikään myrsky ei ole voittamaton.
Tämä tarina rakkaudesta, toivosta ja sisusta muistuttaa, että vaikeimpinakin hetkinä on tilaa valolle ja ihmeille. Saana ja Ilkka todistivat: usko ja läheisten tuki voivat luoda todellisia ihmeitä.
