Lasillinen maitoa
Ei ole helppoa, ei vain vaikeissa oloissa elävien, vaan myös niiden, jotka sattuvat olemaan heidän kanssaan samassa veneessä. Tässä asiassa Eevi Tuominen oli tullut mestariksi: kahdeksas vuosi takana sosiaalipalveluissa. Sinä aikana Eevi oli laihtunut, juossut tukka putkella Turusta Kemiin, kehittänyt sarkasmintajua niin, että jos joku jotain hänen duunistaan lipsautti, sai vastaukseksi: Mikäs sinä olet minun asioitani pöyhimään? Tukka oli punertava, otsatukka vinossa, ja kun Eevi katsoi viileästi viistojen vihreiden silmien alta, oli kenellä tahansa kiire kääntyä kannoillaan ja ottaa jalat alleen, vaikka määränpäästä ei ollut hajua. Tästä syystä häntä kutsuttiin Eevi Rutoksi hieman ironinen, mutta kuvaava lempinimi.
Eevi kärräsi vuosia ruokakasseja avun tarpeessa oleville, piti huushollit kuosissa, ja kummasti löysi yhteisen kielen jokaisen kanssa. Vain kerran syntyi hämminkiä, kun yksinäinen vanha pappa lahjoitti suklaalevyn. Lahjoja ei saanut ottaa, ja Eevi piti siitä kiinni mutta kuka muka kieltäytyy, kun joku kerran kerrassa ojentaa Fazerin maitosuklaan vilpittömästi ja vähän kuin Jeesuksen nimissä? Lopulta Eevi toi levyn kotiin, mutta vain antoi sen naapurin pikkupojalle, palaakaan ei itse suuhun saanut. Seuraavalla kerralla kielsi tiukasti uudet makeiset, jolloin pappa teki valituksen kaupungille muka nykyaikaiset hoitotädit eivät enää suklaalla suostu, vaan odottavat seteliä kirjekuoressa Tuli sanomista, virka katkolla. Mutta Eevi, kunnon suomalaisella itsetunnolla, tokaisi: Antakaa potkut vaan, en minä mikään lattiarätti ole! Pian kuitenkin asiakkaat pistivät hanttiin, ja lopulta Eevi sai pitää pestinsä. Silloin Anja Leinonen, toinen vakioasiakas, asettui erityisen vahvasti Eeviä puolustamaan, vaikka tuttuja olivat olleet ennemminkin nyt heistä tuli kuin siskot, joista toisella ei vain sattunut oikeasta siskosta kokemusta.
Eevi ja Anja olivat vähän samasta puusta veistettyjä: elämä ei ollut kohdellut oikein hellästi kumpaakaan, vanhemmat poissa jo nuorina, lapset jäivät syntymättä, eikä mieshuolin viime aikoina tarvinnut kauheasti tunteja uhrata. Anjalla lisäksi liikuntarajoite, Eevillä lähinnä arvet henkisellä puolella. Ja vaikka Eevi oli hyväksynyt oman yksinäisyytensä, Anja haaveili vielä perheestä ja rakkaudesta. Anja välillä vähän torui Eeviä, kun tämä oikein jäädytti omaa mieltään. Mutta kun Anja päätyi vammaisten toimintakeskuksen käsityöpajaan laulamaan ja jopa tanssimaan vaikka pappi Aleksi kävi vieressä toppuuttelemassa ja kehui Anjan kirjontaamista parhaaksi lääkkeeksi tylsyyteen alkoi elämä maistua hitusen makeammalta.
Aluksi Anja tikutti peflettejä ja nenäliinoja, mutta kun päätti koristella pellavamekon oikein suomalaisilla rytmeillä ja lintukuoseilla, siitä tuli iso hitti. Puku voitti kansallisen käsityökilpailun ja myytiin lopulta hyvään hintaan Turun käsityömarkkinoilla. Kun Anja sai tililleen 300 euroa kilpailusta, soitti heti itku kurkussa Eeville.
Kyllä käyttöä rahoille löytyy, Eevi vastasi nauraen. Ostat lisää kangasta ja tikkaat uuden komean mekon, niin ajatus pysyy kasassa. Ei tartte ajatella niitä asioita, joita et voi muuttaa.
Anja tietysti vähän pahoitti mielensä. Kaikesta huolimatta Eevin sydämen pohjalla viipyi myötätunto, ja Anja haaveili edelleen omasta perheestä olihan se nyt hieno asia, olla jonkun vaimona! Elämän realiteetit kyllä kertoivat jotain muuta.
Näyttelyn menestyksen jälkeen soitettiin toimintakeskuksesta: haluaisiko Anja tulla mukaan pyörätanssikurssille, tähtäimessä paritanssi. Anja naurahti ja päätti, että varmaan pilailua. Kun työntekijä sitten soitti uudelleen ja puolittain pakotti kokeilemaan, ei Anja enää kehdannut kieltäytyä.
Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka kävisi tuuri, nainen puhelimessa kuulosti enemmän jääkiekkoerotuomarilta.
Eeviltä kysyttiin, voisiko hän toimia Anjan tukihenkilönä harjoituksissa. No mikä ettei! Kun harjoituspäivä koitti, tuli bussi ja mukana syvänenä kuski, joka näytti iloiselta kuin marraskuinen sää Helsingissä. Rullatuolissa jo odotteli Alexi, Anjan tanssipari. Anja melkein pyörtyi miehen kättelyyn. Vahva miehen käsi siinäpä ihmettä tarpeeksi.
Toimintakeskuksen porukka ohjasi parin harjoitussalille. Aluksi voisi luulla, että kaksi pökkelöä yrittää soittaa humppaa ilman nuotteja eikä se siitä paljoa poikennutkaan. Hiki lensi ja nauru raikasi, tuore ja karismaattinen ohjaaja näytti venyvän ties mihin asentoihin. Anjasta tuntui nololta, mutta mitään ei voinut. Viikot kuluivat, ja Anja ja Eevi kulkivat läpi syksyn ja talven tanssisalilla, kirjontatyöt unohtuivat.
Eräänä päivänä Anja valmistautui viimeiseen kenraaliharjoitukseen, ja Eevi tuli naama kurttuisena:
No mitäs mökötät? Anja kysyi.
Eipä tässä mitään mökötettävää, Eevi murahti.
Hyvä, koska mehän ollaan kuitenkin nuoria naisia! Vielä ehtii vaikka avioliiton satamaan.
Just joo, Eevi naurahti. Kävin siinäkin satamassa, mutta laiva upposi. Seitsemän vuotta kestin, ennen kuin mies karkasi. Ei ollut minun syy, elämä vain on tällaista. Vanhemmatkaan eivät koskaan saaneet nähdä lastenlapsia
No älä takerru menneeseen! Minä menisin vaikka oitis naimisiin tilaisuuden tullen.
Sä se jaksat muistuttaa. Nykyään lapsenkin voi hommata ilman miestä.
Paljonko Eevillä on euroja? Kalliita hoitoja, kuule!
Kai ne nykyään vois pyytää Kelaa avuksi
No, puhutaan toiste. Mitä laitat tarkalleen päälle? Konserttimekko olisi kyllä hyvä siihen pitäisi tottua nyt!
Kenraalissa vasta, ettei epäonnistu heti bussissa! Anja tuhahti.
Kenraalin jälkeen Eevi kampasi Anjan tukkaa ja laittoi illalla teetä. Anja yhtäkkiä kysyi hämillään:
Miltä se ensimmäinen kerta tuntui? Siis miehen kanssa?
En kyllä muista… Eivät ne ole parasta päässä pidettävää, Eevi vastasi, mutta Anja painoi päälle:
Älä viitsi, kyllä sä muistat. Oliko se kamalaa?
No älä nyt. Onko se Alexi nyt sitten kiinnostava?
Onhan se! Se katsoo ihanasti.
Brunetteja on moneen junaan, suomalaisille blondi kelpaa varmaan, mutta älä nyt liikaa haaveile. Voi mennä taas tunteet solmuun ja jäädä lyttyyn kuin ruisleipä sateessa, Eevi totesi.
Sitten he vaikenivat. Eevi mietti hetken, että tässä on tilanne väärillä raiteilla. Onkohan se Anja jatkossa vain kiinni yhdessä ja samassa haavassa, kun pitäisi päästä vähän eteenpäin.
Seuraavana päivänä, kun Eevi tuli hakemaan Anjaa kenraaliharjoitukseen, oli tunnelma hieman pinkeä, stressi käsinkosketeltavaa, mutta matkaan lähdettiin. Kun kulttuurikeskuksella kaikki valmistelut oli tehty, Anja haki päällensä mekon ja Alexilla oli musta puku ja nuottiavain kaulassa. Backstagella tuli pieni hämminki, kun Alexi toi mukanaan naisen, joka nojasi keppiin. Alexi kuiskasi Anjan poskelle: “Älä jännitä, hyvin menee!” Anja hymyili, kunnes tämä nainen esittäytyi.
Oletko Anja? Mä olen Alexin vaimo, Sirkka, nainen sanoi lempeästi.
Silloin Anja näki Alexilla sormuksen, jota ei ennen ollut ollut. Unelmat suli yhtä nopeasti kuin saimaannorppa kevätjäällä. Päässä sumeni, ja pian Eevi ja ohjaaja joutuivat kannattelemaan Anjaa jalkeille. Lopulta Eevi päätti: nyt lähdetään kotiin.
Illalla Anja mökötti sängyssään mekko päällä. Kuski virnisteli ovella: “Oletko kävellyt tarpeeksi?” Eevi pisti ovet kiinni ja kysyi hiljaa: “No, kerrotko nyt, mitä oikeasti tapahtui?” Anja purskahti itkuun: “Alexi on naimisissa…”
Eeviltä meinasi kahvi mennä väärään kurkkuun, mutta nielaisi takaisin ironian siitä olisi saanut uuden lajin suomalaiseen sarkasmiin.
Ai tuota varten kaikki hekottelu? Luulitko, että tässä ihan oikea romanssi kytee?
Jätä minut rauhaan! Minä pärjään itsekin, kanna rutto toiseensa! Anja piipitti.
Eevi ei voinut loukkaantua. Hän tunsi Anjan liian hyvin. Mutta jostain syystä sanat jäivät kalvamaan, vähän kuin liian tiukka villasukka jalkaan.
Illalla Eevi päätti, että kyllä hänkin voisi vaihtaa työpaikkaa. Ehkä lastentarhaan takaisin, sielläkään ei kukaan ole kutsunut ruttotaudiksi.
Seuraavana aamuna Eevi aikoi laittaa perunat kiehumaan, mutta voimat eivät enää riittäneet. Menipä levolle, ja illalla puhelin soi.
Soittaja oli pappi Aleksi, joka sanoi yksinkertaisesti: “Eevi, tule nopeasti Anjan luo, täytyy viedä sairaalaan asialle!”
Eevin sydän hyppäsi kurkkuun. Jokohan nyt Anja oli mennyt syömään jotain lääkepurkin sisältöä suruun? Nopeasti Eevi juoksi kadulle ja talolle, missä poliisit ja pappi sekä pari naapuria olivat jo ulkona.
Mitä tapahtui, Aleksi? Eevi kysyi.
Anja soitti, oli aivan heikossa kunnossa, eikä saanut kunnolla sanottua mitään. Lopulta löysin hänet lattialta tajuttomana. Lääkepurkki vieressä.
Poliisi halusi käydä asunnon läpi, jääkaappi sekä laitteet kiinni, ja Anjan puhelin pysyi paikallaan. Eevi hoiti kaiken komentojen mukaan, ja pian he olivat poliisiasemalla kirjoittamassa lausuntoa.
Poliisi luki paperin ja kohautti olkapäitään.
On se rakkaus vaarallinen tauti No, menkää nyt kotiin.
No, Eevi lähti. Mutta matkalla pysäytti taksin ja totta kai meni sairaalan ovelle. Päivystävä hoitaja sanoi tiukasti: Anja on tarkkailussa, ei vierailijoita, ja kolmatta päivää tartuntatauti osastolla.
Eevin oli pakko tyytyä. Koti tuntui kylmältä ja yksinäiseltä. Puhelin pysyi mykkänä koko illan, mutta Eevi soitti kuitenkin sairaalaan, kysyi joka päivä kuulumiset turhaan. Neljäntenä päivänä soitto tuli kuitenkin sairaalasta: Anjan osaston hoitaja pirautti luvan kanssa. “Tule käymään. Ei näy, mutta Anja on siinä ikkunassa, toisessa kerroksessa, kolmas vasemmalta. Kello yksi.”
Eevi ehti sinne, seisoi kinoksessa ja heilutti, kun Anja vihdoin kurkisti ikkunasta kalpea, mutta vilkutti niin, että posket punehtuivat. Lopuksi Anja nosti lapun: “ANNA ANTEEKSI”. Eevi nosti kulmiaan ja heilutti, ettei mitään anteeksi annettavaa olekaan ja niin molemmille tuli aika kevyt olo.
Lumen sohjossa, lämpenevässä Porin keskustassa Eevi huomasi ensimmäisen kerran kevätauringon kullertavan kaupungin kirkontornissa. Koko mekastus unohtui, kun aurinko osui silmiin. Mieli keveni, ehkä elämäkin siitä vielä järjestyy. Samalla Eevi hymähti voi sitä Anjaa kuitenkin! Todellinen suomalainen sisu ja pahantuulisuus samassa paketissa pieni kettu koko nainen!
