Maitolasi
Vähemmän helppoa elämä ei ole vain vähävaraisille, vaan myös heille, jotka asettuvat heidän rinnalleen. Tämän tiesi Eeva Siltanen jo, sillä hän oli ollut kahdeksatta vuotta sosiaalipalveluissa. Siinä ajassa jalat olivat kuluneet, hartiat painuneet ja sydän kovettunut hän oli oppinut piikittelemään, varsinkin jos joku moitiskeli hänen työtään. “Mikä oikeus sinulla on puhua minun asioistani?” hän sähähti ja katsoi niin vihreillä, vinoilla silmillään villin tukkansa alta, että kyselijöiltä jäi yleensä loppukin uteliaisuus kesken. Tai sitten joku lähti juosten pois, eikä ketään ehkä odottanut edes missään. Niinpä hänestä oli tullut leikkisästi Eeva Rutto Eeva Rutoksi häntä kutsuttiin.
Vuosien ajan Eeva kävi ostamassa ruokaa asiakkailleen, auttoi jopa siivoamaan ja keksi jokaiselle jonkun lämpimän sanan. Vain kerran syntyi ongelma, kun yksinäinen pappa ojensi suklaalevyn. Lahjoja ei ollut lupa ottaa vastaan ja Eeva ei koskaan ennen ollut sortunut nyt hän kuitenkin heltyi. Ja olisiko Hän voinut kieltäytyä suoraan vanhukselta? Kotiin tuotuaan hän ei pystynyt maistamaan palaa, se olisi jäänyt kurkkuun kiinni. Niinpä hän antoi suklaalevyn naapurin pojalle ja torjui myöhemmät lahjatarjoukset. Ukko kuitenkin teki valituksen sosiaalitoimeen: “Nykyajan kotiavustajille ei kelpaa pelkkä suklaa, vaan he odottavat rahojakin” Eevaa uhattiin potkuilla. Hän ei alkanut vastustella: “Antakaa mennä, en minä mikään rätti ole!” Mutta häntä ei erotettu muut asiakkaat puolustivat häntä. Mukana puolustamassa oli Anna Lemettinen, johon Eeva oli jo aiemminkin tuntenut sympatiaa, mutta nyt heistä tuli kuin sisaret. Omaa siskoa Eevalle ei koskaan ollut.
Heidän kohtalonsa muistuttivat toisiaan molemmat olivat jääneet nuorina orvoiksi. Anna oli ollut jo lapsena liikuntavammainen, mutta Eeva näytti ulospäin terveeltä; kuitenkaan hänen sieluunsa ei olisi kannattanut kurkata. Se oli haavoilla ja arka, ja monet yöt Eeva itki, usein Annaakaan ymmärtämättä itseään täysin. Yhteinen kaipuu lapsiin yhdisti heitä. Jos Eeva oli jo tottunut osaansa, Anna jaksoi vielä pitää puolensa. Monesti hän torui Eevaa, jos tämä aivan masentuneena vaipui. Erityisesti kun Anna kävi harjoittelemassa esiintymistä keskuksen tanssistudiossa, hän rohkaistui. Alkuun hän ei halunnut kuullakaan lavalla esiintymisestä etenkin kun pappi Lauri yritti myös toppuutella. Tuo pappi oli käynyt usein Annan luona tuomassa virpomisvitsan ja lahjoja, ja suhtautui ymmärtävästi Annaan. Niin, Annan sormet eivät olleet notkeat, mutta sitkeyttä riitti. Ensin hän kirjaili liinoja, sitten pyyhkeitä, ja viimein koristeli tumman pellavamekon värikkäillä kuvioilla, punaisilla ornamentilla ja ihmeellisen smaragdinvihreillä linnuilla. Työ vietiin kansantaiteen näyttelyyn, missä se sai ensimmäisen palkinnon ja esityksen viimeisenä päivänä mekko myytiin. Kaikki Annan suostumuksella. Kun isohko summa euroja tuotiin, Anna soitti Eevalle ja itki elämässään ensimmäinen oma ansio, eikä tiennyt mitä tehdä sillä.
Ei hätää pannaan hyväksi, nauroi Eeva, mutta lisäsi perään, Ostamme vaikka pari pellavamekkoa lisää. Saat tekemistä pitkäksi aikaa. Viime aikoina pää ihmeellisiä miettii
Tuo viimeinen tokaisu loukkasi Annaa, vaikkei hän sanonut mitään. Olihan Annan ajatukset viime aikoina yhä enemmän kulkeneet avioliiton suuntaan. Elokuvista hän tiesi, mitä rakastavaiset puhuvat ja tekevät, mutta hänen asemassaan jäi vain haaveilu.
Näyttelyn menestyksen jälkeen Anna kutsuttiin keskuksen tanssistudioon harjoittelemaan paritanssiesitystä. “Mitä, onko se muka mahdollista? Eihän tuollaista tapahdu!” hän ihmetteli ja iski luurin kiinni. Kohta hänelle kuitenkin soitettiin uudelleen ja suostuteltiin kokeilemaan: onnistuu jos onnistuu. “Ehkä se vaatii vain rohkeutta! Olette nyt näyttelyn voittaja, nyt on aika laajentaa taitojanne. Sosiaalitoimen kanssa olemme sopineet, että työntekijä kuljettaa teidät”, kuului naisääni.
Entä kuka on tanssiparini?
Toinen kuten tekin Meillä on monta tällaista paria. Suomen kaltaisessa maassa ei ole ketään turhana! Jokaiselle löytyy tekemistä, vakuutti nainen kovaäänisesti.
No, ehkä voin yrittää Anna huokaisi.
Hienoa! Olen studiossa ohjaaja, Marketta Jokinen. Valmistaudutte kuljetukseen huomenna. Auto hakee.
Seuraavana päivänä Annaa haki harmaaseen poronnahkatakkiin pukeutunut kuljettaja, jonka lyhyt tukka teki ukosta vakavan. Annan hiukset olivat juuri kiharrettu pois paplareilta sillä hän halusi olla siistinä. Bussissa odotti jo pyörätuolissa oleva tanssipari, Aleksi kohtalon ironiaa. Anna ujosteli, mutta kätteli, ja yllättyi, miten vahva miehen käsi saattoi olla.
Keskuksella autotettu Annan ja Eeva saattivat hänet aina harjoitussaliin asti. Aleksi ohjasi pyörätuoliaan itse. Ensimmäisissä harjoituksissa kaikki meni pieleen posket punastelivat, liike tökki. Ohjaajaa nolotti, ja Anna häpesi nuorta, pitkää, notkeaa Markettaa sekä myös Aleksia, jonka suoriutuminen näytti helpolta. Eeva pysyi kannustavana varjona heidän rinnallaan koko syksyn ja talven. Anna unohti käsitöitäkin, ja kävi harjoituksissa kuin rakkaassa työssä.
Tänäkin aamuna Anna oli valmiina ja odotti Eevaa, joka tuli hiljaisena ja yrmeänä. “Miksi hyytynyt ilme?” kysyi Anna.
Ei mikään, puuskahti Eeva.
Annan huomattua Eevan moodin, hän vaihtoi aiheen iloisemmin:
Mehän olemme vasta neljäkymppisiä! Voisimme perustaa perheenkin!
Taas samasta Minulle riitti jo, mies oli seitsemän vuotta, sitten jätti ihan ansaitusti, en voi syyttää, kun nuorena pyörin poikien perässä! Eivät vanhemmat koskaan nähneet lapsenlapsia
Menneitä ei takaisin saa. Minä menisin vaikka satakin kertaa naimisiin sun tilalla!
Jaksanko taas kuunnella noita moitteita
Eihän lapsen saamiseen enää miestä tarvita.
Ja mistäs rahat? Luuletko, että minun palkalla kustannat lapset Suomessa?
Telkkarissa sanottiin, että sellaiset hoidot on tulevaisuudessa ilmaisia.
Ehkä joskus Mutta mitä laitat päällesi?
No villapaita ja harmaa hame!
Pudottakaapa konserttimekko yllenne, totuttele siihen. Siksi se sinulle ommeltiin!
Totun esitystä varten! Nyt kuitenkin varmistettava, ettei likaannu bussissa.
Genraaliharjoituksen aattona harjoiteltiin tavallista pidempään. Eeva auttoi Annaa kotiin, pesi tämän rauhassa, laittoi iltateet ja pyöräytti leivonnaisia pöytään. Anna kuitenkin vaipui ajatuksiin, vilkaisi Eevaa ja kysyi yllättäen:
Millaista oli ensimmäinen kertasi?
Mikä “ensimmäinen”?
No, miehen kanssa
En jaksa muistella.
Älä valehtele. Olit sentään pitkään naimisissa, ja se Niilo kuljeskeli perässä.
Kuljeskeli. Erossa kaksi kuukautta, sitten löysi nuoremman. Ei siinä kadehtimista!
Mutta Aleksi pitää minusta, olen varma! Katso miten hän minua katsoo!
Bruneteille on aina vaaleat mieleen. Ajattele nyt, mielikuvitus lähtee laukkaamaan
No miten oli?
Ei mitenkään. En halua puhua. Juot tee pois ja sitten sänkyyn, näytät hyvin kalpealta!
Anna ei vastannut, Eeva tajusi hänen tarttuneen juuri siihen haaveiluun, jota hän oli varoitellut. Nyt tämä ottaisi siitä kiinni. Siksi astioiden pesun jälkeen Eeva päätti lähteä kotiinsa, muistutti oven lukitsemisesta ja kysyi ruokatoivetta.
Kyllä sinä tiedät tokaisi Anna viileästi ja sulki silmänsä.
Nukuhan kunnolla, huomenna on genraali!
Anna ei vastannut.
Siinä näkee mihin tanssi johtaa! Eeva mutisi itsekseen ja meinasi sanoa lisää, mutta hiljeni.
Ulkona Eeva ajatteli: “Kyllä sille pitäisi löytää joku. Ei ne ole niin avuttomia kuin näyttävät! Mitä nyt Nikosta mainitsi olisi pitänyt olla hiljaa!”
Kun Eeva oli poissa, Anna harmitteli omaa karkeuttaan: “Ei hänkään olisi mennyt hukkaan, vaikka olisi kuunnellut,” Anna ajatteli, kyynel kurkussa. Sydän puristi, ja toisaalla Aleksi pyöri ajatuksissa: lyhyeksi leikattu tukka ja syvät, ruskeat silmät, joissa saattoi hukkua. Hän muisti myös Aleksin kädet turvallinen mielikuva, joka auttoi harjoituksissa, kun ensin oli pelännyt pyörähtäessä kaatuvansa. Mutta Aleksin kanssa mikään ei pelottanut. Kehut ohjaajalta tuntuivat tosi hyvältä: “Hyvä Anna! Olet oppinut!”
Anna tunsi edistystä. Tanssi oli kuin toinen luonto. Aleksiin, Eevaan ja tuttuun remonttimieheen kulisseissa hän oli kiintynyt.
Ajatus tulevasta genraaliharjoituksesta huolestutti mutta enemmän vielä se, mitä tapahtuu esityksen jälkeen. Olikohan Aleksi yhä hänen elämässään sitten, kun musiikki loppui? Onnistuuko hän koskaan tavalliseen tapaan tapaamaan Aleksin, vai jäisikö ainoaksi onneksi tanssiharjoitukset?
Aamulla Anna silitti konserttimekkoa tumma, lilan sävyinen, täynnä kimalteita ja kiviä, siinä viihtyi. Hän kuvitteli itsensä lavalle Entä jälkeen? Sitä Anna pelkäsi. Pysyä piti vain Aleksin rytmissä, ettei mokaisi. “Eipä olisi kauaa töitä, jos epäonnistun,” hän ajatteli.
Ovella kilahti, Eeva tuli taas.
No, tähti! Oletko valmis genraaliin? hän kysyi vinoillen.
Valmiina kai, mutta jännittää kamalasti!
Hyvä että jännittää! Ei muuta kuin menoksi.
He lähtivät aikaisin, koska Anna halusi ehtiä totutella mekkoon ennen muita. Silti ahdistus iski heti keskuksessa. Katseita tuntui tulevan, kun hän Aleksin rinnalla odotti Aleksi mustassa puvussa, mukanaan jokin nainen.
Kulisseissa Aleksi tuli Annan luo, suuteli poskelle ja sanoi:
Älä huoli, kaikki menee hyvin!
Anna nyökkäsi automaattisesti ja poski paloi. Hän laski silmänsä, kun joku toinen nainen kosketti häntä.
Hyvin se menee! kuului hiljaa.
Kuka te olette? Anna kysyi aavistaen pahaa.
Aleksi lisäsi:
Esittelen, tämä on vaimoni, Sinikka.
Anna nyökkäsi kunnioittavasti ja huomasi Aleksin vasemmassa nimettömässä vihkisormuksen, jota ennen ei ollut. Kaikki unelmat särkyivät ilma loppui, pää painui
Kun Annaan tartuttiin, hän katseli ympärilleen ja lyyhistyi.
Mikäs Lemettiselle tuli? huolestui ohjaaja Marketta, joka nyt ensimmäistä kertaa vaikutti itsekin kylmältä, kuivettuneelta palkolta.
Kotiin hänen pitää päästä! sanoi Eeva tomerasti.
Lääkäri ennemmin! Ja kun taju palasi, lavalle! Ei me puoli vuotta harjoiteltu turhaan!
Niin Anna raotti silmiään, mutta häpesi liikaa puhuakseen. Ja bussissa hän oli hiljaa. Kotona hän silmäili Eevaa:
Missä Aleksi?
Teki vanhan numeron, jäi harjoittelemaan. Sinä oikestikin sekoilit, mutta ehkä tuokin parasta oli. Pappi Lauri totesi oikeammin kuin kuviteltiin!
Anna loukkaantui. Kotona hän rojahti konserttimekossa sängylle. Kuljettaja irvaili:
No nyt jäätiin kyydistä? ja nauroi.
Eeva pyysi kuskia menemään: “Nyt olette kuljettanet tarpeeksi, kiitos!”
Sitten hän istui Annan viereen, silmiin katsoen:
Sano nyt, mikä tuli?
Anna itki ja sanoi:
Hän Aleksi on naimisissa.
Eeva naurahti, mielessään ajatteli, että nyt kaikki on oikeasti maailmaa kaatavaa sitten kuitenkin muistutti:
Siinäkö se, että huulensa levittää? Uudet unelmat tilalle!
Mene pois!
Mutta Eeva pysyi.
Häivy, äläkä koskaan tule takaisin. Pärjään, “Rutto”!
Jos Anna olisi sanonut nuo sanat vihaisesti, Eeva olisi ottanut ne tosissaan mutta nytkin ääni oli vikinää, totuttua. Silti sanat sattuivat. Vuosien kuluessa Eeva oli oppinut Annasta paljon, ymmärsi tämänkin. Ja kuitenkin oli raskasta. Muita hoitajia olisi, mutta vain hän kävi myös vapaalla, toi ruokaa, keitti, silitti. Nyt, kiitos vain, “Rutto”!
Kiitos Anna Lemettinen! Eeva hymyili surullisesti.
Kotimatka tuntui raskaalta. “Haen huomenna uuden asiakkuuden,” hän päätti. “Tai vaihdan päiväkotiin siellä ei kukaan kutsu ‘Rutoksi!'”
Kotona väsymys voitti, Eeva joi teetä, söi keksiä ja kaatui sohvalle. “Nukutaan nyt, huomenna helpottaa”, hän sanoi itselleen.
Puhelin soi illalla isä Lauri soitti.
Eeva Siltanen, tuletko Astan siis Annan luo? Hänet pitää viedä sairaalaan.
Eeva menetti hetkeksi puhekykynsä. Hän muisti jättäneensä oven lukitsematta. Juoksi ulos, ja kohdalla sattui ambulanssi. Kotitalolla seisoi poliisi, pappi Lauri ja naapurit.
Mitä Annalle on tapahtunut? Eeva kysyi.
Vaikuttaa myrkytykseltä. Hän soitti minulle kuulostellen pahalta, pyysi käymään. Sisällä lyyhistyneenä lattialla lääkepurkki vieressä. Kutsuin ambulanssin ja poliisit.
Luutnantti, nuori ja mustakulmainen, kysyi:
Oletteko läheinen?
Hoitaja Siis sosiaalityöntekijä. Miten tässä nyt näin kävi?
Yritti vahingoittaa itseään.
Eihän hänen elämässään mitään pahaa ole!
Jotain taustalla. Selvitämme asiaa Onko teillä avain?
On.
Mennään. Katsotaan kodinkoneet ja jääkaappi. Sitten tarkistetaan oven sulku ja te annatte selityksen poliisille.
Olin hänen luonaan juuri tunti sitten. Kaikki oli hyvin.
Ei sittenkään.
Eevaa pyydettiin jäämään ja naapuritkin tulivat mukaan.
Sammuttakaa myös jääkaappi! määräsi poliisi.
Ruoka menee pilalle!
Laittakaa parvekkeelle.
Mukaan tarttui puhelin.
Mainatko viedä puhelimenkin sairaalaan?
Parempi, että kaikki jää.
Eeva teki kuten pyydettiin. Oven sinetöityä hän kiitti Lauri-pappia ja seurasi poliisia asemalle. Hän antoi lausunnon.
Ihan vain onnettomasta rakkaudesta? ihmetteli poliisi.
No mistäs muusta.
Sitten teilläkään ei ole huolta. Menkää kotiin.
Eeva ei mennytkään kotiin, vaan hyppäsi taksiin ja ajoi sairaalalle. Päivystyksessä tiedusteli Annan tilaa.
Se, jolla myrkytys? Tällä hetkellä toipumassa. Heräsi jo.
Voinko nähdä?
Ei tähän hätään. Ehkä parin päivän päästä. Nyt on influenssakarantiini.
Ovatko kävelyvammaiset ilman apua?
On meillä pyörätuolit! Täältä saa tiedon kun hänet kotiutetaan.
Matka kotiin oli helpottunut, mutta asunto tuntui kolkolta, märältä ja yksinäiseltä. Ketään ei soittaa, kello hiljeni. Hän viestitti työpaikalle ja pyysi, ettei asiakkuutta siirretä muille.
Sinä pysyt asiakkaana jatkossakin, ei hätää! vastasi esimies.
Päivät Eeva soitteli sairaalalle Anna ei vastannut itse. Neljäntenä päivänä sairaanhoitaja soitti:
Oletteko Siltanen?
Olen.
Täältä soitetaan, Annan pyynnöstä. Ette pääse tapaamaan, mutta voitte seistä ikkunan alla. Toisessa kerroksessa, kolmas ikkuna vasemmalla. Tule kello yksi.
Kiitos! Mitään ei saa viedä?
Ei. Karantiini.
Ei kukkia? Nyt oli naistenpäivä!
Ei mitään.
Eeva kiersi pari asiakasta aamulla ja tuli hyvissä ajoin ikkunan alle. Anna kurkisti, kalpea ja uupunut, mutta silmissä kirkas pilke ja helpotus. Hän yritti puhua, mutta ikkunan läpi ei sanoja kuulu. Lopulta hän nosti A4-paperin: ANTEEKSI. Eeva hymyili, heilautti kättään ja osoitti ettei ole mitään anteeksi annettavaa, mutta ilo kumpusi rintaan Anna heltyi, eivätkä he olleet enää riidoissa. Tuli hyvä tunne.
Suliessan hangessa kotiin, Eeva huomasi, miten jo lähiön rakennukset, puisto ja kirkontorni kylpivät keväisessä valossa. Hän pysähtyi ja hyväksyi sen herkästi kevät oli tullut, ja kaikki paha oli jäänyt taakse pimeän ja loputtomalta tuntuneen talven myötä. Elämän ilo nousi pintaan uudelleen, ja hän pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. Kyllä Anna on sitkeä varsa oikea suomalaisten sisuinen nainen! hän naurahti mielessään.
Elämä kuljettaa, joskus kolhii, mutta vanhat haavat paranevat ja kevät tulee silloinkin, kun ei enää usko. Lopulta tärkeintä on antaa anteeksi ja muistaa: yhdessä on helpompi kantaa maailman painoa, vaikka välillä kuljetaan vähän eri teitä.
