Lapsi syntyy tasan keskiyöllä. Juuri sillä hetkellä, kun synnytyssalin digitaalikello vaihtaa vihreänä välkähtäen 23:59:stä 00:00:aan. Lääkäri ja kätilö vilkaisevat toisiaan nopeasti, ja päivystävä neonatologi nappaa kiireellä liikkumattoman, sinertävän vauvan syliinsä, laskee hänet hoitopöydälle ja tarttuu imulaitteeseen. Vauva ei hengitä. Synnyttäjä, joka kääntää hieman päätään, seuraa toimenpiteitä välinpitämättömästi.
“Entä jos hän on kuollut? Ei itke…” pyörii hänen päässään, joka on yhä sumun peitossa rajusta kivusta. Vihdoin vastasyntynyt päästää kuuluvan mutta hennon vitinän, joka voimistuu nopeasti ja muuttuu pian heleäksi itkuksi, kaikuen hiljaisessa sairaalan käytävässä keskellä yötä. Lääkäri, kätilö ja neonatologi pysähtyvät ympyrään vauvan ympärille ja tuijottavat häntä hiljaa, keskittyneesti.
Tämä vauva on erilainen Hänen selkärankansa tekee lapaluiden kohdalla omituisen kaaren muodostaen kaksi lähes symmetristä kyhmyä, jotka ulottuvat alas lähes rintakehän puoliväliin.
Miten se voi olla mahdollista? toistaa hämmästynyt neonatologi. En ole ikinä nähnyt tällaista Ei vain voi olla, ei vain voi.
Kun aamulla lääkäri yrittää selittää Annille vastasyntyneen pojan erityisyyttä, Anni painaa kauniit huulensa inhoavaan irvistykseen. Että se on vielä ruma päälle päätteeksi Viekää pois. En halua tällaista, en olisi muutenkaan halunnut edes tervettä. Tuokaa paperi, kirjoitan luopumisen.
Ja ajallaan Anni lähtee Kätilöopistolta kevyenä, vieraana ja vapaana, kun taas hänen poikansa jää sinne, tietämättä mitään siitä, että maailman läheisin ihminen on hylännyt hänet.
Lastenkoti antaa pojalle nimen Ilmari. Nimen, joka jää. Hoitajat pukevat hänen ylleen väljät paidat, jotta hänen erilaisuutensa ei heti hyppäisi silmille.
Mutta vaikka hänen kehonsa olisi kuinka täydellinen tahansa, hän erottuisi silti muista kiljuvista, kinastelevista ja iloisesti leikkivistä lapsista. Hänen sinisissä silmissään on jotakin vakavaa, lapsen ikään kuulumatonta pohjaa, jonka pitkät mustat ripset kehystävät.
Usein Ilmari seisoo ikkunan edessä ja kuuntelee jotakin sisällään, yrittäen epätoivoisesti tavoittaa ja ymmärtää jotakin, jota ei vielä ymmärrä.
Eräänä päivänä, kun kaksivuotiaiden lasten rivi horjuu eteenpäin käytävään matkalla johonkin ohjelmaan, Ilmari kuulee SEN. Osastonjohtajan huoneen raollaan olevasta ovesta kantautuu musiikkia. Se ei muistuta niitä lapsilauluja, joita heille opetetaan niitä, joiden tahdissa marssitaan “niin kuin sotilaat” käsiä heilutellen ja kömpelöitä jalkoja nostellen. Se on kuin tuuli. Lämmin, pehmeä tuuli, joka nostaa sinut ilmaan ja kantaa, keinuttaen ja rauhoittaen
Sanat puuttuvat, mutta musiikissa on elävä sielu, joka halaa Ilmaria ja kertoo hänelle jotakin, jota kukaan muu maailmassa ei tiedä, eikä tarvitsekaan tietää, paitsi hän.
Kesken marssin Ilmari pysähtyy käytävälle, sotkee lasten rivin ja alkaa keinua musiikin tahtiin, piittaamatta kanssaan törmäävistä lapsista tai hoitajien turhista yrityksistä liikuttaa häntä.
Samassa kaikki hänen elämässään loksahtaa kohdalleen. Se, mitä hän on kuunnellut hiljaa muiden itkuissa, tuulen huminassa ja hanan putkien pauhussa se oli musiikki, hänen oma Musiikkinsa.
Aino ja Veikko ovat vierailleet kaikissa lähiseudun lastenkodeissa. Ainoa vaivaa synnynnäinen vaiva, eikä hän voi saada biologisia lapsia.
He päättävät siis ottaa lapsen lastenkodista. Mutta se ei ole helppoa. Sijaisvanhempien kurssit on suoritettu, kaikki paperit valmiina, mutta edessä on VALINTA. Millainen on HEIDÄN lapsensa? Luonnollista, syntynyttä lasta ei voi valita häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on, mutta täällä He eivät ole tavanneet vielä sitä, omaa, oikeaa.
Kädestä pitäen Aino ja Veikko lähestyvät lastenkodin aitaa. Hiekkalaatikolla leikkii lapsia, tytöt työntävät nukkeja rattaissa ja pienillä on omaa hassua tohinaa. Muiden nauru ja ilakointi täyttää ilman.
Mutta eräs poika, liian isossa villapaidassa, nojaa hiekan reunaan ja kuuntelee tarkasti oksalla sirittävän varpusen laulua. Juuri siinä hetkessä Ainon puhelin soi.
Mozart Aino on aina rakastanut klassista musiikkia. Ja poika hän havahtuu, silmissä syttyy valo, aivan kuin kirkas lamppu syttyisi. Hän alkaa keinua päätään puolelta toiselle musiikin rytmissä, täysin vaivatta, eikä huomaa räisevää puhelinta.
Aino ja Veikko seisovat liikkumatta, unohtaen kaiken muun. Heidän edessään on HÄN. Oma lapsi, sielu, jonka valo hohtaa niiden silmissä.
Tiedän, että hän on sairas lapsi, vammainen Mutta olen valmis ottamaan vastuun. Kuntoutusta, kyllä, tietysti Aino jaksaa vastailla osastonjohtajan kysymyksiin, vaikka tämä yrittää koko ajan tarjota toista, tervettä lasta. Lapsia ei valita, hän selittää pehmeästi, ja tämän pojan minä otan, hinnalla millä hyvänsä.
Äiti? Ilmari katsoo pianon luota ja laskee päänsä Ainon kädelle. Miksi minä olen tällainen? Miksi en ole samanlainen kuin muut?
Aino silittää hellästi hänen kiemuraista selkäänsä. Katso, rakas, me kaikki olemme erilaisia, niin sisältä kuin ulkoa Sinä, minä, isä Selässäsi on siivet, aivan kuten kerroin ne ovat enkelin siivet, ja ne kyllä avautuvat, varmasti avautuvat
Hän sulkee pojan syliinsä, suutelee lämmintä päätä ja istahtaa pianon ääreen. He soittavat yhdessä ja Ilmari soittaa tavalla, johon eivät aina aikuisetkaan suuret muusikot yllä.
Ja hänen selkänsä takana siivet todella aukeavat, vaikka ne näkevät vain äiti, isä ja Ilmarin suojelusenkeli, joka hymyilee ja seisoo hänen takanaan, kun musiikki virtaa ulos laajana, syvänä virtana ja keinuttaa pienen Ilmarin elämän onnellisille aalloilleKun heidän soittonsa lopulta hiljenee, ikkunoiden takaa on laskeutunut ilta, ja huoneen hämärässä Ilmari katsoo Ainoon eikä enää kysy, miksi on erilainen. Hän tietää nyt, että jokin kallisarvoinen, näkymätön voima kantaa häntä, aivan kuin musiikki, jota hän kuulee vain sisimmässään. Siivet hänen selässään eivät ole taakka; ne ovat hänen oma melodiansa, hänen lahjansa maailmalle.
Sinä yönä Ilmari näkee unta, jossa hän lentää korkealla kaupungin yläpuolella, niiden siipien avulla, joita kukaan muu ei osaa nähdä. Kaukaa hän näkee lastenkodin pihan, jossa lapset nukkuvat, ja Anni-äidin valottoman ikkunan, mutta hän ei tunne enää kaipausta sinne. Ilmari kohoaa vielä ylemmäs, kohti ääretöntä, ja tuuli laulaa hänen ympärillään samaa musiikkia kuin Aino pianolla.
Aamulla, kun hän avaa silmänsä, Ainon käsi lepää hänen omassaan. Ilmari hymyilee ja juuri sillä hetkellä hän tuntee selässään kevyen värähdyksen, kuin jokin avautuisi, aivan hiljaa ja lempeästi.
Niin heidän elämänsä jatkuu: musiikin, erilaisten ihmisten ja rakkauden täyttämänä. Ja jokainen, joka kohtaa Ilmarin, huomaa, että joskus suurimmat siivet ovat niitä, joita ei silmillä näe vain sydämellä voi tuntea niiden voiman.
