Kaksi aikuista lasta, mutta apua ei saa heiltä ollenkaan. He tulevat kylään kuin kylpylään, rentoutumaan. Minusta taas on tullut kuin palvelija pitää ottaa vastaan, majoittaa, ruokkia, pitää huolta ja siivota heidän jälkiään. En saa mitään apua, saati euroakaan.
Minulla on poika ja tytär. He ovat minulle yhä lapsia, mutta oikeasti he ovat aikuisia, omien perheidensä kanssa. Poikani perheeseen kuuluu kaksi lasta, tyttäreni on saanut yhden. Asun maalla omakotitalossa, joten lapset ja lastenlapset tulevat usein käymään. Mutta vuosi vuodelta nämä tapaamiset tuntuvat entistä raskaammilta.
He ovat tottuneet tulemaan minulle kuin lomalle. Kaikki kotityöt ovat minun vastuullani, ruoanlaitto ja ostokset mukaan lukien. Valmistan vierashuoneen heidän tulonsa kunniaksi, käyn kaupassa, kokkaan monenlaista tällainen tapa on kuulunut meidän perheeseemme aina. Oma äitini toivotti vieraat tervetulleiksi runsain tarjoiluin ja mukavuuksin. Mutta minä ja siskoni ymmärsimme, ettei voisi kohtuudella kaataa kaikkea hänen niskaansa; autoimme tiskaamaan, huolehtimaan lapsista, siivoamaan, hankkimaan ruokaa äidille oli rankkaa pärjätä yksin. Äiti ei kuitenkaan koskaan pyytänyt apua.
Mutta nyt kun omat lapseni tulevat kylään, jos he sattuvat tiskaamaan jonkun lautasen, saan jo kiitollisuuden osaksi. En sano mitään vävylleni tai miniälleni he ovat vieraita, ymmärrän että minä olen heille ulkopuolinen. Mutta surettaa, etteivät oma tytär ja poika tajua auttaa. He tulevat, syövät, katselevat televisiota tai jättävät lapsensa minun vartioitavaksi ja lähtevät kaupungille tai lenkille. Minä tiskaan vuoret astioita, järjestän lounaan ja päivällisen, pyyhin lattiat talossa on aivan hirveä kuhina. Ja vielä lastenlapset, joista täytyy huolehtia.
Joka kerta homma alkaa tuntua raskaammalta, kun selkäkin jo särkee eikä enää jaksa seistä lieden ääressä tuntitolkulla. Silti kasvatus estää minua jättämästä kaiken sikseen vieraat pitää ottaa vastaan kunnolla. Odotan viikonlopun tapaamisia innolla, mutta niistä palautuminen vie viikon.
Tarvitsisin apua, mutta tuntuu, ettei ole sopivaa pyytää. Pelkään, että lapset loukkaantuvat ja ajattelevat, etten arvosta heidän vierailujaan. Kyllähän minä ilostun, mutta voimia ei riitä kaikkeen. Kotiakin pitäisi kunnostaa, mutta en jaksa yksin. En vain kehtaa pyytää apua. Ja lapsetkin ovat töissä, ei heidän kuuluisi auttaa minua.
En tiedä mitä tehdä, kun kasvatus opetti pärjäämään itse avun pyytäminen tuntuu häpeälliseltä! Yksin tekeminen on raskasta, voimat loppuvat. Rehellisesti, tarvitsisin apua, ei sitä käy kieltäminen. Mutta toisaalta, täällä ei ole tapana pyytää, vaan ollaan itse omavaraisia näin meidät kasvatettiin. Niinpä pyörittelen tätä mielessäni ja kärsin, kun en osaa pyytää. Huono tilanne, eikä mikään oikein tunnu ratkaisulta. En ymmärrä, miksi omat lapseni eivät tajua tarjota apua, ymmärtää että en ole enää nuori. Kukaan ei tunnu loukkaantuvan, mutta silti olo on haikea. En tiedä, miten tämän ratkaisen.
