Tiedätkö, mä ja mieheni oltiin jo vähitellen hyväksytty, että meille ei vaan lapsia tule. Oltiin oltu naimisissa jo kymmenen vuotta, kun aivan yllättäen huomasin olevani raskaana.
Mun anopilla ei todellakaan ollut syytä naureskella mulle enää sukulaisten kuullen, niin kuin aina ennen: Varmaan minä en koskaan saa lapsenlapsia minun pojan kautta, kun miniä on tuollainen. Ja vaikka hänellä on lapsenlapsi toisesta pojastaan hänen vanhemman poikansa tytär ei se koskaan lohduttanut mua. Mä inhosin kuulla noita puheita, ja ne toistuivat vuodesta toiseen.
Rakastan miestäni ja hän rakastaa mua ollaan oltu toisillemme todella tärkeitä. Ja ne kaikki meidän lääkärikäynnit, miehen murheet ja mun itkut tyynyyn, kaikki ne hetket palkittiin, kun tulin vihdoin raskaaksi!
Anopin lapsenlapsi syntyi viime vuonna, tyttövauva siis, ja minä sain oman pojan neljä kuukautta sitten. Lääkärit sanoivat, ettei meillä ollut mitään varsinaista vikaa, mutta siitä huolimatta oltiin jo melkein menetetty toivo on ihan uskomatonta, että meillekin lopulta suotiin oma lapsi. Mutta arvaa mitä mun isoäiti on ollut varsin arvaamaton siitä lähtien, kun meidän sukuun syntyi sekä lapsenlapsenlapsi että lapsenlapsi.
Se poika, jota anoppi oli odottanut meiltä kaikki nämä vuodet (eli siis mun mies ja meidän lapsi), ei kiinnosta häntä lainkaan, mutta lapsenlapsenlapsi, siis hänen vanhemman poikansa tyttären tytär, on kaiken huomion keskipiste.
Kun kokoonnutaan koko suku yhteen, keskustelun aiheena on aina vaan se lapsenlapsenlapsi: kuinka paljon se on kasvanut, mitä se on oppinut, montako hammasta sillä on jo suussa Ja meidän poikaa ei mainita sanallakaan, kuin ei olisi edes olemassa. Ihan kuin hän olisi jotenkin vääränlainen tai ei vastaa anopin odotuksia.
En rehellisesti enää ymmärrä mun anopin asennetta kymmenen vuotta tuli nalkutusta ja halveksuntaa siitä, etten ole heidän perheensä muiden naisten kaltainen (heidän suvussa kuulemma kaikki naiset tulevat heti raskaaksi), ja nyt kun vihdoin tuli ihme, hän ei edes ole ottanut meidän poikaa syliin! Samaan aikaan hän hemmottelee lapsenlapsenlapsen täydelliseksi ostaa tälle kalliita vaatteita, leluja, kultakoruja ja mitä milloinkin. Tämä on aiheuttanut mulle tosi oudon ja haikean fiiliksen en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa suomalaisen suvun tavoille.
