Lapsena minua kutkutti uteliaisuus: kuka oikein oli isäni? Kasvoin lastenkodissa eikä isästäni ollut näkyvissä vilaustakaan, ja ajan mittaan koko hänen puuttumisensa muuttui arkiseksi, vähän kuin lumi toukokuussa outoa, mutta ei enää iso juttu. Neljäntoista vanhana tapasin tulevien lasteni isän, ja silloin isäni etsiminen jäi johonkin horisonttiin. Elämä vain luisui eteenpäin.
Myöhemmin erosin ja juuri silloin ihan kuin en olisi edes yrittänyt kohtalo veti minut salaa isäni luo. Teen töitä itselleni, ja eräänä päivänä liikkeeseeni tuli asiakas. Jutustelimme, puhe raikui helposti kuin juhannussaunan lauteilla, ja kerroin hänelle jotenkin ohimennen, etten ollut koskaan tavannut isääni. Hän tarjoutui auttamaan ja niin me löysimme isäni siitä samasta pikkupitäjästä, jossa hän oli pyörinyt koko elämänsä.
Kun viimein tapasin hänet, tunsin jotain, mitä ei oikeastaan voi muotoilla sanoiksi. Ehkä joku rajaton ilo pääsee lähelle. Aloimme tehdä suunnitelmia yhdessä pieniä reissuja, pitkiä jutteluhetkiä, arjen pieniä ylimääräisiä huomaavaisuuksia. Ostin hänelle vaatteita, hemmottelin, matkustelimme yhdessä, ja minä maksoin kaiken, olipa hänellä euroja tilillä tai ei. Näin hänessä tietynlaista huolimattomuutta, ehkä surua, yksinäisyyttä, ja minusta tuntui, että minun kuului ottaa kaikki menneet vuodet takaisin yhdessä rysäyksessä.
Isä sanoi olevansa yksin, vaikka kylässäkin olisi lapsia mutta heidän mielestään yksikään nainen ei saanut tulla hänen lähelleen ilman että häneltä aiottaisiin rahat viedä. Pyysin päästä tutustumaan siihen naiseen, josta hän puhui hyvään sävyyn, ja niinhän siinä kävi: tapasin hänet vaatimaton ja ahkera nainen, joka piti isästä huolta. Hänen teoistaan näkyi lämpö ja sydämellisyys. Mutta isäni muut lapset eivät halunneet häntä: he haukkuivat, soittivat poliisit ja kohtelivat huonosti aina kun tilaisuus tuli.
Kysyin naiselta, mistä moinen johtuu, ja hän kertoi: isälläni on taloja, maata ja tileillä euroja ja lapset eivät halua päästää ketään lähelle peläten että osa omaisuudesta katoaa.
Siitä alkoivat puheet. Sanottiin, että minäkin olin tullut vain kähmimään perintöjä. En edes käyttänyt hänen sukunimeään! Hän halusi välttämättä antaa minulle oman nimensä. Minä en olisi halunnut, mutta hän väitti, että niin kuuluu olla, joten suostuin. Siitä kaikki meni vain hullumpaan suuntaan. Kritiikki kasvoi, mölyt paisuivat, riidatkin, eivätkä jääneet enää kylän juorukauppojen nurkkiin.
Sen naisen kanssa ystävystyin vain syvemmin. Ehdotin heille jopa häitä ihan salaa, ettei muu perhe ehtisi väliin. Naimisiin menivät. Lapset hermostuivat entistä enemmän sekä isälle että minulle. Sanoin, että hänellä on oikeus onneen. Häiden jälkeen liitto ei ollut pelkkää pullan tuoksua, mutta ehdotin erästä reissua, tällä kertaa kolmestaan. Olin yleensä vienyt matkaan vain isäni. Tällä reissulla hänen vaimonsa kysyi minulta, paljonko tuon rahaa matkaan. Sanoin, etten lainkaan minähän aina maksan kaiken, kun isän kanssa reissaan.
Silloin hän sanoi jotain, mikä sai minut hämmentymään: asiat eivät ole niin kuin olin luullut. Isälläni oli kyllä taloudelliset asiat kunnossa siksi lapset häntä valvovat. Eivät anna hänen ostaa itselleen takkia tai käydä ravintolassa. Minä olin kuvitellut hänen olevan rahapulassa, kun talo oli puoliksi keskeneräinen ja elämä vähän karun oloista, vaikka todellisuudessa hänellä oli kyllä bitcoinit sukanvarressa mutta muut päättivät niiden käytöstä.
Aloin rohkaista häntä käyttämään rahaa myös omaan hyvinvointiinsa. Mutta hän vain sanoi, ettei lapset anna. Avioliiton myötä vaimo alkoi vaatia, että isäkin osallistuu talouteen, ostaa ruokaa ja maksaa laskuja. Mutta aina, kun hän pyysi jotain, tiedossa oli mekkalaa. Lopulta hän kuitenkin aina maksoi, mutta vasta kun oltiin mökötetty urakalla. Vaimo kertoi minulle kaiken ja minusta se kuulosti ihan reilulta.
Eräänä päivänä kun olimme kaikki yhdessä, hänen vaimonsa pyysi isää ostamaan lounasta omalle isälleen. Siitäpä nousi myrsky: isäni karjaisi, että maksa itse, aina sama juttu, ja alkoi syytösten sarjatuli. Puolustin vaimoa. Kysyin, miltä itsestä tuntuisi, jos minun mieheni kieltäytyisi ruokkimasta appiukkoaan. Sanoin, ettei noin voi kohdella naista, joka hoitaa ruuat, pyykit ja muutenkin huolehtii. Isäni vastasi, että häneen kyllästyttää jatkuva rahojen vaatiminen.
Silloin ymmärsin jotain, mikä sattui: isäni oli pihi siihen naiseen nähden, joka hoiti häntä, mutta antelias niille lapsillensa, jotka käyttivät häntä vain automaattina.
Lopulta heidän avioliittonsa rakoili ja hajosi. Nyt isäni asuu taas yksin. Yksi tyttäristä muka huolehtii hänestä, mutta aina kun käyn kylässä, näyttää siltä, että isä pidättää hengitystään lompakon lähellä ja elättää koko perhekunnan. Muutkin lapset soittavat ja komentavat, rahat siirtyvät alta aikayksikön. Se nainen, joka oikeasti piti hänestä huolta, sai aina vastaukseksi ei.
En ole enää sama hänen kanssaan. Rakkaus on toisenlaista, etäisempää. En kutsu häntä matkoille, yhteydenpidosta on tullut harvinaista. Jos minä en soita, hän ei kysele perään. En voi olla enää sama. Se tekee surulliseksi isän löytyminen oli aluksi suuri toiveuni, nyt tuntuu kuin häntä ei olisi olemassakaan.




