Kun olin lapsi, haaveilin aikuisuudesta siitä, että saan tehdä mitä huvittaa: syödä mitä haluan, mennä nukkumaan silloin kun itse päätän, lähteä ulos ilman että tarvitsee kysyä keneltäkään lupaa. Nyt aikuisena naurattaa se pieni, sinisilmäinen minä. Todellisuus iski vasten kasvoja sillä hetkellä, kun muutin yksin ensimmäiseen vuokra-asuntooni Helsingin Kalliossa: siivous, ruoanlaitto, vuokra, laskut, kauppareissut Kaikki yhdellä palkalla, joka juuri ja juuri riitti euroista venyttäen.
Luulin, että vapaus tarkoittaa valita iltaruoan itse. En tiennyt silloin, että todellinen vapaus tarkoittaakin kireää laskemista: riittääkö rahat sekä riisiin että saippuaan samaan kuukausierään?
Eräänä arkipäivänä tajusin, etten ollut viikkokausiin istunut alas rauhassa aamupalalle. Herätys, suihku, sängyn pikainen petaus ja juoksu pysäkille, jotta ehdin ratikkaan. Matkalla muistin, etten ollut vastannut työsähköpostiin, että nettilasku pitäisi maksaa perjantaihin mennessä ja että Visa-kortilla oli jo yläraja häämöttämässä. Aikuisten vapaus olikin loputon tehtävälista, eikä mikään täyttymys.
Kun illalla pääsin kotiin, väsymys lävähti päälle kuin märkä villahuopa. Avasin jääkaapin toivoen, että sieltä löytyisi jotain, mikä valmistuu itsekseen. Mutta ei taas olisi pestävä, paloiteltava, kokattava, sitten tiskattava uudelleen. Toisinaan illallinen koostui pelkästä ruisleivästä ja Oltermannista, ihan vain koska en jaksanut koskea paistinpannuun. Edes silloin en saanut rauhaa, sillä mielessä jyskytti: vesilaskua on karhuttu, kylpyhuoneessa saattaa olla vuoto, aamullliset vaatteet haisivat, koska olin unohtanut ripustaa ne kuivumaan.
Ystävät ehdottelivat: Tavataanko taas? Mutta jokaisella meistä oli aina omat esteet: yksi teki ylitöitä, toinen hoiti sairasta sukulaista, kolmas oli rahapulassa, neljäs vain totaalisen puhki. Teininä näimme toisiamme melkein päivittäin; nyt aikuisina saattoi hurahtaa kuukausi, ettemme nähneet kertaakaan. Ja kun lopulta kokoonnuimme, puheenaiheet pyörivät uupumuksessa, laskuissa ja jomottavissa selissä. Olimme nuoria, mutta kuulostimme eläkepäivien konkariporukalta.
Pahinta oli ymmärtää, ettei oikeaa lepoa ollut olemassa. Viikonloputkin olivat vain listoja: pyykkäystä, siivousta, seuraavan viikon suunnittelua, kaupassa ravaamista, jonkun ovenkorjausta. Yhtenä lauantaina itkin, kun pesin lattioita, ja ajattelin: Jopa levätessäni en lepää. Lapsena kutsuin tätä vapautta, mutta nyt huomasin tekeväni ne kaikki, joita aikuiset ennen tekivät puolestani paitsi nyt ei ollut enää ketään auttamassa.
Työelämäkään ei ollut sitä, mitä olin kuvitellut. Olin uskonut, että työnteko tuo tyydytystä. En tiennyt, että siihen sisältyy hymyilemistä vaikkei hymyilytä, typerien kommenttien kestämistä, tavoitteiden perässä juoksemista kun ne vaihtuvat joka viikko ja sitä, että palkasta iso osa katoaa kuluisiin joita en edes näe. Kerran laskin pöydän ääressä, otanko lounaan vai ostanko HSL:n matkakortin. Sitä ei kukaan kertonut lapsena. Kukaan ei selittänyt, että aikuisten elämä on jatkuvaa päänsisäistä laskemista.
Luulin, että aikuisuus tarkoittaa vapautta. Todellisuudessa se on outoa tasapainoilua väsymyksen, vastuiden ja harvinaisten, lyhyiden rauhanhetkien välillä.
