Lämmitä itse
Raija Siltanen laski kattilan hernekeittoa pöytään ja vilkuili miestään. Erkki Siltanen istui jo paikallaan, kännykkä käsissä, eikä korvaansa lotkauttanut keittiön kolahduksille.
Lusikka puuttuu, hän ilmoitti nousematta edes katsettaan.
Ne ovat telineessä, niin kuin aina, Raija vastasi.
Niin näen. Anna nyt.
Raija ojensi lusikan Erkin lautasen viereen. “Kiitos”-sanaa ei kuulunut. Sitä ei ollut kuulunut kolmeenkymmeneen vuoteen. Eipä hän sitä enää odottanutkaan, mutta tänään se osui jotenkin terävämpänä, ei tutulla lattealla kivulla vaan viiltävänä pistonaan. Kuin pieni jääkide sydämessä.
Keitto on kylmää, Erkki totesi laskien kännykän.
Se tuli juuri hellalta.
Silti, kylmää. Vai etkö usko minua?
Raija ei jaksanut vastata. Hän käveli ikkunan ääreen. Ulkona pyrytti lunta, hidasta ja paksua, aivan kuin luonto tiesi, että vanha vuosi vaihtuu uuteen. Joulukuun viimeinen päivä, tuo juhlavin lumisade.
Lämmitä, kuului selän takaa.
Raija vilkaisi olkansa yli. Erkki oli jo palannut kännykkänsä ääreen.
Osaat kyllä käyttää mikroa, hän sanoi. Nappia vaan, kaksi minuuttia.
Tauko venyi niin pitkäksi, että Raija kuuli eteisen kellon tikityksen ja naapurin lautaset, sekä alhaalla kolahtavan ulko-oven.
Mitä sinä sanoit?
Sitä että ihan hyvin voit lämmittää itse, Erkki. Kaksi minuuttia. Uskon, että selviydyt.
Erkin ilme oli kuin hänelle olisi juuri ehdotettu kuuta taivaalta, jotain täysin järjetöntä.
Raija.
No?
Oletko kunnossa?
Erittäin.
Erkki tarkkaili vaimoaan sillä katseella, jolla isäntä tutkii varastonsa: kaikki ehjänä ja siistinä?
Mene nyt vaan ja lämmitä keitto.
Raija seisoi vielä hetken ikkunassa, sitten kääntyi ja napsautti hellan uudelleen päälle. Kolmekymmentäyksi vuotta tapoja löi yhden pienen pistoksen mennen tullen. Siinäpä se. Se jääkide suli silti hiljalleen.
He tapasivat, kun Raija oli kaksikymmentäkaksi. Toini, nykyinen Raija, oli töissä paperitehdas Oy:n toimistossa, Erkki mestarina hallilla. Pitkä, itsevarma, sellainen leveä hymy, että luuli maailman olevan pulkassa. Raija ei silloin tajunnut, että hymy oli itseluottamusta vain siihen, että saa päättää muiden puolesta. Tajusi myöhemmin paljon myöhemmin.
Ensimmäiset vuodet olivat normaalia arkea. Lapsi syntyi, Anssi, ja Erkki siirsi kuormaa hiljalleen Raijan niskaan: lapsi, koti, ruoka, pyykit, vanhemmat, juhlat, koulut. Itse hän “teki töitä”. Se riitti argumentiksi kaikkeen. “Teen päivätyöt, en minä enää hellaa hinkkaa.” Raija teki töitä ihan siinä missä Erkki, mutta sitä ei laskettu.
Käsite “parisuhde” oli Raijasta sammaloitunut. Se oli pelkkää elämistä, sellaista kuin sattui olemaankin. Päivät täynnä tekemistä: keittämistä, siivoamista, silitystä, kauppareissuja, miehen äidin vierailuja, lapsenlasten hoitoa jos miniä pyysi. Silti hän löysi itselleen oman siivun: kirjat, ystävä Leena, iltapuhelut kun Erkki laahusti telkkarin ääreen.
Leena oli vanhin ystävä, peräti yläasteelta asti. Leena meni naimisiin vasta kolmikasin leskeksi jääneen miehen kanssa, jolla oli lapsia, ja kas olikin hyvä ihminen. Raija tunnusti, että vähän ehkä kateutti. Ei katkerasti, vaan rauhallisesti, lämpimällä kateudella. Niin kuin ihailee niitä, jotka onnistuvat asiassa, jossa itsellä jäi yritykseksi.
Raija, miten sulla aina vaan riittää tarinaa keitosta, Leena nauroi puhelimeen. Eka viikko sitä, nyt taas uusi tarina siitä, miten keitto maistuu miehelle.
No mutta onhan jokainen keitto erilainen, Raija sanoi.
Pöh. Samat sattumat, eri lauseet. Eikö niin?
Raija kuuli ironian, mutta ei osannut tehdä asialle mitään. Viisikymmentäkolmen vuoden ja yli kolmenkymmenen vuoden “tunkkaisen perheen” jälkeen, kuten Leena asiaa kuvaili, elämä on vaikea kääntää äkkiseltään. Minne menet? Kenen luo? Anssilla on oma koti ja kiireet asunto molempien nimissä Erkin kanssa. Työssä sentään viihtyi: pienessä rakennusfirmassa kirjanpitäjänä. Toimitusjohtaja, Harri Hakala, kehui: Raija Siltanen, ilman teitä tämä koko firma hajoo! Aidosti tunnustus, joka lämmitti.
Mutta tänään jokin liikahti. Tiesi sen fyysisesti, kuin tajuaisi sään vaihtuvan. Aamun jääkide oli jo sulanut, tilalla pisara jotain lämmintä ja uutta. Ja se tuntui oudon vieraalta.
Lounaan jälkeen Anssi soitti.
Äiti, tuutteko meille uudeksivuodeksi?
En vielä tiedä, Anssi.
Miten niin et tiedä? On jo aaton aatto. Henni tekee italiansalaattia, piirakoita. Tulkaa!
Keskustelen iskän kanssa.
Äiti… Anssi jäi kuulostelemaan. Miten sä muuten voit?
Ihan hyvin.
Varmaan?
Raija katsoi ulos. Lumi jatkoi tanssiaan.
Ihan varmasti, hän vakuutti ja sulki puhelimen.
Erkki lojui sohvalla. Uutiset höpöttivät sään äärellä. Raija astui olkkariin.
Anssi pyysi heille uudeksvuodeksi.
Onhan sinne pitkä matka.
Neljäkymmentä minuuttia metroa.
Palatessa on myöhä.
Siellä voi yöpyä.
Millä? Lattialla? Arto nukkuu jo sohvalla.
Henni kertoi, että ostivat uuden vuodesohvan.
En mene. Selkä vaivaa.
Raija nyökkäsi. Erkiltä selkä oli kipeä aina, kun lapset pyysivät kylään tai apua tarvittiin. Kalareissulle se ei vaivannut. Sinne lähti joka kesä kumarassa ja palasi terhakkaana.
No, minä lähden.
Mitä tarkoitat?
Lähden yksin. Jää sinä selkinesi kotiin.
Hiljaisuus. Taas se katse, arvioiva.
Yksin vai? Uusivuosi kuitenkin.
Juuri siksi. Haluan olla pojan ja lapsenlapsen kanssa. Voit tulla mukaan jos mieltäsi muutat.
Korissa odotti kassi yläkaapissa. Kädet vähän tärisivät, mutta uusi tunne ei ollut heikkoutta se oli päätöksenteon voimaa.
Ootko sekaisin nyt? Erkki ilmestyi eteiseen, naarasi koko oviaukon. Iso, närkästyneen näköinen, kädet tiukasti ristissä. Aiot jättää miehen uusivuonna?
Lähden pojan luo. Se ei ole ihan sama asia.
Raija!
Hän katsoi häntä kolmekymmentäyksi vuotta tutuin naamoin. Näki siinä huolen, jota ei koskaan ollut, rakkauden, jossa oli vain omistamisen makua. Nyt näki vain ikääntyneen, loukatun miehen, joka oli tottunut siihen, että kaiken pitää mennä kuten hän haluaa.
Palaan huomenna. Tai ylihuomenna. En ole vielä päättänyt.
Raija puki takin, solmi huivin, nappasi kassin. Erkki jupisi: “itsekkyys”, “ikä”, “häpeä”, “aina sama”. Kaikki tutut fraasit, joita osasi jo ulkoa kuin kansakoulun runon.
Ovi kolahti perässä, ja Raija jäi portaalle ottamaan vastaan lunta. Kevyt, juhlavainen pyry, jossa tuoksui pakkasen lisäksi kaupan mandariinit, joita joku kantoi yläkäytävässä. Raija nosti kasvonsa taivaaseen. Lumihiutaleet sulivat heti poskille.
Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi vain seisonut noin tekemättä mitään, kenellekään.
Leena vastasi kolmannella soitolla.
Raija? Mitä nyt?
Ei mitään. Menen Anssille uusivuodeksi. Yksin.
Pitkä tauko.
Yksin?
Erkki jäi kotiin. Selkä, muka.
Raija… Leenan äänestä kuulsi varovainen ilo. Onko se totta?
On se.
Hyvin teit.
Puhut kuin olisin tehnyt jotain aivan suurta.
Niin teitkin. Et ehkä vielä tajua, mutta teit.
Raija matkusti metrolla lähes tunnin. Ihmisiä oli paljon, kaikilla pyhävaatteet ja pussit ja paketit, kaikki vähän hermostuneen iloisia. Hän seurasi heitä ja mietti, ettei ollut koskaan erityisemmin rakastanut uuttavuotta. Ei siksi, että juhla olisi huono mutta siksi, että siihen liittyi aina sama kaava: pöydän kattamiset, salaatit, vieraat, illan päätteeksi miehen möläytys joka latisti mielen.
Viime vuoden kommentti: “No Vappu, etpä sinäkään saanut vielä miestä” oli kirvellyt. Raija pyysi miestä olemaan tahditon. “Vitsi se oli”, Erkki tokaisi. Hänen vitsinsä vain olivat sellaisia, että niille ei kukaan nauranut niille jäykisteltiin.
Henni avasi oven jauhot käsissään.
Raija-täti! Onpa mukavaa. Missä Erkki-setä?
Ei päässyt. Tulin yksin.
Henni katsoi hetken, sitten halasi lämpimästi.
Tule sisään vaan. Meillä on vähän kaaos, mutta hyvällä tavalla.
Arto, viisivuotias lapsenlapsi, lennähti eteisestä ja takertui Raijaan:
Mummo! Mummo tuli!
Kirjoitinko joulupukille…? Mummo, kirjoitin ihan oikean pyynnön!
No mitä pyysit?
Rakennussarjan! Sellaisen missä on moottori!
Erinomainen valinta.
Ja että sinä tulet. Ja sinä tulit! Kyllä se toimii!
Raija nauroi. Oikeasti nauroi, ei väkisellä, vaan koska huvitti.
Anssi tuli keittiöstä pyyhe olalla.
Äiti! Hän rutisti kuin lapsi. Mites matkasta selvisit?
Hyvinpä hyvinkin. Pitkä aika edellisestä uudenvuoden metromatkasta!
Mennään, keitän sulle kahvit. Tai teetä?
Kahvia kiitos. Vahvaa.
Istuttiin keittiössä koko joukko. Henni hääri kattilan kimpussa, Arto kaasutti pitkin huushollia, Anssi katseli äitiään eri tavalla nyt ei hajamielisesti, vaan tarkkaavaisesti.
Äiti, ole rehellinen. Kaikki ok?
Arto, älä juokse nurkissa, tulet vielä pipiin.
Äiti.
Anssi, älä katso minua noin.
Miten?
Niin kuin pitäisi pitää puhe.
Anssi pyöritteli kuppiaan.
Haluan vaan, että olet onnellinen.
Tiedän.
Oletko?
Raija katsoi taas ulos. Lumi peitti näkymän, hellittämättä, mutta lempeästi.
Ajattelen asiaa, hän vastasi lopulta. Sehän se jo jotain on.
Ilta oli lämmin, eläväinen. Henni osoittautui loistavaksi emännäksi, hänen piirakoidensa reseptin Raija pyysi mukaansa. Arto nukahti sohvalle rakennussarja kainalossaan. Puolilta öin juotiin “Pirteä”-limua ja Raija toivoi uuden vuoden toiveen. Ei kertonut kenenkään, mutta tällä kertaa toive koski vain häntä itseään.
Kotiin Raija palasi vasta 2. tammikuuta. Anssi pyysi jäämään, Henni kannusti, Arto itki, mutta takaisin oli mentävä. Ei ollut haittaa paeta elämä seuraa mukana. Voi muuttaa vain tapaa, jolla elää.
Erkki vastassa, marttyyri-ilme kasvoilla.
Sieltähän sitä tullaan.
Kyllä tullaan. Kuinkas vointi?
Sinkkuna vuodenvaihteen… Silleen.
Tarjosin yhteismatkaa.
Selkä.
Tiedän.
Raija asettui, purki tavarat. Erkki seisoi ovella.
Aioitko edes pyytää anteeksi?
Ei kääntynyt heti. Otti takin, saappaat. Kääntyi sitten.
Anteeksi mitä?
Yksin jätit miehen juhlapäivänä!
Mehän kumpikin teimme ratkaisun. Sinä halusit jäädä, minä mennä. Jokainen kantaa omansa.
Erkki avasi suunsa, sulki, avasi taas.
Mikä sinussa on vialla?
Minussa? Raija hymähti. Yllättävä hymynpoikanen. Minussa on uusi vuosi. Myöhässä vain.
Tammikuu kului mietiskellen. Raija ei ollut niitä, jotka puhuvat kaikkea ääneen. Hän pohti asioita kuin pikkukiviä taskussa: hiottelee, pyöräyttelee, tarkkailee.
Ajatus kiteytyi: hän oli elänyt yli kolme vuosikymmentä ihmisen rinnalla, joka ei kunnioittanut häntä. Ei ilkeyttään, vaan koska ei pitänyt kunnioitusta tärkeänä. Riitti, että kattoi pöydän, lämmitti saunan, maksoi osan laskuista. Raija pohti vaatiako kunnioitusta? Oliko sanonut siitä? Oliko edes yrittänyt? Ei. Oli ollut hiljaa. Säästänyt riidoilta, vältellyt erohaaveita, sinnitellyt koska “hyvä vaimo jaksaa”.
Kuka näin opetti? Ei kukaan suoraan. Mutta äidiltään lapsuudessa, anopilta hääpäivänä, naapurin mummolta pyykkituvassa: “Perhe on tärkein”. “Miestä pitää vaalia.” “Ei likapyykkiä julki.” Siinä kasvavat paksut seinät, joiden taakse tunteet piilotetaan.
Nyt niihin alkoi ilmestyä säröjä. Ei metelinä, vaan hiljaisena jääpeitteen sulamisena maaliskuussa.
Helmikuussa Leena soitti.
Raija, nyt kuule. Muistatko Aila Haapaniemen? Asui meidän vanhassa rivarissa?
Tietenkin. Se pitkä ja permanentti.
Just se. Hän lähti miehestään kolme vuotta sitten, viisikymmentäkuusivuotiaana. Vuokrasi yksiön, töihin kukkakauppaan, nyt vetää pientä osastoa ja tekee morsiuskimppuja. Tiesitkö mitä hän sanoi: “Pelotti että koko elämä sortuu. Mutta sortui vain ne palaset, joiden pitikin.”
Raija kuunteli hiljaa.
Ymmärrätkö? Leena varmisti.
Ymmärrän.
En käske tekemään mitään, kerroinpa vaan Ailan tarinan.
Ymmärsin.
Raija, sä ansaitset parempaa. Tiedätkö sen?
Tiedän. Mutta tietäminen ja tunteminen on eri asia.
Ala tuntea sitten.
Helppo sanoa. Vaikeampi tehdä, kun jokainen aamu alkaa samoilla sanoilla: kahvi, paahtoleipä, Erkki kännykän ääressä, TV uutisineen ja kysymys “mitäs ruokaa tänään” ilman ainoatakaan “huomenta”.
Silti jokin muuttui. Raija huomasi sen pienissä asioissa. Kun Erkki möläytti jotain ilkeää, hän ei enää paennut keittiöön vaan jäi, antoi katseensa viipyä. Ei sanonut mitään turhaa, mutta ei poistunutkaan. Katseessa oli jotain, mikä välillä hiljensi Erkin.
Erkki kerran illallispöydässä:
Oot vähän kummallinen nykyisin.
Miten niin?
Katot eri tavalla.
Miten?
No, ei tunnu mukavalta.
Ei tunnu mukavalta, kun sua katotaan?
Ei niin Toisella tavalla epämukavaa.
Ehkä et ole tottunut, että katson.
Erkki ei vastannut. Nousi viemään lautastaan. Raija kuuli kolinaa. Sitten hiljaisuus. Sitten TV.
Tammikuun lopussa Harri-johtaja kutsui Raijan huoneeseen: firma laajenee, tarvitaan pääkirjanpitäjä uuteen toimistoon toiselle puolelle Tamperetta, isommalla palkalla ja joustavammilla tunneilla.
Raija, tämä on teidän paikka. En liioittele.
Raija istui ja tunsi olonsa suoristuvan, ikään kuin pitkän matkan jälkeen pystyi vihdoin nostamaan päänsä.
Milloin päätös?
Viikossa. Mutta toivon: kyllä.
Kotona ei kertonut heti. Mietti. Uusi toimisto olisi matkan päässä. Palkkaa kolmanneksen enemmän. Eri arki. Eri mahdollisuudet.
Kolmen päivän päästä soitti Leenalle.
Mulle ehdotettiin ylennystä.
Oho! Leena kiljaisi. Onnee!
Mietin vielä.
Mitä mietittävää? Erkki onko jarruna? Pitäähän hänenkin pärjätä.
Hiljaisuus.
Ei se sulta lupaa kysy, eihän?
Ei. Ei tarvi, Raija sanoi hitaasti.
Just niin. Kahdeksan vuotta duunissa, sua arvostetaan, ja nyt peruutat koska mies kiukuttelee? Älä nyt viitsi. Elä oma eloasi.
Seuraavana päivänä Raija kirjoitti Harrille: “Otan paikan, kiitos luottamuksesta.” Sitten laittoi puhelimen laukkuun ja keitti kuivatuista hedelmistä kiisseliä Artolle, joka tulisi kylään huomenna.
Erkille kerrottiin illalla:
Minut ylennettiin. Siirryn pääkirjanpitäjäksi toiseen toimistoon.
Pitkä matka.
Neljäkymmentä minuuttia.
Tarviiko tuollaista enää?
Mielenkiintoisempaa. Lisää palkkaa.
Hyvä palkka sulla jo on.
Nyt vielä parempi.
Erkki katsoi, sitten:
Kuka pitää huolen ruoasta?
Raija mietti hetken, ei siksi etteikö olisi tiennyt vastausta vaan muotoa.
Erkki, olet viisikymmentäseitsemän ja perusterve. Osaat keittää itse.
En osaa kokata.
Ei se synnynnäinen taito ole. Kyllä sen oppii.
Raija!
Otan ylennyksen. Se on päätetty.
Erkki poistui telkkarin ääreen, TV:n äänet nousivat entistä kovemmalle. Raija tiskasi, laittoi kiisseliä kylmään, ripusti pyyhkeet. Sitten parvekkeelle. Pakkanen puraisi, hengitys nousi höyrynä.
Hän mietti ryppykarvaista Ailaa kukkakaupassa. Mietti Leenan miestä, joka toi ensitapaamisessa kimpun ja sanoi: “Leena on kertonut paljon teistä ilo tavata.” Silloin Raija itki salaa takapenkillä. Erkki kysyi syytä. “Väsynyt vaan.” Mies nyökkäsi eikä kysynyt enempää.
Helmikuussa yllätti. Työhuoneen laatikosta löytyi vanha kirjekuori. Sisällä Erkin kirjoittama kirje jollekin Elinalle, päivättynä vuosien taakse, Anssin ollessa seitsemän.
Raija ei halunnut ensin lukea, mutta lopulta luki. Kirje oli täynnä niitä sanoja ja tunteita, joita Erkki ei koskaan Raijalle sanonut. Että kaipaa, että kotona on vaikeaa.
Raija ei itkenyt. Ajatukset menivät: “Vai niin, silloin siis.” “Paljon aikaa meni.” Kolmantena: “Ei mennyt hukkaan. Sain kasvattaa pojan, elää, rakentaa jotain omaa.”
Hän laittoi kirjeen takaisin, pesi kasvot, katsoi peiliin. Harmaat silmät tuijottivat rauhallisesti. Tunsi niiden olevan vihdoin omat.
Leena soitti illemmalla.
Mitä kuuluu?
Löysin vanhan kirjeen. Toiselle naiselle.
Ai. Rakoa repeää…
Ei tarvitse sääliä. Tajusin vain, ettei mitään “syytä” tarvitse. Ihmisellä on oikeus elää omaa elämäänsä ilman lupalappua.
Olet siis päättänyt?
Ajattelen. Uuteen suuntaan.
Minä olen täällä, oli päätös mikä vain.
Maaliskuussa uusi toimipiste aukesi. Uusi tiimi osoittautui mainioksi. Erityisesti henkilöstöpäällikkö Sirkka-Maarit, hiljainen nainen lämmintä teetä ja tapana sanoa “Näytän, mistä löytyy mitäkin.” Yksinkertaista, mutta ihmeellisen mukavaa.
Työ oli monimutkaista, mutta juuri siksi elävää. Raportit, ohjelmat, puhelut. Raija huomasi, ettei kotiin tullessa ollut tyhjä vaan väsynyt hyvällä tavalla. Elossa.
Erkki ei sopeutunut. Sana “työsi” tuli sellaisella äänensävyllä, jolla puhutaan pötyjutuista. Raija ei enää välittänyt. Oli löytänyt rajan: tässä koti, tuolla minä.
Huhtikuussa Anssilla oli syntymäpäivät. Koko perhe, Henni ja Arto, muutama ystävä Erkki tuli, mutta pysytteli nurkilla, poistui ensimmäisenä “väsyneenä”.
Yksi Anssin ystävistä, Pekka, puhui Raijan kanssa vanhoista rakennuksista, joista hän teki restaurointitöitä.
Koko ulkokuori voi olla rikki, mutta sisus pitää kaiken kasassa. Mieluummin pelastan sisuksen kuin fasadin, hän hymyili.
Raija ajatteli, että niin se on ihmisilläkin.
Lähtiessään Anssi halasi:
Äiti, oli hyvä. Oikeasti hyvä.
Kiva kuulla.
Jos joskus tarvitset apua. Minä ja Henni ollaan. Ihan mitä vain.
Raija nyökkäsi. Sanon kyllä, kun on sen aika.
Toukokuussa Sirkka-Maarit soitti vapaa-ajalla.
Raija, on aika suora kysymys, mutta… Oletko koskaan ajatellut… asua yksin?
Miksi kysyt?
Itse erosin yli viisikymppisenä. Alku vaikeaa, mutta sitten oikein. Vapauteen tottuu nopeammin kuin uskoisi.
He puhuivat tunti. Sirkka-Maarit kertoi rauhassa omasta elämästään. Raija jäi pitkäksi aikaa miettimään. Sitten avasi läppärin ja selasi vuokra-asuntoilmoituksia. Ihan vain katsellakseen.
Yksinasuminen oli taloudellisesti täysin mahdollista, kävi ilmi heti.
Hän teki listan asioista, jotka pitivät kiinni kotona. Toisessa sarakkeessa syyt lähteä. Toisessa oli kolme kohtaa. Toisessa vain yksi sana: “Pelko.”
Useamman viikon hän asusteli pelon kanssa. Mikä pelotti? Hylkääminen? Yksinäisyys? Mutta eikö hän ollut jo ollut yksinäinen vuosikymmenet huoneessa, jossa häntä ei huomioitu? Pelko virheestä? Mutta missä sanotaan, että lähteminen on virhe, pysyminen oikea?
Tajusi lopulta: pelko oli vain tottumusta uskoa siihen, ettei toisin saa vaikka jotkut saavat.
Kesäkuun puolivälissä Raija soitti yhdestä vapautuneesta yksiöstä Tampereen keskustassa. Kolmas kerros, valoisa, siisti, työpaikan lähellä. Vuokranantaja, Irja-rouva, konkreettinen ja selkeä.
Työssä käyvä?
Kyllä, pääkirjanpitäjä.
Lemmikkejä?
Ei.
Hiljainen?
Varmasti hiljainen. Olen lähes äänetön, Raija virnisti.
Otatko asunnon?
Otan.
Kotimatkalla hän tuijotti bussin ikkunasta kesäistä kaupunkia, ihmiset sandaaleissa, kioski myi jäätelöä. Avainta sormien välissä pyöritellen hän ajatteli ehkä nyt, vihdoin, kantaa jotain tärkeää.
Illalla sanottiin Erkillä suoraan:
Erkki, minun pitää puhua.
No?
Otin asunnon. Muutan pois.
Hiljaisuus laskeutui kuin peite. TV puhui jotain kaukaista.
Mitä?
Muutan erilleen. En jaksa tätä elämää. En jaksa puolisoa, jota ei kiinnosta. Haluan muuta.
Ootko löytänyt jonkun?
En ole löytänyt. Löysin itseni.
Se on tyhmää.
Ehkä. Minun tyhmyyttäni vain.
Olet viisikymmentäkolme.
Tunnen oman ikäni.
Tämä on…
Hän nousi, istui takaisin.
Miten kaikki tämän ottaa?
Mietin sitä, mutta nyt ei kiinnosta enää.
Erkki tuijotti pitkään. Sanoi hiljaa:
Tämän takia kaivoit vanhan kirjeen.
Raija katsoi takaisin.
Tiesit siitä?
Näin että oli ollut koskemattomana vuosia.
Ei, en tämän takia. Se vain varmisti, mitä jo tiesin.
Loppuajan Raija pakkasi, tyhjensi, totutti kätensä uuteen oveen, kassan kolikkaan. Anssi auttoi muutossa. Henni ja Arto kävivät pyörähtämässä: Mummo, täällä on parveke! Mä tuon sulle kukkaruukun!
Sirkka-Maarit toi mansikkakakun silloin kun Raija istui vielä vähän kaiussa, ehjänä pöydän ääressä.
Raija, onnea uuteen elämään.
Tällä ei tarkoitettu mitään ylevää, vaan aidosti tervetuloa. Siitä tuli pala kurkkuun.
Kiitos. Tule peremmälle.
Illan päätteeksi Raija käpertyi viltin alle uudelle sohvalla, kuunteli hiljaisuutta. Ei jännittynyttä, vaan lempeää omaa rauhaa.
Elokuu meni töissä. Kaikki alkoi sujua, raportit, kurjettujen nimet. Iltapäivisin Raija istui talon pienessä puistossa, antoi ohikulkijoiden mennä ja vain oli. Uutta: vain olla, ajattelematta.
Erkki soitti kerran elokuun lopulla.
Anssi sanoi, että sulla sujuu.
Ihan hyvin.
Palkka hyvä?
Ihan hyvä.
Voitaisko puhua?
Mistä?
No meistä.
Raija tuijotti ulos. Raitapihlajan oksat huojuivat tuulessa.
Erkki, sitä meitä ei enää ole. Kummallakaan.
Niin kai. Mutta voisihan…
Ei. En palaa.
Miksi et?
Koska en ollut onnellinen.
Oletko nyt?
Nyt opettelen. Se on eri asia.
Hiljaisuus. Sitten:
Olet muuttunut.
Toivottavasti.
Puheluita tuli sitten harvemmin. Raija vastasi kun halusi ei toruakseen, vaan koska sekin oli hänen oikeutensa nyt.
Syksyllä ihana Aila Haapaniemi soitti, Leena oli antanut numeron.
Raija Siltanen? Täällä Aila, tuttu rivarista!
Tiedän, mielelläni juttelen.
Kahvilassa Aila tuntui hyvältä, vakaalta ihmiseltä. Hän kertoi kevyt äänensä, miten ensimmäiset viikot yksin tuntuivat oudoilta, mutta kerran bussissa huomasi hyräilevänsä ääneen. “En ollut laulanut moneen vuoteen. Sitten vaan lauloin.”
Kadutko koskaan? Raija kysyi.
Siitä että viivyttelin. Pelotti, mutta sitten kun tein, pelko katosi. Kun kaikki on jo tapahtunut, ei enää pelota.
Illalla Raija mietti pitkään. Mitään ei ollut hajonnut. Poika oli lähellä, työ kiva, ystävät ympärillä. Jopa Aila ja Sirkka-Maarit ystävystyivät.
Ja vielä jotain. Vaikea pukea sanoiksi. Hänellä oli paikka omassa elämässään: ei vieraana, ei palvelijana, ei liitteenä puolisolle. Omaksi itsekseen. Raija Siltanen, viisikymmentäkolme, pääkirjanpitäjä, äiti, mummo, ihminen.
Uutta vuotta vietettiin kahdesti. Ensin Anssin luona, sitten omassa kodissa Leena, Sirkka-Maarit, Aila, piiraita ja hymyä. Ei syviä kysymyksiä menneestä, ei painostusta. Vain joukko ihmisiä, jotka olivat valinneet olla paikalla.
Kun kellot löivät kaksitoista, Raija nosti lasinsa. Toive jälleen vain hänelle itselleen. Tällä kertaa ääneenkin voisi sanoa: jatkan.
Tammikuun puolessa välissä soitti entinen anoppi, Hilkka. He eivät olleet koskaan olleet läheisiä, mutta kohteliaita.
Raija, Erkki kertoi.
Niin?
Haluan sanoa toimin oikein. Olisin voinut sanoa jo aiemmin. Näin hyvin, miten Erkki kohteli sinua. Äidit vain… eivät puutu poikiinsa. Siitä olen pahoillani.
Hilkka…
älä keskeytä. Olet hyvä nainen. Elät hyvää elämää. Ikä on pelkkä numero. Minulta on jo yhdeksän kymppiä mittarissa. Nauti jokaisesta aamusta. Älä hautaa itseäsi elävältä. Ymmärrätkö?
Ymmärrän, Raija vastasi kurkku melkein kipeänä.
Soittele joskus. Ihan vain. Lupaatko?
Lupaan.
Nauru pääsi vapaaksi heti puhelun päätyttyä, yllättäen, kevyesti. Kuka olisi arvannut? Juuri Hilkka. Juuri nyt.
Elämä mukamas tarjoaa yllätyksiä paketissa, jonka ei usko olevan lahja.
Helmikuun lopulla Anssi kävi kylässä. Ilman perhettä, toi leipää ja marjoja.
Äiti, näytät hyvältä. Oikeasti. Olet erilainen.
Parempi vai huonompi?
Selvästi parempi. Jotain syttynyt.
Se oli sammuksissa aika pitkään.
Anteeksi, etten aikaisemmin tajunnut.
Ei sitä toisen silmin näe, minkä toinen piilottaa. Olet ollut hyvä poika. Hyvä mies.
Halattiin. Anssi lähti, Raija jäi tuijottamaan ulos. Taas satoi lunta. Taas, koko talven.
Hän mietti: vuosi sitten katselin toisen ikkunan takaa tätä samaa lunta. Silloin alkoi muutos, pieni jääkide suli.
Nyt kaikki oli sulanut. Vesi, jolla peseytyä, jota juoda joka virtaa.
Viikon päästä Erkki soitti.
Raija.
No.
Lääkäriin menin. Ei vaarallista, mutta pitää seurata.
Hyvä, että kävit.
Olisit ennen muistuttanut.
Erkki.
Niin?
Nyt muistat itse. Se on oikein.
Tauko.
Et siis aio palata?
En.
Ja sulla… on hyvä olla?
Raija katsoi ulos. Lumi jatkoi hiljaista laskeutumistaan, tomeraa, tammikuista sadetta.
On, hän vastasi. Kaikki on hyvin, älä huolehdi.
En minä huolehdi. Ihan vain varmistan.
Niin.
Vielä pieni tauko, sitten Erkki kuiskasi tuskin kuuluvasti:
Tajuan kyllä, että tämä oli minun syytäni.
Raija mietti hetken mitä vastaisi. Ei siksi että halusi satuttaa, ei siksi että olisi sääli. Vaan totuuden vuoksi.
Erkki, en kanna kaunaa. Olemme eläneet ja paljon mahtuu mukaan. Mutta se ei ollut sellaista elämää kuin olisin halunnut. En tiedä, oliko se sitäkään mitä sinä halusit. Mieti sitäkin.
Mietin, Erkki mumisi.
Se on hyvä.
Raija laski luurin, asetti veden kiehumaan, valitsi kupin kaapista ja vilkaisi avainta eteisen hyllyllä. Tavallinen avain, mutta hänen omansa.
