Lämmitä itse
Ritva Koskinen nosti kattilan hernekeittoa pöytään ja katsoi miestään. Kalle Koskinen istui jo, puhelin kädessä, eikä vilkaissutkaan hänen suuntaansa.
Lusikka puuttuu, hän sanoi nostamatta katsettaan.
Lusikat on telineessä, niinkuin aina.
Näen kyllä, mutta ojennapa.
Ritva ojensi lusikan hänen lautasensa viereen. Kalle ei kiittänyt. Hän ei ollut kiittänyt kolmeenkymmeneen yhteiseen vuoteen ja tänään, jostain syystä, se sattui ihan eri tavalla. Ei turralla totuudella, vaan kuin terävä nasta olisi painettu rintaan, pieni jäähippu alkanut sulaa suoraan sydämessä.
Keitto on kylmää, Kalle totesi jättäen puhelimen pöydälle.
Se on juuri otettu liedeltä.
Minä sanon, että kylmää. Vai etkö usko minua?
Ritva ei vastannut mitään. Hän kääntyi ja meni ikkunan ääreen. Ulos satoi tiheää, hidasta, joulukuista lunta. Uudenvuodenaaton lumi oli aina erityistä. Juhlaista ja hiljaista. Tuntui kuin ilmakin tietäisi, että tänään jokin on loppumassa, jotakin uutta alkamassa.
Lämmitä, kuului takaa.
Hän kääntyi. Kalle katsoi taas puhelintaan.
Voit itsekin laittaa sen mikroon.
Hetken tauko. Sellaista taukoa, jossa kuulee eteisen kellon raksutuksen, naapurin astioiden kilinän ja alakerran oven kolahtamisen.
Mitä sanoit?
Että voit itse laittaa. Starttinappi riittää. Kaksi minuuttia. Kyllä se onnistuu.
Kalle nosti katseensa kuin joku olisi kertonut hänelle jotakin käsittämätöntä ja mahdotonta.
Ritva.
Niin?
Oletko kunnossa?
Olen vallan mainiosti.
Hän katsoi takaisin pitkään, sillä samalla isännän arvioivalla silmällä, jolla on totuttu varmistamaan, että kaikki on paikallaan eikä mikään ole hajonnut.
Tule nyt ja lämmitä.
Ritva jäi ikkunan ääreen hetkeksi, mutta sitten kääntyi ja laittoi levyn alle. Kolmekymmentäyksi vuotta tottumusta on vahvempi kuin yksi aamuinen jääpiikki sydämessä. Sen Ritva tiesi. Mutta silti se jää jatkoi hiljaista sulamistaan.
He olivat tavanneet, kun Ritva oli kaksikymmentäkaksi. Hän suunnitteli tuotantoa pienellä tehtaalla, Kalle oli osaston esimies. Pitkä, reipas, hymy joka sanoi: “Minä tiedän, miten asiat hoidetaan.” Se hymy ei tarkoittanut varmuutta itsestä, vaan varmuutta siitä, että voi päättää muidenkin puolesta sen Ritva tajusi paljon myöhemmin.
Kolme ensimmäistä vuotta menivät ihan tavallisesti. Sitten syntyi heidän poikansa Mika, ja vähitellen kaikki arjen pyörittäminen jäi Ritvalle: lapsi, koti, ruuat, pyykit, molempien vanhemmat, synttärit, sairastelut, koulukokoukset. Kalle vain teki töitä. Kaikissa riidoissa työ oli Kallen vakioargumentti. Minä painan pitkää päivää, et kai sä nyt vielä pyydä mua tiskaamaan? Ritva itsekin kävi töissä. Mutta eihän se Kallen mittarilla merkannut mitään.
Ritva oli lakannut ajattelemasta heidän liittoaan suhteeksi. Se oli vain elämää. Arkea. Loputonta päivien nauhaa, joissa Ritva keitti, siivosi, silitti, kävi kaupassa, hoiti Kallen äitiä ja haki lapsenlastakin tarhasta, kun Mikan puoliso pyysi. Silti hän löysi itsestään tilaa kirjoille, ystävälle Liisalle, iltapuheluille silloin kun Kalle katsoi televisiota.
Liisa oli hänen aito ystävänsä, ystäviä heidän yhteisestä yläasteestaan. Liisa meni naimisiin vasta 38-vuotiaana, lesken kanssa, jolla oli kaksi lasta ja siitä tuli heille molemmille yllätys, että se mies oli todella hyvä. Ritva tunsi pienen pehmeän kaihon: ei katkeraa vaan ymmärtävää sellaista, miten katsotaan toisen onnistumisen rauhaa.
Ritu, kuinka monta kertaa, Liisa sanoi yhdellä iltakeikalla. Viides kerta tässä kuussa kun kerrot keitosta. Oikeastaan vain samasta keitosta eri päivänä.
Joka kerralla omat kuvionsa.
Ehei Ritu, aina sama tarina eri keitolla. Kuuntele itse.
Ritva kuunteli mutta ei tiennyt mitä asialle tehdä. Viisikymmentäkolme vuotta ja kolmekymmentä avioliittovuotta olivat opettaneet, ettei ole yksinkertaista lähteä uusille urille. Minne menisi? Pojan luo? Mika asui omassa kodissaan perheineen. Koti oli Ritvalla ja Kallella yhteinen. Työ sentään antoi jotain todellista. Ritva teki kirjanpitoa pienelle rakennusliikkeelle, jossa toimitusjohtaja Martti kiitteli: Ritva, sinun harteillasi meidän tilit pysyvät. Se lämmitti. Se oli aitoa.
Tänään oli jotain muuttunut. Vartalon tiedossa, samalla tavoin kuin sää vaihtuu. Sydämen jäähippu oli muuttunut lämmöksi, jota Ritva ei tunnistanut.
Iltaruoka jälkeen poika soitti.
Äiti, tuutteko meille uudeksi vuodeksi?
En vielä tiedä, Mika.
Miten niin et tiedä, se on jo aattonsa! Sari tekee rosollia ja piirakoita. Tulettehan?
Kysyn isältä.
Äiti, Mika hiljeni Ootko kunnossa?
Ihan.
Ritva katsoi kuinka lumi yhä leijaili.
Oikeasti? poika varmisti.
Oikeasti, Ritva sanoi ja laski puhelimen kädestään.
Kalle makasi sohvalla, uutisista tuli puhetta säästä. Ritva meni keskelle olohuonetta.
Mika kutsui uudeksi vuodeksi.
Pitkä matka.
Neljäkymmentä minuuttia junalla.
Myöhään kotiin.
Heillä on sohva ja varavuode.
En lähde. Selkä kipeä.
Ritva nyökkäsi. Kallen selkä kipuili aina kun piti mennä lasten luo mutta kalareissulla selkä oli terve kuin peipponen. Sitä Kalle harrasti joka kesä.
No, minä menen sitten yksin.
Mitä?
Sanoin, että menen yksin. Jää sinä kotiin sitten, jos selkä.
Taas hiljaisuus. Tuo katse.
Yksin? Uusivuosi!
Niin, siksi haluan olla pojan ja lapsenlapsen kanssa. Voit tulla perässä jos tahdot.
Ritva meni eteiseen, otti laukun ylhäältä kaapista. Kädet vähän vapisivat, mutta se ei ollut pelkoa. Se oli jotain määrätietoista.
Ritva, ootko sekaisin?
Kallekin tuli eteiseen, seisoi oviaukossa, iso ja uhkaavaan oloisena.
En ole, hän vastasi. Olen aivan kunnossa.
Aiotko ihan oikeasti lähteä?
Lähden Mikan luo. Se on eri asia.
Ritva!
Ritva katsoi puolisoaan. Kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli etsinyt tuosta kasvoista jotain huomaavaisuutta, ehkä rakkautta. Nyt hän näki vain loukkaantuneen vanhan miehen, joka oli aina tottunut siihen, että asiat menivät hänen tapansa mukaan.
Tulen takaisin huomenna. Ehkä ylihuomenna. En tiedä vielä.
Hän otti takin, kääri kaulahuivin, otti laukun. Kalle mutisi: itsekkäisyyttä, ikä, häpeä, aina sama. Sanat olivat tutut kuin ulkoa opeteltu runo, jolla ei ollut enää mitään painoa.
Ritva sulki oven ja astui pakkaselle.
Lumi tervehti heti. Raikas, juhlaa enteilevä, pakkasen ja appelsiinien tuoksua, jonka joku kantoi portaikossa. Ritva jäi seisomaan hetkeksi ulko-oven eteen, käänsi kasvot taivaalle. Lumihiutaleet laskeutuivat poskille ja ripsille, sulivat heti.
Milloin hän oli viimeksi ollut näin hetken aloillaan, mitään tekemättä, vain itselleen?
Liisa vastasi kolmanteen hälytykseen.
Ritu? Mitä on tapahtunut?
Ei mitään. Olen menossa Mikan luo viettämään uutta vuotta. Yksin.
Yksin?
Kalle jäi. Selkä kipeä.
Ritu. Liisan äänessä oli lämpöä ja varovaista iloa. Ritu, oikeastiko?
Ihan oikeasti.
Hyvin olet tehnyt.
Saat sen kuulostamaan siltä, kuin olisin tehnyt jotakin erityistä.
Oletkin.
En sitä tiedä.
Matka junalla kesti lähes tunnin vaihdon kanssa. Kaikki olivat juhlavasti pukeutuneita, naurut ja iloinen humina täyttivät vaunut. Ritva katseli heitä ja mietti, ettei uusi vuosi ollut koskaan miellyttänyt erityisemmin ei siksi, että juhla olisi ollut huono, vaan koska se oli toistunut vuodesta toiseen samalla tavalla: katettu pöytä, salaatin pilkkominen, vieraat, mies joka jossain kohtaa tiputti tunnelman lattialle.
Viime vuonna Kalle oli sanonut Vappu-ystävälle: Vappu, etkö sinäkään vieläkään ole löytänyt miestä? Vappu hymyili, mutta Ritva näki, miten hänen hartiansa jännittyivät. Hän oli pyytänyt Kallea lopettamaan tuollaiset sutkautukset. Kalle vain vastasi: Vitsi se oli, huumorintajua vähän.
Ne olivat vitsejä, jotka puristivat, ei naurattaneet.
Mikan vaimo Sari avasi oven. Nuorekas, kauniit silmät, jauhopilkku hanskassa.
Ritva! Kuinka mukavaa, että tulit! Entäs Kalle?
Ei päässyt. Tulen yksin.
Sari katsoi hetken, sitten halasi kevyesti ja lämpimästi.
Tervetuloa. Meillä on keittiössä kaaos, mutta hyvällä tavalla.
Vasta viisi-vuotias lapsenlapsi Arto juoksi huoneesta Ritvan syliin.
Mummi! Mummi tuli! Mummi, mä kirjoitin joulupukille kirjeen!
Mitä siinä luki?
Rakennussarja! Sellainen mistä saa moottorin!
Hieno toive.
Kirjoitin myös, että haluan mummon kylään. Nyt se toteutui!
Ritva nauroi aidosti. Hän tajusi, ettei ollut pitkään aikaan nauranut niin, oikeasta ilosta.
Mika tuli keittiöstä, keittiöpyyhe olalla.
Äiti! Hän halasi lujasti, kuten pikkupoikana. Hyvinhän sä jaksoit matkustaa?
Hyvin. Oli mukava nähdä juhlatunnelmaa junassa.
Laitetaan kahvit. Vai teetä? Sari, kahvia vai teetä äidille?
Kahvia, kiitos, vahvaa, Ritva vastasi.
He istuivat keittiössä, Sari hääri kattilan kanssa, Arto juoksi auto kädessä. Mika tarkkaili äitiään erityisellä huolenpidolla.
Äiti… onko kaikki hyvin?
Arto, älä juokse, kaadut vielä, Ritva vastasi, sillä poika meni kolhien kulmaa.
Äiti.
Mika, älä katso minua noin.
Miten?
Niin kuin minun pitäisi jotain selittää.
Mika pyöritteli kupiaan.
Haluan vain, että olet onnellinen.
Tiedän.
Oletko?
Ritva katsoi ikkunasta, lumi leijui sinnikkäästi.
Ajattelen sitä, hän sanoi lopulta. Se on jo jotain.
Ilta oli oikea juhla. Sari oli loistava emäntä ja piirakat niin maukkaita, että Ritva pyysi reseptiä. Arto nukahti viittä vaille kaksitoista, sylissä uusi rakennussarja. Kaksitoista lyödessä kohotettiin alkoholittomia Iltatähti-juomia ja Ritva esitti uudenvuoden toiveen ensimmäistä kertaa moneen vuoteen jotain, mikä koski vain itseään.
Kotona hän kävi vasta toisen päivän iltana. Mika olisi halunnut hänet jäävän, Sari myös ja Arto itki, että “mummon pitää asua meillä aina”. Mutta Ritva palasi. Ei ollut tarkoitus paeta elämää vaan muuttaa sitä.
Kalle kohtasi eteisessä, ilme kuin miehellä, jonka pitäisi olla loukkaantunut muttei halua tunnustaa yksinäisyyttään.
Tulit sitten.
Tulinkin. Miten meni?
Yksin jouduin uuden vuoden vastaanottamaan.
Ehdotin että tulet mukaan.
Selkä.
Muistan.
Ritva riisui takin, saappaat, laittoi tavarat paikoilleen.
Eikö anteeksipyyntöä kuulu?
Ritva käänsi katseensa vasta hetken kuluttua.
Mistä pitäisi pyytää anteeksi?
Siitä, että jätit miehesi pyhän ajaksi yksin.
Kalle, sinäkin sait valita. Minä en valinnut puolestasi.
Kalle avasi suunsa, sulki, avasi taas.
Mikä sua vaivaa?
Sitä minäkin mietin. Varmaan uusi vuosi. Myöhässä vain.
Tammikuun ensimmäisinä päivinä Ritva mietti paljon. Hän ei ollut kirjoista miettijä, vaan ajatukset kypsyivät hiljaa, kuin kivi, jonka kantaa taskussa ja joskus pysähtyy katsomaan tarkemmin.
Ajatus oli tämä: kolmekymmentä vuotta yhdessä miehen kanssa, joka ei koskaan oppinut arvostamaan. Ei siksi että olisi paha ihminen vaan koska ei pitänyt arvostamista tärkeänä. Kattoi pöydän, laittoi katon niskaan, se riitti hänen mielestään. Mutta vaadinko minä kunnioitusta? Sanoinhan, mitä tarvitsin? En. Olin hiljaa koska pelkäsin, että riiteleminen on rumaa ja lähtö mahdotonta. Hyvä vaimo sietää.
Kuka neuvoi niin? Ei kukaan suoraan. Mutta niin kaikui lapsuudestani asti: “Perhe ensin.” “Miesta pitää varoa.” “Ei viedä asioita kylille.” Ja Ritva rakensi hiljaisia muureja sisälleen.
Nyt ne muurit rapisivat, hiljaa, kuten kevätjäät.
8. tammikuuta Liisa soitti.
Ritu, arvaa mitä. Muistatko Helenan, siltä Paratiisitien talolta?
Tiedän. Pitkän punaisten hiustensa kanssa.
Helena lähti miehestään 56-vuotiaana, vuokrasi pienen yksiön, meni töihin kukkakauppaan ja nyt hänellä on siellä oma osasto, tekee hääsidontaa. Hän sanoi mulle: Liisa, miksen lähtenyt aiemmin? Luulin että kaikki kaatuu. Mutta kaatuikin vain se, mikä piti kaatua.
Ritva oli hiljaa.
Kuulitko?
Kuulin.
En neuvo sinua, kerron vain Helenasta.
Ymmärrän.
Ritu, olet parempaan oikeutettu. Tiedätkö sen?
Tiedän. Mutta tietäminen ja tunteminen on eri asia.
Ala tuntea.
Helppo sanoa. Vaikeampaa, jos aamu alkaa aina samalla lauseella: “Tänään mitä ruokaa?” ilman hyvän huomenen sanaa.
Mutta sekin alkoi muuttua. Ritva huomasi: kun Kalle töksäytti, hän jäi paikalle ei mennyt itkemään keittiöön. Katsoi vain ja Kalle jäi silloin usein hiljaiseksi.
Kerran Kalle huomautti:
Olet muuttunut oudoksi.
Kuinka?
Et tiedä. Katsot eri tavalla.
Miten?
En osaa sanoa. Ei ole hyvä.
Kalle, ehkä et vain ole tottunut että todella katson?
Hän ei vastannut, mutta poistui, astiat kolisten.
Tammikuussa työpaikalla tuli yllätyksiä: Martti ilmoitti, että firma laajenee ja tarvittaisiin uusi pääkirjanpitäjä toiselle toimipisteelle. Paremmat tulot ja joustavampi työaika.
Ritva, sinä olet paras tähän. Minä sanon rehellisesti.
Ritva tunsi suoristuvansa, ei ulkoisesti vaan sisäisesti.
Kuinka pian pitää vastata?
Viikko. Mutta toivon myönteistä.
Kotona Ritva ei sanonut heti mitään. Uudella toimistolla olisi pidempi matka, palkka kolmanneksen parempi. Uuden elämän alku?
Kolmen päivän jälkeen hän soitti Liisalle.
Liisa, sain ylennyksen.
Mahtavia uutisia!
Mietin.
Mitä mietit?
Kalle vastustaa. Uusi alue, eri rytmi.
Ja tarvitsetko hänen lupansa?
Pitkä tauko.
En, Ritva sanoi rauhallisemmin. En tarvitse.
Siitä juuri on kyse. Ritu, sinua arvostetaan. Et suostu tähän itsesi vuoksi vaan toisten arvelujen. Hullaannuttavaa olisi, että jatkaisit tätä kulkua pelkän Kallen vuoksi?
Seuraavana päivänä Ritva laittoi lyhyen viestin Martille: “Hyväksyn. Kiitos luottamuksesta.” Sitten keitti kuivattujen hedelmien mehua. Arto oli tulossa kylään ja piti siitä.
Illallispöydässä Ritva kertoi Kallelle.
Minut ylennettiin. Aloitan pääkirjanpitäjänä uudella toimistolla.
Kaukana?
Neljäkymmentä minuuttia.
Miksi oikein haluat moista?
On enemmän vastuuta, enemmän palkkaa, kiinnostavampaa.
Eikö nykyinen ihan riitä?
Nyt maksetaan reilummin.
Kalle pysähtyi.
Kuka tekee lounaan?
Ritva mietti hetken.
Kalle, olet viisikymmentäkahdeksan ja terve mies. Kyllä sinä keiton keität.
En osaa kokata.
Sitä oppii. Kyse ei ole lahjasta.
Ritva!
Otan ylennyksen. Näin päätin.
Kalle lähti, televisio pauhasi. Ritva tiskasi, laittoi hedelmämehun ja ripusti pyyhkeet kuivumaan, käveli parvekkeelle. Pakkanen tuoksui raikkaalta.
Hän ajatteli Helenan kukkia, Liisan miestä joka oli kerran toivottanut Ritvan tervetulleeksi Liisan synttäreillä niin helppoa, niin inhimillistä. Ritva oli nyyhkinyt menomatkalla, eikä Kalle koskaan kysynyt miksi.
Helmikuussa kävi jotain odottamatonta.
Se alkoi pienellä sattumalla. Ritva etsi papereita työpöydän laatikosta ja löysi vanhan kirjekuoren, ilman postimerkkiä Kallen käsialalla, päiväys vuosien takaa, kun Mika oli pieni.
Kirje oli jollekin Elinalle, ei Ritvalle. Ei paljon sanoja, mutta viesti oli selkeä. Kalle kirjoitti haluavansa olla Elinan kanssa, eikä tiedä miten jatkaa kotona kaikki on vaaikeaa.
Ritva istui lattialla, oli hiljaa, ei itkenyt. Ajatukset pyörivät: “Siis jo silloin.” Sitten: “Montako vuotta olen menettänyt.” Kolmas ajatus: “En ole menettänyt. Olen kasvattanut pojan. Elänyt.”
Hän laittoi kirjeen takaisin. Peseytyi kylmällä vedellä. Katsoi itseään peilistä harmaat silmät katsoivat tyynesti. Nämä silmät olivat tulleet Ritvalle tutuiksi.
Illalla Liisa soitti.
Mitä kuuluu?
Löysin jotain laatikosta. Kirje.
Kenen kirje?
Vanha. Ei minulle.
Tauko.
Ritu…
Ei tarvi. Kaikki hyvin. Nyt tiedän, ettei tarvitse etsiä perusteluja. Oikeus omaan elämään kuuluu jokaiselle ilman todisteita.
Oletko päättänyt?
Mietin, mutta erilaisella tavalla.
Liisa oli vain hiljaa. Sitten sanoi hiljaa:
Olen tässä.
Maaliskuussa Ritva aloitti uuden työn uudessa toimistossa. Pieni ja miellyttävä porukka, erityisesti henkilöstöpäällikkö Tuula, rauhallinen nainen, jolla oli lämmin hymy ja jonka kanssa tutustui heti. Ensimmäisenä päivänä Tuula toi hänen pöydälleen teetä: “Tässä en vielä tiedä kuka täällä mikäkin, mutta näytän kyllä.” Helppoa, aitoa.
Työ näytti vaikeammalta, mutta Ritva nautti siitä. Parhaimmillaan pään sai täyteen muuta kuin murheita tunsi palaavansa kotiin väsynyt mutta elossa.
Kalle ei tottunut uuteen työhön. Hän toisteli: sun työ. Ritva osasi nyt erottaa kodin ja itsensä, pitää ne rinnakkain.
Huhtikuussa Mika täytti vuosia. Koko perhe kokoontui, ystäviä, Sari, Arto. Kallekin ilmestyi, mutta viihtyi huonosti. Eräs Mikan ystävä, Olli, oli restauroija, kertoi vanhoista taloista: “Joskus julkisivu halkeilee, mutta sisärakenteet pitävät. Ne yllättävät. Kuten ihmisetkin.”
Mika saattoi äidin ulos:
Oliko hyvä ilta?
Oli, Ritva sanoi aidosti.
Muista että saat aina tukea. Sano vaan, jos tarvitset, mitä vain.
Ritva nyökkäsi. Niin aikuisesta pojasta oli tullut miehen mittainen sama lempeä katse.
Toukokuussa Tuula soitti yksityispuhelimeen.
Ritva, anteeksi että kysyn oletko ajatellut asumista erillään?
Ritva meinasi pudottaa puhelimen.
Miksi kysyt?
Kävin samat läpi vuosia sitten. Näkee ihmisestä. Anteeksi, jos menin liian pitkälle.
Et, Ritva sanoi.
He puhuivat tuntikausia. Tuula kertoi eronneensa 51-vuotiaana, vuokrannut yksiön, oli vaikeaa, mutta myöhemmin oikeaa.
En tarkoita, että sinun kuuluu tehdä niin. Mutta vapauteenkin tottuu.
Ritva jäi pitkäksi aikaa ajattelemaan. Ilta oli valoisa. Kalle oli kylässä ystävänsä luona.
Hän avasi koneen ja katsoi vuokra-asuntoja. Ei tilatarpeesta, vaan uteliaisuudesta.
Viimein hän kirjoitti vihkoon: vasemmalle, mikä pitää. Oikealle: mikä vapauttaa. Vasen puoli sisältö kolme kohtaa. Oikealla vain yksi sana: Pelko.
Kolme viikkoa hän eli sen sanan kanssa. Pelko esiintyi joka aamu ja ilta pelko muiden mielipiteistä, äidin, naapurien, yksinäisyydestä. Mutta kolmekymmentä vuotta kun elää vierellä ohitettuna, yksinäisyyskin on jo tuttua. Pelkokin oli vain osa tottumusta.
16. kesäkuuta Ritva soitti yhdestä yksityisilmoituksesta. Yksiö, kolmas kerros, valoisa, toimiston lähellä. Omistaja, kuusikymppinen nainen, oli ystävällinen. He tapasivat.
Oletko töissä? kysyi nainen.
Pääkirjanpitäjä.
Lemmikkejä?
Ei ole.
Oletko hiljainen naapuri?
Taidanpa olla taivaallisen hiljainen, Ritva nauroi.
Otatko asunnon?
Otan.
Bussissa Ritva katseli kaupungin vihreää, ihmisiä kesävaatteissa, jäätelökioskeja. Avain kädessä, tavallinen avain, mutta Ritvan sisällä kieppui jokin suuri tunne. Jotain, mikä olisi kuulunut hänelle aina.
Kallelle hän ilmoitti samana iltana.
Kalle, nyt on puhuttava.
Kalle käänsi katseensa televisiosta.
Olen vuokrannut asunnon. Muutan.
Hiljaisuus tuli huoneeseen, oikea hiljaisuus.
Että mitä?
Muutan. En jaksa enää tätä elämää. Ei tässä ole lämpöä, ei kunnioitusta, ei keskusteluja. Haluan toisin.
Onko sulla joku toinen?
Ei ole. Löysin itseni. Se riittää syyksi.
Hölmöilyä.
Ehkä niin, mutta omani.
Ritva, olet viisikymmentäkolme!
Kyllä, tiedän iän.
Tämä… Kalle nousi, istui ei kuulosta miltään.
Tämä on vakavaa.
Mitä ihmiset sanovat?
Tulin johtopäätökseen, että se ei pysäytä minua.
Kalle tuijotti pitkään. Lopulta hiljaisella äänellä:
Tämä johtuu siitä kirjeestä.
Ritva nosti katseensa.
Tiesitkö että näin sen?
Näin että kuori oli siirtynyt.
Ei. Ei liity siihen. Siinä oli vain varmistus. Kyse on minusta, ei sinusta.
Hän sulkeutui makuuhuoneeseen. Kuunteli kuinka Kalle vaelteli yksin, kolisteli keittiössä, täytti vesilasin. Välillä oli vain hiljaisuutta.
Muutto tapahtui monessa erässä. Mika auttoi, Sari ja Arto tulivat tutkimaan uutta asuntoa. Arto huomasi ensimmäisenä parvekkeen.
Mummi, voitko laittaa tänne kukkia?
Tietysti.
Sitten minä ostan sulle oman kukan.
Kiitos, se sopii.
Tuula toi mansikkakakun. Hän tuli ovesta illalla, kun Ritva istui vähän tyhjässä uudessa kodissaan.
Ritva, tervetuloa uuteen elämään.
Ei ollut suuria sanoja, vain lämmin toivotus. Mutta Ritva tunsi liikuttuvansa.
Kiitos, tule peremmälle.
He istuivat iltaan asti, joivat teetä, puhuivat työstä, lapsista, kukista, Arton rakenteluista. Tavallinen ilta kahden naisen kesken uudessa kodissa.
Kun Tuula lähti, Ritva kävi pitkäkseen uuden kodin sohvalle, peitto ympärillä, ja kuunteli hiljaisuutta. Ei turhauttavaa vanhan kodin hiljaisuutta, vaan jotain pehmeää, omaa. Hän nukahti ilman unia.
Elokuu oli kiireinen. Ritva tunsi kotiutuneensa. Hän tiesi missä mikäkin oli, kirjanpidon pykälät, kotiutuneet kasvot. Iltaisin hän kävi kävelyllä viereisessä puistossa, istui penkillä, katseli ohikulkijoita, koiria ja lapsia. Ihan hiljaa se oli uutta hänelle. Olla vaan.
Kalle soitti elokuun lopussa.
Mika sanoi, että olet asettunut hyvin.
Ihan hyvin.
Paljonko saat palkkaa?
Ihan hyvästi.
Pitäiskö puhua?
Mistä?
No meistä.
Ritva katsoi ulos.
Kalle, ei ole enää mitään meitä. Sinun pitää myöntää se.
Yritin vain…
Ei tarvitse. En palaa.
Miksi?
Koska kotona ei ollut hyvä.
Entä täällä?
Olen opettelemassa. Eri asia.
Kalle oli hiljaa. Sanoi lopulta:
Olet muuttunut.
Niin toivon.
Puhelut harvenivat. Ritva vastasi kun itse tahtoi.
Syksyllä Helena soitti Liisan kautta. He tapasivat kahvilassa. Helena oli pirteä, hyväntuulinen, ei yli-iloinen, vaan jotenkin rauhassa ihminen paikallaan.
He puhuivat monta tuntia. Helena kertoi, miten pelotti aluksi, miten kerran bussissa istuessaan huomasi hyräilevänsä. En ollut laulanut kahteenkymmeneen vuoteen, ja nyt hyräilin. Siinä sen huomaa.
Kadutko ikinä? Ritva kysyi.
Kadun vain, etten jättänyt aiemmin.
Pelottiko?
Kyllä, mutta tiedätkö mitä? Pelottaa vain kun miettii. Kun on tehnyt, pelko lähtee. Ei ole enää mitään pelättävää.
Ritva mietti tätä vielä illalla. Mikään ei ollut hajonnut. Poika olemassa, lapsenlapsi, hyvä työ, Tuula ystävänä, Liisa tukena. Ja vielä jotain tunne että sai olla oikeutetusti omalla paikallaan elämässään. Ei vieraana, ei palvelijana, vaan itsenään. Ritva Koskinen. 53 vuotta. Pääkirjanpitäjä. Äiti. Isoäiti. Ihminen.
Uuden vuoden hän juhli kahdesti. Ensin Mikan luona, perhe piirakoineen ja Arto selitti siitä rakennusmotorisarjasta. Sitten kutsui omaan kotiinsa Liisan miehineen, Tuulan ja Helenan hiljainen musiikki, hyvä pöytä. Ei kiusallisia kysymyksiä eikä vanhojen muistelua. Ihmisiä jotka olivat valinneet olla tässä ja nyt.
Kun kello löi kaksitoista, Ritva nosti maljan. Esitti toiveen tällä kertaa ei pyyntöä vaan hiljainen, varma tästä jatkan.
Tammikuussa soitti Kallen äiti, Aili. Vanhus, joka asui sukulaisella toisessa kaupungissa. Heillä ei ollut koskaan läheistä suhdetta, mutta muodollisuuden ylläpito oli säilynyt.
Ritva, Ailin ääni vapisi hieman Kalle kertoi.
Hyvä.
Halusin sanoa jotain.
Kuuntelen.
Olet tehnyt oikein.
Ritva ei sanonut mitään.
Olisi pitänyt sanoa jo aiemmin. Näin kaikki nämä vuodet, miten mies sinua kohteli. Olin hiljaa, koska äidit eivät puhu pojistaan. Se ei ole oikein, mutta niin se on mennyt. Olen pahoillani.
Aili…
Älä keskeytä. Olet hyvä ihminen. Ansaitset hyvän elämän. Älä ikinä hautaa itseäsi elävältä, ymmärrätkö?
Ymmärrän, Ritva vastasi, kurkkua kuristi.
Soita joskus. Ihan muuten vaan.
Soitan.
Lupaathan?
Lupaan.
Hän jäi istumaan. Sitten naurahti hiljaa, melkein epäuskoisesti juuri Aili! Juuri nyt.
Maailma tarjoilee yllätyksiään kummallisissa paketeissa.
Helmikuun lopussa Mika kävi kylässä. Tuli yksin, toi leivonnaisia, joivat teetä. Puhuivat työstä, Sarista, siitä miten Arto menisi syksyllä kouluun.
Äiti, sä näytät hyvältä. Olet eri ihminen.
Parempi vai huonompi?
Parempi. Paljon parempi. Jotain sinussa syttyi.
Oli ollut pitkään sammutettuna.
Ymmärrän. Mika jäi eteiseen. Äiti, anteeksi.
Mistä, poika?
Etten huomannut aiemmin. Että suljit kaiken. En kysynyt, oletko kunnossa.
Ei tarvitse kantaa huolta. Ihmiset näkevät vain sen mitä haluavat sinä olet hyvä poika.
Mika nyökkäsi, halasi lujasti ja lähti.
Ritva seisoi hetken ovella, meni sitten keittiöön hakemaan lisää teetä. Ulos satoi lunta. Taas. Tämä talvi oli erityisen luminen.
Hän ajatteli, että vuosi sitten uudenvuoden aattona katsoi ikkunasta samanlaista lunta. Jokin oli lähtenyt sulamaan silloin hiljalleen, ilman melua.
Nyt kaikki se jäinen oli muuttunut veteen. Veteen, jolla pestä kasvot. Josta voi juoda. Joka virtaa eteenpäin.
Viikon kuluttua Kalle soitti.
Ritva.
Niin.
Olin lääkärissä. Ei vakavaa, verenpaine vain. Pitäisi seurata ruokavaliota.
Hyvä että kävit.
Ennen olisi pitänyt muistuttaa.
Nyt huolehdit itse. Niin kuuluu tehdä.
Tauko.
Et tule takaisin?
En tule.
Ja sulla on kaikki hyvin?
Ritva katsoi ulos. Lumi leijui edelleen, hiljaisena ja jaksavana.
On. Älä huolehdi, Kalle.
En minä huolehdi. Kysyn vain.
Tiedän.
Taas pitkä tauko. Lopulta Kalle melkein kuiskaamalla:
Tiedän, että olen ollut väärässä.
Ritva oli hetken hiljaa. Mietti. Ei halunnut satuttaa, eikä lohduttaa halusi olla rehellinen.
Kalle, en kanna kaunaa. Iso osa elämästä jaettu, siitä ei kaikkea pysty pois pyyhkimään. Mutta se ei ollut se elämä, jonka halusin. En tiedä, oliko se sellaista mitä sinä halusit päätä sinä.
Mietin sitä.
Hyvä. Se tekee ihmiselle hyvää.
Hän laski puhelimen, laittoi veden kiehumaan, otti kupin, katsoi avainnaulaa. Siinä oli ihan tavallinen avain oven lukkoon mutta nyt myös avain omaan elämään. Tämä oli se läksy, jonka sain: itsensä puolella oleminen voi alkaa hitaasti, mutta kasvaa suureksi, kun vain antaa sille mahdollisuuden.
