Olin hiljattain vaimoni kanssa ottanut asuntolainan kauniiseen kerrostaloasuntoon uudella, vielä keskeneräisellä alueella Helsingissä. Tälle kodille pitää suorittaa tuparit, ette tekään voi asua täällä ilman siunauksen pyytämistä, korosti mummoni heti kun sai kuulla asiasta. Tottahan tuo on. Ei pidä vähätellä onnea ja kodin menestystä. Uuteen kotiin pitää aina tuoda lämpöä, iloa sekä hyvä tulevaisuus, kannusti äitini häntä. Meidän alkuperäisestä vastahakoisuudesta huolimatta painostus teki tehtävänsä ja päätimme järjestää kodin siunaamisen.
Se on pakko tehdä, ilman muuta!, painotti mummoni, eikä vaihtoehtoja oikeastaan jäänyt. Sovituksi päiväksi ja kellonajaksi ovikello soi, ja kynnykselle asteli harmaahapsinen pappi, jolla oli tuuhea parta, paksu villapaita ja töpöttävät villasukat jalassa. Hänen kaulassaan roikkui suuri risti paksussa ketjussa, ja käsissä roikkui suitsutusastia sekä kulunut kangaskassi. Jokaiselle ojennettiin mehiläisvahakynttilät ja pappi alkoi selittää meille siunausperinnettä lempeällä, mutta jämäkällä äänellä.
Rakkaat ystävät, hän julisti vakavin ilmein, sytyttäkää kynttilänne ja kulkekaa perässäni. Seurasimme kuuliaisesti, valmiina kokemaan hartauden ja rauhan hetken. Mutta kun isäni yritti sytyttää kynttilän, kohtasimme odottamattoman vastuksen: se ei ottanut tulta ollenkaan, pihisi ja savusi vain, vaikka kuinka yritimme. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen pappi säntäsi kömpelösti keräämään tavaransa, sulloi kaiken takaisin kassiin ja katsoi meihin kummasti.
Täältä pitää heti lähteä, tässä asunnossa on jotakin omituista hän sanoi hätääntyneenä ja äänensävy muuttui kiireelliseksi. Sitten hän nappasi kassin ja lähti ripeästi pois, jättäen meidät ällistyneinä ja hämmentyneinä asuntomme ovelle seisomaan.
Erikoinen pappi ja vielä oudompi kynttilä, pohdiskeli vaimoni, vilkuillen nyt vakaasti palavaa pappin kynttilää.
Ehkä hänellä oli vain väärä päivä, siksi ei kerta kaikkiaan onnistunut, vitsaili äitini, yrittäen keventää tunnelmaa.
Paljon puhetta ja sitten juoksee karkuun ehkä siellä, minne hän aina kiirehtii, ei ole nettiä käytettävissä, pohdin itsekseni kuivasti naureskellen. Mutta mihinkä me tästä oikeasti juostaisimme? Tämä helsinkiläinen rivitalonpätkä vie joka kuukausi vajaan puolitoistatuhatta euroa seuraavat viisitoista vuotta, siitä pitävät laskut ja laina huolen, tunsimme olevamme kiinni paikassa.
No, jäädäänkö tänne vai etsitäänkö uusi pappi?, palautti mummoni todellisuuteen. Hänen kysymyksestään kaikui huoli, mutta kai samassa myös toivo, että vielä löytyisi ratkaisu tähän kummalliseen tilanteeseen.
