Läheisempää ei olekaan..
Helmi ja hänen tyttärensä Aino astuivat ulos bussista syrjäisen kylän laitamilla. Harmaan lumenpeitteisten pilvien lomasta vilkkui aurinko, pakkanen nipisti poskia ja valkea hanki sokaisi niin, että Aino siristi silmiään.
Äiti, miksi tuossa talossa ei asu kukaan? tyttö kysyi heidän kulkiessaan lähes ainoan hylätyn rakennuksen ohi kylän reunalla.
Siellä asui ennen vanha mummo. En koskaan nähnyt hänen luonaan ketään sukulaisia. Hän oli satakaksi vuotta, kun kuoli.
Lämmitti itse puu-uunin, mutta kauppaan ja hakemaan vettä joku naapureista kävi. Jättivät ruokia tai vettä kannussa kuistille, ja seuraavana päivänä joko kannu tai rahat olivat kadonneet. Minäkin tyttöjen kanssa autoin.
Mutta eikö joku olisi voinut varastaa ne rahat tai ruuat? ihmetteli Aino.
Ei koskaan varastettu. Vanhaa mummoa pidettiin tietäjänä, ihmiset vähän pelkäsivät häntä. Kerran tuotteet jäivät hakematta, silloin ymmärrettiin, että hän oli kuollut. Silti kukaan ei uskaltanut ensin mennä taloon sisään. Lopulta uskallettiin ja hautajaiset järjestettiin. Siitä asti talo on ollut tyhjä.
Ihanko oikea noita-akka?
Tarinaa kaikki vain. Vanhus siinä vain asusteli. Kukaan ei tiennyt varmasti hänen oikeaa ikäänsä, jotkut sanoivat pariasataa, toiset enemmänkin. Kävi sitten ilmi kirkonkirjoista satakaksi vuotta hänelle kertyi.
Aino hiljeni. He olivat ohittaneet aution talon. Muut rakennukset seisoivat hyväkuntoisina, pihoilla lumi oli kolattu.
Ehkä siksi kukaan ei asu siellä, kun vähän pelotuttaa? Aino ei saanut mummoa mielestään.
Helmi näki tuttavan hahmon pihan laidalla.
Tuolla, mummo tuli vastaan! Juokse nopeasti, hän sanoi, ja kiiruhti itsekin askelia.
Mummi! Aino kiljaisi ja juoksi iloisena isoäitiään kohti, joka jo avasi sylinsä valmiiksi.
Helmi oli varttunut tässä kylässä ja palasi mielellään kotiin. Täällä oli helpompi hengittää kuin kaupungissa.
Äiti! Helmi kietoutui äitinsä Syliin, kun toinen kietoi toisella kädellä Helmistä ja toisella Aino-tyttärestä kiinni.
Tiesinhän minä, että tänään tulette, leivoin piirakoita. Melkein joka lauantai olen käynyt pysäkillä teitä odottamassa. Mitä tässä ulkona, mennään sisälle.
Talossa oli lämpöä, puhtautta ja kodin tuoksu: uuni, pulla ja jokin muu tuoksu, jota ei voi sanoin kuvailla. Vuosikymmenten asutun kodin tuoksut olivat imeytyneet hirsiin ja huonekaluihin. Kaikki oli kuin ennenkin. Helmi katseli ympärilleen ja hymyili kuinka hyvältä tuntui olla täällä!
Olittepa reippaita, kun tulitte. Kuinka kauan ehditte olla? äiti vilkaisi tyttöönsä huolestuneena.
Mihin jäi Jussi?
Hän on töissä, meillä ei vaan ollut malttia odottaa. Oli tarkoitus tulla joululomalla, mutta Aino sairastui, ja sitten myös Jussi. Sunnuntai-iltana palataan, maanantaina pitää olla töissä.
Helmi huomasi, kuinka paljon äiti oli vanhentunut. Hän meni halaamaan. Isä oli kuollut kaksi vuotta sitten, vaikka oli useamman vuoden nuorempi. Sen jälkeen äidin ikä oli alkanut tuntua toisenlaiselta.
Eikä elämä kylässä helppoa ollut koskaan ollut.
Nyt rupean teille syömistä laittamaan matkamiehillä on aina nälkä, Aila sanoi, ja siirtyi uunin taakse keittiön puolelle kolistelemaan astioita. Aino laahusti hänen perässään.
Äiti kattasi pöydän kiireettä. Olisimme Helminkin kanssa syöneet vaikka kaiken kerralla, mutta maisteltuamme vähänkin väsähdimme. Aino alkoi haukotella, nojautui mummon kylkeen.
Matka on vienyt voimat, rakas pieni. Kohta olet minua pidempi.
Tule, käyn peittelemässä sinut.
Aila johdatti lapsen nurkkaan, joka oli joskus ollut Helmin oma paikka. Talossa oli vain yksi suuri huone, joka tarpeen tullen jaettiin verholla tai kaapilla.
Antaa nukkua, Aila totesi palatessaan. Kerrohan nyt, miten teillä menee? Onko kaikki hyvin?
On hyvin, äiti. Tapasin muuten linja-autoasemalla Hilkan Vaasasta. Hän sanoi minua Maaritiksi. Sanoin olevani Helmi, Ailan tytär, mutta hän vain jatkoi Maaritiksi nimittelyä. Olenko minä niin samannäköinen sinun siskosi kanssa? Onko sinulla hänen valokuviaan?
Olet ne sata kertaa nähnyt, Aila käänsi katseensa pois.
Haluaisin nähdä uudestaan.
No hyvä on, hän huokaisi ja alkoi kerätä pöytää.
Tässä Aila nosti pöydälle kengälaatikon.
Kuvat olivat enimmäkseen mustavalkoisia, ajan kellastuttamia, kulmistaan taittuneita. Mukana oli vähän uudempia, värillisiäkin.
Tässä olet pienenä. Ja tässä viidennellä luokalla. Ainokin muistuttaa sinua paljon. Ja tämä Aila kurtisti kulmiaan Osaatko arvata, kuka?
Minä! Mutta minulla ei ole tuota kuvaa, Helmi hymyili.
Se on sinun tätisi, minun pikkusiskoni Maarit, oikaisi Aila.
Olette tosiaan kuin kaksi marjaa.
Tässä hänen viimeinen kuvansa, ylioppilasjuhlista, Aila ojensi Helmiä kohti värikuvan vaaleahiuksisesta tytöstä. Oli kuin keijukainen.
Helmi katseli kuvaa pitkään.
Outoa Sinuun en edes muistuta, Helmi kohotti katseensa äitiin.
No, nyt sanon. Eiköhän aika ole. Ei kai tällaisen salaisuuden kanssa pidä hautaan mennä. Aila vaikeni hetken.
Maarit on oikea äitisi. Anteeksi, että olen salannut niin kauan. Tein sen sinun vuoksesi.
Äiti oli saanut sinut myöhään, ei olisi halunnut enää synnyttää. Raahasi sankoja, kottikärryjä ja kävi saunassa lauteilla toivoi keskenmenoa. Mutta sinä synnyit siitä huolimatta. Olit jo vauvana kaunis. Minä olin jo viisitoista ja autoin äitiä, hoidin siskoani kuin toista lasta.
Nuoriso lähti kaupungin houkutuksiin, ketään ei kiinnostanut jäädä kylään. Minä en hennonnut jättää äitiä ja Maaritia yksin. Eikä täällä olisi ollut oikein ketään kenen kanssa mennä naimisiin. Niin jäin kotiin.
Maarit halusi kaikin voimin kaupunkiin, ja sinne päätyikin koulun jälkeen. Parin vuoden kuluttua palasi, mutta ei yksin toi sinut mukanaan. Olit niin pieni, että pelotti ottaa edes syliin. Maarit aivan kuin olisi koko kauneutensa jättänyt sinulle. Oli hiipunut ja hermostunut, välillä hiljeni päiviksi, välillä nauroi iloisena.
Mutta sitten katosi. Jätti sinut tänne ja palasi Helsinkiin huumeiden vuoksi. Niitä hän käytti, sen saimme myöhemmin selville. Kuoli siellä pian yliannostukseen. Minä kävin siellä hautajaisissa, äiti ei enää kyennyt.
Ehdotti, että sinut annetaan lastenkotiin, mutta minä en siihen suostunut. Ajattelin, että olenhan minäkin yksin parempi, että edes lapsi on kotona minun kanssani. Eikä kukaan kylässä oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kirjoitimme sairaalan kanssa sinut minun nimeeni. Ei se ilmaiseksi ollut, mutta nyt olet ollut virallisesti minun tyttäreni. Nimesikin vaihdoin, Maarit antoi sinulle nimeksi Barbara, Barbi, mikä outo nimi! Kirjoitin Helmi.
Vuoden kuluttua isäsi tuli tänne. Hän oli armeijassa, ja kun oli komennuksella, Maarit ei sanonut olevansa raskaana. Mies palasi, alkoi etsiä Maaritia. Ystävät kertoivat miten Maarit oli synnyttänyt, mutta myös hänen kuolemastaan. Hänet vapautettiin armeijasta haavoittumisen vuoksi, jäi tänne avuksi. Äitikin hyväksyi hänet, vaikka eivät olleetkaan Maaritin kanssa aviossa. Kylässä nainen ilman miestä olisi ollut vaikeaa. Pian meistä tuli oikea perhe. Hyvin meillä meni yhdessä. Hän ei koskaan saanut tietää Maaritin huumekokeiluista.
Sen vuoksi en kertonut. Miksi vaivata sinua sillä, että sinun äitisi oli kuollut niillä teillä. Väärinkö silti ehkä. Mutta parempi, että kuulet minulta kuin joltakulta muulta. Totuus tulee aina esiin aikanaan. Minä rakastin sinua niin kuin omaa lastani. Niin kuin sanotaan: ei se ole äiti, joka synnyttää, vaan se joka kasvattaa.
Helmi istui uutisen lyömänä. Kaikki nämä vuodet totuus oli ollut piilossa!
Mihin menet? Aila huolestui Helmin noustessa.
Tarvitsen hetken yksin.
Helmi laittoi vaatetta päälle ja astui ulos.
Olipa nyt kun tulikin kerrottua huokaisi Aila päätään pudistellen.
Äiti huumeissa! Kuoli yliannostukseen! Vaikka isä oli oikea. Tai entä jos ei? Kai niillä juttuja kuitenkin oli… Mitä minä selitän! Sehän oli äiti Äiti? Synnytti ja jätti meidät sen takia… Miten sellaisen voisi edes kutsua äidiksi?
Mutta oliko minulla koskaan ollut mitään puutetta? Minulla oli oikea äiti. Ja isä. He rakastivat minua Sillä muulla ei ole merkitystä.
Eikä sillä silloisella ollut minuun osaa eikä arpaa.
Ei ollut kantanut minua, ei valvonut vieressä, kun olin kipeä… Äiti olisi voinut antaa minut pois, lastenkotiin Ei millään mielellä kutsu häntä muuksi kuin äidiksi.
En tiedä, mitä nyt teen, mutta olisiko se ollut helpompaa kuulla aiemmin? Ehkä olisin seonnut kokonaan. Pitääkö tästä edes murehtia, hänkin on ollut yksin
Helmi palasi jäätyneenä takaisin. Aila istui kuten ennenkin, valokuva-albumi pöydällä.
Anteeksi. Olet minun äitini. Rakastan sinua, kuiskasi Helmi halaten.
Anna anteeksi, että salasin.
Miksi istutte täällä pimeässä? Aino tuli nurkasta. Voi, äidin valokuva. Olitpa kaunis!
Aila nappasi kuvan pois, keräsi muut laatikkoon.
Mutta en vielä ehtinyt katsoa kaikkia! Aino protestoi.
Ei niissä ole katsomista. Katso meitä, niin kauan kuin olemme.
Yöllä Helmi ei saanut unta. Toisessakin sängyssä äiti henkäili hiljaa, vanha sänky narahteli.
Helmi nousi ja meni lämpimän peitteen alle äidin viereen.
Etkö nuku?
Aila nosti peittoa vierelleen.
Lattia on kylmä, tule tänne.
Helmi painautui äitinsä kylkeen, kuin pienenä.
Miksi valvot? Ajattelet yhä? Aila kysyi.
En enää murehdi. Olet minulle äiti. Toista en kaipaa. Maarit oli sinun siskosi.
He supattelivat pitkään. Sitten Helmi lähti omalle vuoteelleen.
Nukuhan nyt. Olet maailman paras äiti. Niin on ollut aina, ja niin on aina oleva. Helmi peitteli äidin, kuten äiti hänet lapsena, ja nukahti pian.
Seuraavana päivänä äiti saattoi Helmin ja Ainon bussille.
Mummi, älä itke, me tulemme pian taas!
Helmi halasi äitiä tiukasti, veti kylän tuoksun keuhkoihinsa.
Mene nyt, ettei tule kylmä…
Bussi oli jo lähtenyt, mutta äiti seisoi ja katseli tietä kyyneleet silmissään, pakkanen ja lumi häikäisivät
Niin siinä kävi, että kolmekymmentäkolmevuotiaana sain kuulla, että varsinainen äitini kuoli, kun olin vain muutaman kuukauden vanha, ja minut kasvatti äitini vanhempi sisar.
Aluksi olin vihainen, etten saanut tietää, koko elämä oli yhtä valhetta. Mutta hetken mietittyäni ymmärsin olivathan he äiteinä toisilleen sisaria, joten niin on minullekin.
Läheisempää ei olekaan.
Tämän kaiken jälkeen ymmärsin, että vaikka elämä tuo vastaan mitä tahansa salaisuuksia ja menetyksiä, tärkeintä on se, kuka on pitänyt sinua sylissä, suojannut ja rakastanut. Ei synnyinhetkellä, vaan jokaisena elämän hetkenä siinä on todellinen äitiys ja perhe.
