Menin käymään veljeni luona jouluna ja kävi ilmi, ettei hän ollut kutsunut minua, koska hänen vaimonsa “ei halua minunlaisia ihmisiä” kotiinsa.
Olen 41-vuotias, veljeni on 38. Olemme olleet läpi elämän todella läheisiä varttuimme yhdessä, jaoimme saman huoneen, puhuimme salaisuuksista, työskentelimme samassa kesätyössä, koimme huonotkin hetket yhdessä. Mutta siitä asti kun hän meni naimisiin, hänessä on ollut jotakin vieraampaa, vaikka kieltäydyin ensin myöntämästä sitä itselleni.
Viime vuonna, heti joulukuun alussa, tunsin jotakin omituista: veljeni ei maininnut mitään perinteisestä jouluaatosta. Olimme aina viettäneet sen yhdessä. Aina.
Eräänä iltana päätin, etten odota enää. Ajattelin:
“Jos hän ei kutsu minua, minä kutsun itseni.”
Olihan kyseessä oma veljeni, ei ventovieras.
Aattona, iltasella noin kuuden maissa, laitoin hänelle viestiä ja kysyin, mihin aikaan tulee hakemaan minut. Vastausta ei kuulunut. Soitin puhelin oli pois päältä. Sydäntä puristi. Otin taksin ja ajoin suoraan hänen kotiovelleen Espoon perukoilla.
Kun saavuin, kuulin sisältä musiikkia, naurua, lasten juoksuaskeleita pöydät katettuina, juhlatunnelmaa. Tuntui hölmöltä edes koputtaa, kun oli selvästi juhla päällä. Mutta koputin silti.
Veljeni avasi. Hän kalpeni. Halasi nopeasti, mutta oli silmin nähden jännittynyt. Hän sanoi:
“Ai, Sisko… mikset soittanut etukäteen?”
Vastasin:
“No, kun et kertonut mitään. Siksi tulin. Mitä oikein tapahtuu?”
Ennen kuin hän päästi minut sisään, hän vilkaisi taaksepäin arvioi tilanteen.
Astuin sisään… ja jäin seisomaan paikoilleni.
Pöydän ääressä oli hänen vaimonsa koko suku: serkkuja, setiä, tätejä, jopa naapuri. Kaikki muut paitsi minä.
Vaimonsa tervehti teennäisen hymyn kanssa ja jatkoi kattamista, kuin olisin ilmaa.
Istuin sohvalla, vaivaantuneena, näkymättömänä. Ja siinä hiljaisuudessa kuulin miten veljeni vaimo sanoi äidilleen, luullen etten kuulisi:
“Sanoinhan, että hän tulee pilaamaan iltani. En halua tuollaisia ihmisiä tänne.”
“Tuollaisia ihmisiä?”
Mitä se tarkoittaa? Mitä olen muka tehnyt?
Kieli tarttui kitalakeen, yritin olla purskahtamatta itkuun kaikkien edessä.
Veljeni kuuli myös. Hänen ilmeensä muuttui. Hän tuli viereeni ja kuiskasi:
“Älä välitä, sisko. Se on vain hänen tapaistaan.”
Katsoin häneen:
“Tapaistaan? Mitä olen hänelle tehnyt? Miten voin tulla oman veljeni kotiin ja tuntea olevani tunkeilija?”
Silloin hän sanoi suoraan:
“Hän ei halunnut, että minä kutsun sinut. Sanoi, että sinulla on voimakas luonne, että pohdit liikaa, että autat aina ja puutut asioihin. Ja en halunnut riidellä jouluna.”
Sanat veivät voimat.
Oma veljeni mieluummin jätti minut ulkopuolelle ettei vain tulisi kinaa.
En tehnyt kohtausta. En sanonut mitään.
Nousin vain ja sanoin:
“Älä huoli. Mä lähden nyt.”
Hän pyysi minua jäämään, mutta en voinut. En tahtonut olla paikassa, jossa olen ylimääräinen.
Kuljin kadulle painavan palan kanssa kurkussa.
Kotona lämmitin lautasellisen riisiä ja kanaa ja söin yksin. Selasin vanhoja joulukuvia, joissa olimme veljeni kanssa. Tunsin, että jotakin minussa katkesi koska veljeni ei osannut puolustaa paikkaani vierellään, meidän yhteistä sideämme, meidän historiaa.
Tähän päivään mennessä emme ole puhuneet siitä. Hän ehdottaa “jospa joku päivä” tulisi käymään mutta en tiedä vielä, haluanko edes avata tätä, vai antaa ajan hoitaa omalla tavallaan.
Yksi asia on selvä: tänä jouluna en ole heidän kanssaan.
