Olin kymmenvuotias, kun sanoin sen yhden lauseen ja kukaan ei ottanut sitä tosissaan. Aikuiset helposti ajattelevat, että lapset puhuvat kauniisti, mutta unohtavat kuitenkin pian.
Mutta minä, Ben, en unohtanut.
Kaikki alkoi, kun istuin Pajulahden koulun kolmosluokalla uuden tytön, Ainon viereen. Meidän kaveruutemme näytti arkipäiväiseltä, ellei huomioinut pieniä yksityiskohtia.
Aino syntyi Downin oireyhtymän kanssa. Se tarkoitti koulussa sitä, että jotkut välttelevät katsetta, eivät tiedä mitä sanoa, tai jättävät pyytämättä mukaan leikkeihin, joukkueisiin, piiriin.
Muistan kuinka tein yksinkertaisen mutta harvinaisen teon käyttäydyin kuin Aino olisi ihan tavallinen luokkakaveri, ei mikään erityistapaus.
Otin hänet mukaan leikkeihin, hain hänen viereensä, ja jos näin hänen olevan allapäin, vein hänet ulos haukkaamaan raitista ilmaa, ihan vaan ystävänä, en minään pelastajana. Näytin hänelle, että oli tärkeää olla osa joukkoa.
Opettajamme, Riikka Lehtovaara, huomasi tämän joka päivä. Siksi hän myöhemmin sanokin: Ben ei ollut pelkästään Ainon ystävä, hän suojeli häntä ei säälistä vaan oikeudenmukaisuuden tunteesta. Kun kuulut luokkaan, sinulla on oikeus olla mukana, ei ulkopuolella.
Ainon lempinimi oli Pikku Auringonsäde. Se ei ollut vain söpö äitiensä sepustus, vaan kuvaus siitä, miten lapset joskus näkevät aidosti: Aino todella säteili. Mutta on helpompi säteillä, jos vierellä on joku, joka ei himmennä valoasi.
Muistan erään kotimatkan nelosluokan kevätjuhlasta. Tavallinen kävely, tavanomaiset mitäs-pidit-juhlasta -kysymykset. Silloin kysyin äidiltäni:
Äiti Pääseekö Ainokin joskus vanhojentansseihin?
Äiti vastasi lempeästi: Totta kai pääsee.
Sanoin silloin vakavana, vaikka olin vasta kymmenen: Sitten minä vien hänet.
Se olisi voinut jäädä lapsekkaaksi lupaukseksi, joka unohtuu kesälomien ja kirjojen väliin.
Elämä vei meidät eri teille. Ainon perhe muutti Ouluun, koulut vaihtuivat, päivät täyttyivät uusista jutuista. Minä kasvoin isoksi, meistä tuli koulun luottopelaaja, sellainen jota tervehditään käytävillä. Aino auttoi isäänsä Oulun Palloseuran joukkueessa ei mitään ihmeellistä, tavallista elämää.
Ystävyys katkesi, se on luonnollista. Mutta joskus joitakin sanoja ei unohda vuodetkaan, varsinkaan jos ne on lausuttu sydämestä.
Kun sitten joskus kaksi koulua pelasi jalkapallo-ottelun vastakkain, huomasin Ainon kentän laidalla. Ei ollut mitään elokuvakohtausta tai musiikkia, mutta sisälläni loksahti palanen paikalleen. Nyt on aika.
Menin perheen kanssa ostamaan violetteja ilmapalloja, sidoin niihin tekstin: Penkkarit. Kävelin Ainon luokse ja kutsuin hänet vanhojentansseihin.
Voitte kuvitella Ainon ilmeen.
Se kasvojen ilo ei osannut teeskennellä. Se oli niin kirkas, että olisi riittänyt valaisemaan koko stadionin ja kaikki ne hetket, jolloin Aino oli joskus ajatellut: tämä ei ole minua varten.
Aluksi hän hämmentyi, olihan varmasti omia suunnitelmiakin. Mutta tämä kutsu ei ollut suunnitelmista kiinni. Minä näin hänet olin nähnyt aina.
Aino sanoi kyllä.
Ja siitä syntyi ilta, jonka muistaa koko elämän ei puvun vuoksi, vaan sen tunteen: minua ei kutsuttu säälistä, vaan koska olen tärkeä.
Tulin paikalle puvussa ja laventelinvärisessä kravattiessa. Ainolla oli laventelinsävyinen mekko. Ei sattumaa, vaan huolella valittu yksityiskohta. Opettajammekin tuli katsomaan, koska joskus opettajat muistavat enemmän sydäntä kuin arvosanoja.
Äitini kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa, kuinka hän ei koskaan ollut ollut minusta yhtä ylpeä olin kasvanut mieheksi, jolla on iso sydän ja kyky saada toiset tuntemaan olonsa tärkeäksi.
Ainon veli sanoi tärkeimmän: moni olisi kiertänyt Ainon kaukaa, mutta en minä. Otin hänet mukaan joukkueeseeni.
Sitten tarina levisi. Lehtijutut, Facebookin ja Ylen uutiset, ihmiset liikuttuivat.
Minulta kysyttiin, miksi teit näin? Olin ihmeissäni: eikö tämä ole ihan tavallista?
Ei tässä ole mitään erityistä…
Tässä on suuri opetus: miksi tuntuu ihmeeltä, että joku tekee juuri niin kuin ihmisen kuuluu tehdä? Miksi tavallinen ystävällisyys on poikkeus?
Tämän kaiken juuret olivat arjessa; päivittäisessä tavassa nähdä Aino tasavertaisena.
Kutsuminen vanhojentansseihin oli kruunu. Sitä ennen oli vuosia pieniä valintoja: istua viereen, ottaa leikkiin, ottaa mukaan, olla kääntämättä selkää. Näistä syntyy se, ettei kukaan ole liikaa.
Siksi tämä koskettaa: se kertoo lupauksesta, joka ei haihtunut ajan mukana, vaikka elämä vei eri poluille.
Tämä on myös tarina Ainosta, siitä kuinka tärkeää on olla mukana juhlahetkessä ei hyväntekeväisyyskohteena, vaan ihan oikeana osallistujana. Ei olipa hienoa, että saavuit, vaan mahtavaa, että olet täällä.
Pieni lupaus, jonka helposti olemme kuulematta
Aikuiset eivät usein huomaa, kun lapset sanovat tärkeimpiä asioita.
Lapset puhuvat suoraan, teeskentelemättä. Sanotaan ja sitten leikitään.
Minä vien hänet tansseihin.
Kymmenvuotiaan sanomana se kuulostaa söpöltä, jopa hassulta, mutta jotkut sanat sanotaan niin, että niistä kasvaa totta.
Minusta kasvoi sellainen.
Aino oli auringonsäde, mutta se ei pelastanut häntä yksin. Hän tarvitsi paikan piiriin, joka päivä. Ei vain kerran, vaan joka päivä ilman yleisöä: luokassa, välitunnilla, pelissä.
Ja siksi olin hänelle turva en siksi, että hän olisi heikko, vaan siksi, että hän on tärkeä.
Sillä on iso ero säälin ja mukaan ottamisen välillä.
Sääli asettaa alemmas.
Mukaan ottaminen nostaa viereen.
Koulu on ihmisen laboratorio
Inkluusiosta puhutaan paljon. Politiikkaa, päätöksiä, termejä.
Oikeasti se näkyy siinä, kuka istuu viereesi. Kuka kysyy tuu mukaan. Kuka muistaa nimesi, katsoo silmiin, pitää paikan.
Koulussa opimme hyvin nopeasti, kenelle on paikka, kenestä tulee ylimääräinen.
Jos lapsi, jolla on Downin oireyhtymä, tuntee jatkuvasti etteivät muut ehdi, eivät kutsu, alkavat ihmiset luulla, että heissä on vikaa, että tämä on heidän olemuksensa eikä sattumaa.
Mutta minä halusin näyttää, että Ainon olemus ei ole syndrooma. Se on ihminen.
Kun elämä vei eri teille, sydän punnittiin.
Ainon muutto olisi voinut pysäyttää kaiken. Usein lapsuuden ystävät jäävät menneisyyteen.
Mutta lupaus ei aina huku arkeen. Joskus se on luonteen kysymys.
Kun törmäsin Ainoon jalkapallopelissä, en kiertänyt kaukaa enkä teeskennellyt etten nähnyt.
Tein yksinkertaisimman mahdollisen: menin moikkaamaan.
Usein jäämme tekemättä hyvää, koska ajattelemme mitä jos? tai jospa en tee oikeaa tai tarvitseeko toinen tätä?. Minä en piiloutunut, minä tein.
Kutsu tansseihin siksi niin paljon enemmän kuin iltamat
Vanhojentanssit ovat meille Suomessa iso juttu. Se näyttää, että olet osa porukkaa, että kuulut.
Moni erityistä tukea tarvitseva jää helposti vierelle, ei mukaan. He eivät aina pääse kutsutuiksi, vaikka heistä pidetään. Heitä ehkä säällitään, mutta ei kutsuta.
Mun kutsu oli ihan muuta. Se oli tunnustus: sinulla on ihan sama oikeus tähän iltaan kuin muilla.
Ilmapallot ja koristelut kertoivat, että olin miettinyt ja nähnyt vaivaa. Se ei ollut hetken päähänpisto, vaan päätös.
Laventelinsävyiset asut: sanaton huolenpidon kieli
Laventelinväri ei ollut sattumaa. Se kertoi arvostuksesta: halusin Ainon tuntevan itsensä upeaksi, toivotuksi vieraaksi ei symboliksi.
Opettaja tuli juhlan alkuun. Se oli tärkeää, koska koulu on enemmän kuin tuntien kertausta. Kun opettaja huomaa, että nuoren sydän on tallella, se tekee aikuisenkin nöyräksi.
Äitini sanat jäivät painamaan mieleen: kasvatus näkyy teoissa. Kun näkee, että lapsi on kasvanut sydämeltään isoksi mieheksi, siinä on totuus ilman ylisanoja.
Ainon veli sanoi, että moni olisi väistänyt. Niin on mutta minä en.
Miksi tästä tuli niin suuri uutinen ja miksi se on vähän surullista
Ihmiset kaipaavat valoa ja toivoa, siksi tämä tarina levisi. Mutta se, että näin pieni teko on Iso asia, kertoo, että tavallisia hyviä tekoja tehdään yhä liian vähän.
Sanoin: Ei tämä ollut ihmeellistä.
Ja olin oikeassa.
Näin se saisi aina olla: ettei ketään jätetä ulkopuolelle erilaisuuden tai tuen tarpeen vuoksi.
Mitä tästä voi ottaa mukaan?
Meistä ei jokainen tee uutisen arvoista tarinaa, mutta jokainen voi tehdä jonkun arjen teon, joka vie toisen sisälle piiriin:
istua viereen
kutsua mukaan
sanoa nimeltä
olla katsomatta ohi
olla ystävä ilman ehtoja
Silloin ehkä jonain päivänä tällaiset tarinat eivät ole uutisia vaan arkea.
