Kymmenen vuotta lääkärit yrittivät herättää henkiin miljonäärin Ja yhtäkkiä köyhä poika astui huoneeseen ja teki sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa
Kymmenen vuoden ajan huoneessa 701 makasi mies hievahtamatta.
Laitteet hengittivät hänen puolestaan. Monitorit välkähtelivät himmeinä. Lääketieteen kuuluisuudet saapuivat Helsingistä, Rovaniemeltä ja Turusta. Ne lähtivät pää painuksissa, pettymys silmissään.
Oven nimikyltissä luki edelleen arvokas nimi Aarni Niemelä, teollisuusmiljonääri, kerran yksi Suomen vaikutusvaltaisimmista miehistä.
Mutta koomassa valta menetti merkityksensä.
Diagnoosi kuulosti kylmältä: “pysyvä vegetatiivinen tila”. Ei vasteita puheeseen. Ei edes tuskan kipinää. Ei merkkiäkään siitä, että mies joka perusti kokonaisia valtakuntia, olisi vielä olemassa silmäluomien tuolla puolen.
Hänen omaisuutensa ylläpiti kokonaisen osaston toimintaa. Hänen kehonsa lepäsi liikkumatta.
Vuosikymmenen jälkeen toivokin hiipui.
Lääkärit valmistelivat viimeisiä papereita. Ei laitteiden sammuttamiseksi, vaan siirtoon. Pitkäaikaishoitoon. Ilman tehohoitoa. Ilman uusia yrityksiä. Ilman “ehkä sittenkin”.
Juuri sinä aamuna Niklas sattui eksymään huoneeseen 701.
Niklaksella oli ikää yksitoista. Laiha poika, usein paljain jaloin. Hänen äitinsä pesi iltaisin sairaalan lattioita, ja koulupäivien jälkeen hän odotteli käytävillä hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Hän tiesi, mitkä automaatit “syövät” euroja. Tunsi ne hoitajat, jotka hymyilivät.
Ja osasi kiertää kielletyt huoneet.
Huone 701 oli ehdottomasti yksi niistä.
Mutta Niklas oli monesti nähnyt miehen lasin takaa. Letkut. Liikkumattomuus. Syvä hiljaisuus. Niklas ei uskonut, että mies vain nukkui.
Se näytti vankilalta.
Sinä päivänä rankkasade huuhtoi puolet Pasilasta. Niklas saapui sairaalaan likomärkänä. Kädet, polvet ja kasvot multatut, vartijat poissa näkyvistä. Ovi huoneeseen 701 oli jäänyt auki.
Hän astui sisään.
Miljonääri makasi kuin patsas vaaleat kasvot, halkeilevat huulet, silmät ikuisesti ajan sulkemina.
Hetken Niklas seisoi ääneti.
Mummoni oli samanlainen, hän kuiskasi hiljaa, vaikka kukaan ei kysynyt. Kaikki väittivät, ettei häntä ole enää. Mutta hän kuuli minua. Sen tiedän.
Hän kipusi tuolille sängyn viereen.
Kaikki puhuvat sinusta kuin et olisi tässä, Niklas sanoi lempeästi. Se on varmaan hirmuisen yksinäistä.
Silloin Niklas teki jotakin, mihin eivät lääkärit, eivät asiantuntijat eivätkä sukulaiset olleet kyenneet.
Hän kaivoi taskustaan käden.
Otti esiin märkää multaa tummaa, sateelta tuoksuvaa.
Varovasti hän levitti sitä miljonäärin kasvoille.
Poskille. Otsalle. Nenänvarrelle.
Älä suutu, Niklas kuiskasi. Mummo sanoi, että maa muistaa meidät. Vaikka ihmiset unohtaisivat.
Sairaanhoitaja astui huoneeseen ja jähmettyi paikalleen.
HEI! MITÄ PUUHAA?!
Niklas säikähti ja perääntyi. Turvamiehet syöksyivät sisään. Huudot täyttivät huoneen. Poika itki, toisteli lakkaamatta anteeksipyyntöjä, kun häntä kuljetettiin ulos multaiset kädet vapisivat.
Lääkärit raivostuivat.
Rikottu hygienia. Tartuntavaara. Mahdolliset oikeusjutut.
He pesivät Aarni Niemelän kasvot kiireesti.
Silloin käyrissä näkyi muutos.
Yhtäkkiä, selvästi.
Odottakaa, yksi lääkäreistä sanoi. Näittekö te tuon?
Toinenkin piikki. Vielä yksi.
Aarnin sormet nytkähtivät.
Huoneessa vallitsi tiheä hiljaisuus.
Kiireelliset tutkimukset käynnistyivät. Aivoissa vilahteli uusi, selkeä, yllättävä merkki elämästä. Ei kaaosta, vaan määrätietoisuutta, kuin vastaus.
Vain tuntien kuluttua Aarni Niemelän laitteet kirjasivat liikkeitä, joita ne eivät olleet havainneet kymmeneen vuoteen.
Refleksit toimivat.
Pupillit reagoivat.
Heikko, mutta todellinen reaktio ääneen.
Kolmantena päivänä Aarni avasi silmänsä.
Myöhemmin, kun häneltä kysyttiin, mitä muistaa, ääni särähti.
Tunsin sateen tuoksun, hän sanoi. Maan. Isäni kädet. Tilamme, jossa vartuin ennen kuin minusta tuli joku toinen.
Sairaalassa yritettiin löytää Niklasta.
Turhaan aluksi.
Aarni vaati yrittämään uudestaan.
Kun poika lopulta tuotiin hänen luokseen, Niklas ei tohtinut nostaa katsettaan.
Anteeksi, hän kuiskasi. En halunnut aiheuttaa harmia.
Aarni ojensi kätensä.
Sinä muistutit minua siitä, että olen yhä ihminen, sanoi miljonääri. Muut näkivät minussa vain kehon. Sinä kohtelit minua kuin kuuluisin yhä tähän maailmaan.
Aarni maksoi Niklaksen äidin velat. Tarjosi pojalle koulutuksen. Rakennutti yhteistalon heidän kaupunginosaansa.
Mutta kun Aarni Niemelältä kysyttiin, kuka pelasti hänen henkensä, vastaus ei ollut “lääketiede”.
Hän sanoi:
Lapsi, joka uskoi, että olen yhä täällä ja rohkeus koskettaa multaa, jota kaikki toiset vierastivat.
Entä Niklas?
Hän uskoo vieläkin, että maa muistaa meidät.
Vaikka maailma unohtaisikin.
