Jokainen, joka on joskus tehnyt töitä, ymmärtää varmasti sen innostuksen, joka syttyy, kun ovikello soi ainoana vapaapäivänä aamulla.
En ehtinyt herätä kunnolla, kun ensimmäinen ajatus oli jostain syystä, että nyt on tullut vesivahinko. Ryntäsin tarkistamaan, olinko tulvinut jollekin. Sauna ja keittiö, molemmat olivat kuivia siis tällä kertaa en ollut kastellut alakerran naapureita, kuten puoli vuotta aiemmin…
Ovikello soi silti lakkaamatta. Marssin väsyneenä ovelle, ja avatessani näin ensin matkalaukkuja ja sitten pari ihmistä niiden takana.
Jestas sentään, enpä olis kadulla tuntenutkaan sinua! Ikääntyneemmän naisen omintakeinen kohteliaisuus tuli täysin puun takaa.
Yritin muistaa, kuka hän ylipäätään oli…
Katsoin tarkemmin naista ja hänen seurassaan seisovaa miestä, joka hymyili iloisesti ja ojensi minulle kättä. Heidän takanaan kurkisti nuoren miehen pää onneksi hän ei sanonut mitään arvoitusteni jatkoksi. Mutta nainen sanoi: No, ethän sinä nyt aio meitä tähän oven eteen jättää, päästä sisään toki! Anteeksi kuinka, siis sisään?
Etkö muista setääsi? Minähän pidin sinusta huolta aikoinaan! Ja tuo (osoittaa nuoreen mieheen), se on serkkusi hän tuli opiskelemaan Helsinkiin eikä hänellä ole paikkaa missä asua. Niinpä päätimme, että hän majoittuu sinulle. Pedin ostamme myöhemmin, kaikki järjestyy. Toin muuten tuliaisia! Eikö isäsi soittanut?
Ei, ei ole soitellut No voi, varmaan unohti, kyllä me selvitään ilman! Hetkinen, siis miten niin asianne järjestätte? Serkkuni meinaa asua täällä?
Juuri niin, kyllä sinä häntä autat. Tiedäthän itsekin, millainen paikka vieras kaupunki on! En minä ketään pysty hoitamaan. Varsinkin kun kihlatunikin käy täällä usein. Tänne ei kyllä mahdu! Kyllä me jotain keksitään En halua mitään “jotain”. Onhan opiskelijoilla solut, minäkin asuin sellaisessa. Ei, eihän se nyt käy!
Sukulaiset alkoivat selvästi hermostua ja yrittivät jo tuoda laukkujaan eteiseen asia, joka olisi vaikeuttanut heistä eroon pääsemistä huomattavasti. Käskin odottaa hetken ja vein heidät serkkuni opiskelija-asuntolalle, johon hänet oli otettu.
Tämä sai aikaan suuttumuksenpuuskan: syytöksiä itsekkäisyydestä, iloiset hymyt kaikkosivat, ja hetken päästä niin katosivat myös omaiset ja laukut. Soitin myöhemmin vanhemmilleni ja kysyin: “Mikä tämä juttu oikein oli?”
Kun äiti kuuli tapahtuneen, hänkin pahastui ja jaksoi moittia siitä, etten muka ole enää perhettä arvostava ihminen.
