Oli minun ja mieheni unelma asua meren äärellä. Kymmenen pitkää vuotta kuljimme meren luo, emmekä koskaan löytäneet valmiita polkuja, vaan keräsimme euroja säästöpossuun, sillä halusimme ostaa ihan tavallisen kaksio- tai kolmioasunnon lomakaupungin laidalta. Emme haaveilleet mistään luksusasunnosta viihtyminen oli tärkeintä, ja sisustuksen yksityiskohdat eivät oikeastaan painaneet.
Nyt unelma oli totta. Omat velat roikkuivat vielä kuin mustat pilvet, mutta tavoite oli saavutettu: oma koti, muutaman askeleen päässä rannikosta, meri näkyi ikkunasta. Juuri niin kuin halusimme.
Ensimmäiset kaksi kuukautta huokasin helpotuksesta ja rentouduin, kuin sumussa. Sitten äiti tuli kylään. Hän pyysi avainsettiä, jotta voisi vierailla ihan milloin tahansa ihan ystävällisesti, kuten hän sanoi. Emme tienneet, että avaimet alkaisivat lisääntyä kuin kevätsienet.
Yhtenä aamuna, kun vielä makasimme sängyssä, kuulimme lukon rapinaa ja koputusta. Mieheni, vailla innostusta, arveli rakas äiti sieltä tulevan, kiirehti pukeutumaan ja meni avaamaan oven. Hämmästyksensä oli suuri, kun eteisessä seisoi kokonainen perhe kaksi lasta ja heidän vanhempansa. Kun liityin tervetuliaisseremoniaan, tunnistin serkkuni perheen.
Olimme kuin unessa, iloisen yllättyneitä vaikka sisällä myllersi. Siskoni serkkuni kertoi iloisesti, että oli kopioinut avaimet äitini avainsetistä, ja äiti oli sanonut, että olisimme nauttineet yllätysvieraista.
Turistit jäivät viikoksi. Oli selvää, että heidän mukana tuomansa ruuat peittivät pahimmat nälät, mutta toisen perheen lomatunnelma asunnossamme ei tuonut miehelleni eikä minulle iloa.
Kun saateltiin serkkua rauhallisesti ulos, soitin äidilleni ja pyysin, ettei jatkossa järjestäisi tällaisia yllätyksiä. Hän ihmetteli, miksi olin niin kireä, väitti, ettei mitään kamalaa ollut tapahtunut, ja lisäsi, että serkku oli kiitollinen huolenpidosta ja odotti jatkossakin ilmaista majoitusta merellä kesäisin.
Sitten alkoi sukulaisten vyöry. Setä, täti, pikkuserkku, ja muut läheiset tupsahtivat kielimättä asuntoomme kuin metsän haltijat. Joskus syntyi aikamoinen sekasotku, kun useampi vierailija saapui samaan aikaan. He huudahtivat iloisesti ja pyörittelivät klassista fraasia:
No, missä muualla voisimme tavata kuin Maijan kotona!
Maija minä olin täysin sivussa. Entä mieheni, no, omistajilla on aikaa kulkea täällä, mutta ketä he oikeastaan haittasivat, kun kylänväki tuli kylään!
Kahden vieraspuuhtisen kauden jälkeen pyysin äitiä palauttamaan avaimet. Hän loukkaantui syvästi ja syytti minua ylpeydestä ja kylmyydestä sukua kohtaan. Kun kerroin miehelleni tästä keskustelusta, hän rutisti minua ja sanoi:
Ymmärrätkö, että avaimia on nyt enemmän kuin äidin setissä, eikä tämän palauttaminen enää auta. Jos sinua ei haittaa, huomenna meillä on uusi ovi ja uudet lukot.
En loukkaantunut. Viikko myöhemmin kuuntelimme oven takaa, kuinka joku yritti avata ovea vanhoilla avaimilla, unenomaisen tunnottomasti. Sitten alkoi puhelinsoitot, mutta päätimme olla vastaamatta.
Illalla käytiin riitaisa puhelu äitini kanssa. Hän melkein huusi, että kolmannen polven serkku joutui viettämään yön rautatieasemalla ennen tulevaa junaa. Kysyin äidiltä, mikä tämän vieraan nimi oli vastaus oli pelkkiä lyhyitä piippauksia…
Sen jälkeen tuli vielä kaksi yritystä vallata asunto. Ovi kesti, ja minä sekä mieheni saimme viimein varmuuden: tämä asunto on meidän, tämä ei ole läpikulkupaikka.
Äitini ei vieraile enää luonamme solidaarisuudesta muihin sukulaisiinsa, ja yritän ylläpitää asiallista suhdetta, mutta en aio enää koskaan päästää ketään asuntoomme. Tämä on minun ja mieheni valtakunta, jonka saimme omalla työllämme.
Kummallista, ettei yksikään sukulaisistani ollut halukas kulkemaan samaa polkua ja ostamaan omaa asuntoa meren rannalta. Mutta tulla valmiiksi järjestettyyn kotiin siinä kaikki olivat, onnekkaampia kuin me!
