Ennen kuin bussi tuli
Lokakuun loppu Helsingissä on aivan omanlaisensa tunnelma. Ilma on viileä ja tuoksuu kosteilta, maahan varisseilta lehdiltä sekä ensi pakkasen lupaukselta. Juuri tällaisena iltana seisoin Malmin pysäkillä, kääriytyneenä valtavaan ruudulliseen villahuiviin. Katsoin kaihoisasti tietä pitkin matelevia autoja; puhelin pysyi hiljaisena eikä löytänyt verkkoa. Mielessä soivat vielä eilisen draamasarjan sitkeät melodiat. Olin myöhästynyt bussista. Taas kerran myöhässä, kuten niin usein ennenkin.
Vierelläni seisoi joku toinenkin. Poika. Huomasin hänet sivusilmällä kädet syvällä villakangastakin taskuissa, ryhdikkäästi, silmissä enemmän tarkkaavuutta kuin hämmentyneisyyttä. Hän katseli tietä vastapäätä seisovaan vaahteraan rakennettua harakanpesää. Seurasin hetkeksi hänen katsettaan. Vilkkaat linnut kantoivat vielä viimeisiä risuja lämmittääkseen kotinsa talvea varten.
Taitaa niilläkin olla ruuhkaa, poika sanoi äkkiä matalalla, rauhallisella äänellä, katsomatta minuun. Ja varmasti yksi harakka myöhästyy aina.
En voinut olla naurahtamatta. Yllättävää, mutta niin vilpitöntä.
Ja se kadottaa nokkansakin välillä tunneliin, lisäsin.
Poika kääntyi ja hymyili nyt lämpimästi, ystävällisesti.
Olen Aleksi.
Eeva.
Bussia ei kuulunut. Seisoimme siinä vieläkin, mutta nyt hiljaisuus oli jaettu, yhteinen. Se tuntui yllättävän mukavalta. Lopulta oma linjani tuli hieman haikeana ojensin käteni ovea kohti.
Huomenna taitaa tulla pakkasta, Aleksi sanoi vielä perään.
Joo, pitää ottaa teemuki mukaan, hymyilin, astuessani bussiin.
Totta tosiaan seuraavana päivänä seistiin taas samalla pysäkillä, kuin sopimatta. Minulla kädessä vihreää teetä termarissa. Hän ojensi minulle pienen paperipussin, jossa oli kaksi miniatyyri-karjalanpiirakkaa.
Varalle, jos kulttuurinälkä iskee, hän virnisti.
Siitä alkoi meidän oma odotushetkemme. Ei koskaan sovittu treffejä, vain tavattiin pysäkillä klo 18.30, jos työpäivä venähti. Joskus bussi tuli parissa minuutissa, sanottiin vain pari sanaa. Toisinaan pysäkillä kului puoli tuntia, ja silloin vaihdettiin kaikki jankutettiin pomojen hölmöyksistä, kummallisista unista, suomipizzasta (ananaksen kanssa rikos, siitä olimme samaa mieltä) ja siitä, mikä musiikki kuuluisi marraskuun iltaan (tästä saatoimme kiistellä).
Kerran Aleksi ei tullutkaan lainkaan. Eikä seuraavanakaan päivänä. Huomasin katsovani tiesillan sijaan sitä tyhjää harakanpesää. Pysäkki tuntui äkkiä oudon tyhjältä ja yksinäiseltä.
Vasta viikon päästä, marraskuun alussa, hän oli taas paikallaan. Kasvot olivat kalpeat, tummat varjot silmien alla.
Isä. Sairaalassa, hän sanoi lyhyesti. Nyt kaikki hyvin, onneksi.
Seisoimme hiljaa rinnakkain. Otin Aleksia varovasti kädestä. Hän hätkähti hieman, mutta ei vetäytynyt pois. Sormet olivat kylmät. Pidin kiinni omassa lämpimässä kämmenessäni.
Mennään, sanoin hiljaa. Skippaamme tänään bussin. Lähdetään kaakaolle. Kermavaahdon kanssa. Ja kaksi piirakkaa puoliksi.
Siitä kaikki muuttui.
Reittimme kääntyi. Emme enää vain odottaneet. Lähdimme kulkemaan. Nurkan takana oli pieni leipomo, jonka ovella tuoksui kardemumma ja vanilja.
Ensin vain join kaakaota ja höpistiin niitä näitä. Samalla keskustelut syvenivät. Emme enää kiirehtineet; sai rauhassa katsoa toista silmiin.
Selvisi, että Aleksin rauhallisuuden alla oli oikea universumi. Hän ei ollut pelkkä siltasuunnittelija. Hän kertoi niistä silloista kuin ne olisivat eläviä jokaisella oma luonne.
Tämä vanha, Vantaanjoen silta, se on itsepäinen. Ei tykkää rekasta, natisee aina kun joku iso auto menee yli. Uusi, Länsiväylällä, se vasta opettelee kestämään painoa. Nuori vielä, lapsi.
Kuuntelin silmät suurina. Näin runoutta siinä, missä muut näkivät vain betonia ja laskelmia. Kysyin: Entäs se silta, jolla kerran seistiin hiljaa yhdessä? Se on romantikko, Aleksi mietti. Sillä silmällä vain kävellään ja puhutaan hiljaa.
Minä en ollut pelkkä bloggaaja, tyttö joka kirjoittaa. Olin salainen yhteyksien havainnoija. Saatoin keskellä iltaa Aleksin kanssa keksiä tarinan:
Haistatko? Kolmannen rappukäytävän ikkunasta tuoksuu juuri keitetty nokkossoppa. Siellä asuu vanha rouva Aino, se keittää sitä aina tiistaisin. Ja yläkerrasta kuuluu pianonsoittoa, Für Elise menee aina solmuun samassa kohdassa.
Aleksi, joka oli tottunut mittailemaan maailmaa viivoittimella ja lukujen kautta, alkoi kuulla kaupungin uudet äänet ja tuoksut. Hän huomasi verhon värejä ohikulkijoiden ikkunoissa ja kertoi havaintojaan minulle.
Aika kului. Kävimme kylässä toistemme kodeissa. Aleksi tutki ihaillen sekasortoista työpöytääni kirjapinoja, värikkäitä muistilappuja, puoliksi juotu tee mukissa ja kuivunut mintunlehti posliinin pinnalla. Hän maistoi ensimmäistä kertaa pehmeää, kotitekoista inkivääripiparia ja huomasi, että koti onkin ihan konkreettinen, lämmin maku.
Aleksin omassa askeettisessa asunnossa suurin sisustuselementti oli ikkunoista tulviva valo. Löysin sieltä vanhan valokuva-albumin, johon oli liimattu kuva: hänen isänsä nuorena, rauhalliset silmät, korjasi valtavaa seinäkelloa. Vieressä pikkupoika Aleksi, yllättävän totisena.
Isä opetti minua tärkeimpään, Aleksi sanoi hiljaa, katsoen kuvaa. Kaikki monimutkainen koostuu yksinkertaisista osista. Jos jokin menee rikki, ei tarvitse pelätä pitää vain etsiä se viallinen pala ja korjata se.
Tarkoitatko kelloa? kysyin.
Ja elämää, Aleksi hymähti.
Emme yrittäneet tehdä vaikutusta. Päinvastoin, riisuimme kerroksia, kuin kaalia leikkaisi pinnan alta löytyi jotain aitompaa, joskus jopa särkyvää. Myönsin, että kirjoitan runoja, jotka jäävät pöytälaatikkoon liian lapsellisina. Aleksi tunnusti, että hän kävi aikoinaan kirjallisuuskerhossa, mutta aikuistui siitä ohi.
Kerran, keskellä talvea, minä sairastuin. Ei pahasti, mutta flunssa vei voimat. Aleksi ilmestyi ovelleni töiden jälkeen kassi täynnä sitruunoita, hunajaa, yrttejä yskään ja uusi runokokoelma juuri siltä kirjailijalta, jonka joskus mainitsin.
En tiennyt, mitä tarvitset, hän sanoi noloina, seistessään ovella. Niinpä toin kaiken, mikä voisi auttaa korjaamaan järjestelmää.
Minä vain nauroin peiton alta, punaisena ja tukkoinen nenä. Ja sitten itkin kiitollisuudesta ja siitä, että joku näkee myös väsymykseni eikä pelkää sitä.
Niin askel askeleelta lakkasimme olemasta vain se poika pysäkiltä ja se tyttö isolla huivilla. Olimme Aleksi, joka tiesi että Eeva juo teen vain sinisestä mukista, ja Eeva, joka ymmärsi ettei Aleksi ollut vaiti siksi että suuttui, vaan koska järjesteli ajatuksia päässään.
Meistä tuli toisillemme jotain enemmän kuin romanttinen kiinnostus olemme turvapaikka, johon palata aina, vaikka se vaatisi bussin missaamista.
Vuosi kului. Se oli 14 kuukautta siitä, kun tapasimme pysäkillä, kun Aleksi, leipomollemme illallisen äärellä, keksi viimein rohkaistua.
Eeva, aloitti hän, katse käsissään. Minulla on ehdotus, mutta älä vastaa heti.
Katsoin häntä hivenen jännittyneenä, lusikka kädessä.
Mummoni asuu pienessä kylässä järven rannalla, Savon sydämessä. Hän odottaa minua joka jouluksi. Siellä on sauna, oikeat nietokset, talviyö joka humisee hiljaa… Mummo kysyi, enkö toisi sitä tyttöä, josta puhut puhelimessa. Hän vilkaisi varovaisesti minuun. Tiedän että mökki ei ole mikään spa-hotelli, netti toimii ainoastaan pihakaivon vieressä ja hanhilauma on aika äksy… Voit toki kieltäytyä.
Katsoin häntä. Silmissäni syttyi pieniä juhlatulia, kuin ekoja jouluvaloja.
Hanhia? toistin mukamas viileästi.
Kovin äänekkäitä.
Onko lunta oikeasti, korkealle?
Aivan vyötärölle asti. Ja narskuu kengän alla kuin vinyyli.
Onko vanhanaikainen leivinuuni?
Tiesitkö, mummon torppa ei olisi mitään ilman sitä, Aleksi vastasi varovaisen toiveikkaana.
Siinä tapauksessa pakkaan laukun, sanoin päättäväisesti leveän hymyn noustessa kasvoilleni. Listaan mitä tarvitsen. Ja ohjeet maaseudun hanhia varten.
Talvinen kylä osoittautui vieläkin ihanammaksi kuin Aleksi lupasi. Ilma oli makea kuin suutarinpastilli. Mummu Kaarina, pirteä ja pieni kuin talitiainen, otti minut omakseen heti ruokki letulla ja hunajalla, antoi vanhan turkiksensa ja lähetti Aleksin kanssa metsään hakemaan kuusta.
Uudenvuodenpöytä notkui lämpimistä leivistä ja hernesopasta. Keskiyöllä nostettiin lasit kuplivaa. Mummu nukkui hetken, jättäen meidät kahden rauhaisan taloyön keskelle.
Hiljaisuus, joka seurasi, oli erityinen. Kynttelikössä syttyi lempeä valo ja uunissa paukahteli puita.
Aleksi nousi, käveli uunin luo ja kääntyi sitten minuun päin.
Tiedätkö, hän aloitti, ääni vähän käheänä, kun tänään tarvoimme metsässä ja sinä naurat punanenäisenä mummon turkissa, minä oivalsin kaiken.
Mitä? hymyilin.
Että tuo näky sinä turkissa, nauru kimaltavana pakkasilmassa… siitä on tullut onneni ydin. Minulle se voittaa kaupungin, sillat ja kaikki suunnitelmat.
Aleksi laskeutui polvelle eteeni, kaivoi takkinsa taskusta samettirasian ja otti käteni. Sormet olivat jo lämpimät, mutta vähän silti vapisivat.
Eeva, pysäkin tyttö, joka avasit maailmani. Tuletko vaimokseni, rakennetaan yhteinen tulevaisuus missä on sijaa sinun kaaoksellesi, minun suunnitelmilleni, mummun letuilleni ja… ihan kaikelle?
Katsoin häntä poskilla kyyneleet, mutta kasvoilla levein mahdollinen hymy. Katselin silmiin, joissa en nähnyt vain rakkautta vaan syvän, vankan luottamuksen. Sellaista, jonka varaan sillat rakentuvat.
Kyllä, kuiskasin sana, joka tuntui yhtä aikaa sekä helpottavalta että juhlavalta. Kyllä, Aleksi. Totta kai.
Hän pujotti sormukkaan sormeeni täydellisen kokoinen, kuin olisi aina ollut siinä. Ja kun nousimme syleilemään, ulkona pamahti ensimmäinen uudenvuoden raketti. Kaukaiset ilotulitukset heijastuivat sekä ikkunaan että meidän, nyt yhteisiin silmiin.
Tuvassa tuntui kirkkaalta. Onni oli menettänyt epävarmuutensa, se oli nyt yhtä kiinteä kuin hopeasormus, yhtä yksinkertainen ja toivottu kuin yksi pieni “kyllä”.
Meidän tarinamme, joka syttyi koleana syksynä kaupunkipysäkillä, oli kuljettanut meidät tänne kodin tulelle, oman talvisadun keskelle. Ja me tiedettiin: vaikka elämä tuo vielä monia siltoja ylitettäväksi, nämä kelpaa ylittää yhdessä.
Sillä tärkein yhteys elämässä oli jo syntynyt. Se sykki kahdessa sydämessä, jotka olivat löytäneet toisensa juuri silloin kun oli tarkoitus. Vain siksi, että kerran kumpikin myöhästyi bussista.
