Tänään, kun hain Ainoa päiväkodista, hän juoksi suoraan kaulaani ja kuiskasi kiihkeästi korvaani:
Äiti, äiti, otetaan Iiriksen mummi meille!
Mitä? Mikä mummi? Mitä sä oikein tarkoitat? kysyin hämmentyneenä. Pue päälle, isi odottaa meitä autossa.
Tuolla se on! Aino osoitti ulko-ovella seisovaa vanhempaa naista, joka talutti Iiristä rauhallisesti ulos. Iiriksen mummi! Sitähän mä sanon!
Älä höpsi. Hän on jonkun toisen mummi.
No mutta eihän se haittaa, alkoi Aino kitistä. Kysy siltä, voisiko se olla munkin mummi. Ole kiltti.
Sullahan on omat mummit. Vieläpä kaksi. Mihin me enää kolmatta tarvittaisiin? Nyt lopeta jo mielikuvittelu ja laita ne housut jalkaan.
Äiti Aino veti naaman surulliseksi ja alkoi pukea. Mun mummit ei oo oikeita mummeja. Mutta Iiriksen mummi on. Se on oikea mummi.
Miten niin meidän mummit eivät olisi oikeita? yritin naurahtaa. Tottakai ovat! Hehän ovat meidän äidit, eikä tuo nainen ole.
Mutta ei se mitään haittaa, Aino katsoi minua ilme täynnä kaipuuta. Syntyminen ei tee kenestäkään oikeaa mummia.
Mitä sä oikein tarkoitat? Minkälainen sitten on oikea mummi?
Sellainen kuin Iiriksen mummi.
Mikä tekee Iiriksen mummista erilaisen kuin sun mummit?
Iiriksen mummi ei suutu jos sitä huutaa kovaa mummiksi, Aino selitti. Mun toinen mummi käskee kutsua etunimellä, Leena, ja toinen hermostuu jos huudan pihalla mummia.
Miten niin hermostuu?
Sanoo että mitä sä mua mummiksi huudat, olen vielä nuori, älä nolaa mua naapureiden edessä!
Sanoiko minun äiti sulle noin?
Sanoi. Ja vielä, että sä jätät mut aina sen hoitoon. Mutta Iiriksen mummi sanoo, että Iiris on sen elämän paras asia. Mäkin haluaisin olla jonkun paras asia.
Ei mun äiti voi noin sanoa Vilkaisin Ainoon surullisena ja pehmeämmin sanoin: Tule nyt, isi odottaa. Mutta entä Leena-mummi, suuttuuko hänkin jos kutsut mummiksi?
Ei suutu, Aino mutisi murjottaen. Ei vaan vastaa mitään. Mutta kun sanon Leena, se kehuu. Ja äiti, miksi mun mummit ei ikinä osaa tehdä oikeaa ruokaa?
Mitä nyt katsoin Ainoon epäillen. Eikö ne ruokikaan sua kunnolla, kun jäät heille hoitoon?
Niin no Aino nyrpisti nenää. Makkaraa, lihapullia, salaattia Eihän ne mitään erityistä ole.
Mitä sä sitten haluaisit syödä?
Lättyjä!
Lättyjä? toistin.
Joo, tai pannukakkua. Iiriksen mummi lupasi Iirikselle tänään, että kun tullaan kotiin, laitan tuoreita lättyjä, kermaviiliä ja hilloa päälle. Kuulemma viime kesänäkin keitettiin yhdessä hillo. Mutta mun mummien kanssa ei tehdä hilloja ikinä.
Voi rakas, huokaisin. Haluaisitko että keitettäisiin tänään meillä teetä ja syötäisiin hilloa?
Ei se kaupasta ostettu oo hyvää
Mistä sä tiedät?
Oon pyytänyt mummilta, ne on testannu. Ei sama juttu.
Ootko pyytänyt niitä tekemään lättyjä?
Oon, Aino veti takin päälleen. Sanovat, että siinä kestää kauan. Vievät mut kahvilaan lettuja syömään. Mutta siellä ne on kylmiä ja hillo liian makeaa. Iiriksen mummi sanoo, että tuoreet lätyt pannulta on maailman parasta.
Niinpä huokaisin ja otin Ainoa kädestä. Parasta onkin. Minun oma mummini teki niitä minullekin lapsena
Kun käveltiin parkkipaikalle, jossa isi odotti meitä, soitin ystävälleni.
Satu, ootko kotona? kysyin nolostuneena.
Olen. Miksi?
Voinko pyytää sun lättyohjeen? Etkä saa nauraa tälle.
Miksi ihmeessä?
Kehuithan just että sun poika syö niin paljon kun vaan paistat.
Jaahas
Kerro siis sun taikinaohje Ystävä nauroi, jolloin minä sanoin: Hei, lupasit ettet naura! Mä oikeesti tarvitsen ton ohjeen.
Tule mieluummin meille, niin näytän. Samalla lapsetkin tutustuvat. Tuu nyt heti.
En ehdi heti, sanoin. Oon just hakemassa Ainoa päiväkodista, mies odottaa autossa.
Tuutte kaikki kolmistaan. Mä odotan! ja puhelu katkaistiin.
Seuraavana päivänä pyysin vapaata töistä. Menin äidin luo ja rupesin opettamaan häntä tekemään lättyjä. Äiti yritti loukkaantua ja huomauttaa vanhan naisen nykyelämästä, mutta vastasin tiukasti:
Äiti, jos me häiritään sun elämää, mä en ikinä enää tuo Ainoa sulle hoitoon. Ymmärrätkö mikä erottaa oikean mummin siitä ei-oikeasta? Ja miksi sä et koskaan keitä hilloa kesällä, vaikkei sulla mitään syytä olisi onhan sulla jo lapsenlapsi!
Äiti meinasi sanoa jotain piikikästä takaisin, mutta näki päättäväisen katseeni ja päätti olla hiljaa varmuuden vuoksi.
Kun Vera tuli hakemaan poikaansa päiväkodista, tämä juoksi hänen kaulaansa ja kuiskasi intohimoisesti korvaan:
