Kun Veikko Rautiaista kannettiin synnytyssairaalasta kotiin, kätilö sanoi äidille: “Onpa roteva poika. Hänestä tulee varsinainen sälli.” Äiti ei vastannut mitään. Hän katsoi jo silloin nyyttiä kuin vierasta. Veikosta ei tullut sälliä. Hänestä tuli ylimääräinen – sellainen, jonka toki synnytettiin, mutta jolle ei keksitty paikkaa. — Joko se sinun outo lapsesi taas istuu hiekkalaatikolla ja pelottaa muita? — huusi parvekkeelta toisen kerroksen Leena-täti, taloyhtiön äänitorvi. Veikon äiti, väsynyt nainen sammunein silmin, vastasi vain napakasti: — Ei tarvitse katsoa, jos ei miellytä. Ei hän kenellekään mitään tee. Veikko ei todella tehnyt kenellekään mitään. Hän oli suuri, kömpelö, pää aina kumarassa, pitkät kädet roikkuen sivuilla. Viisivuotiaana hän oli hiljaa. Seitsemän vanhana mutisi. Kymmenvuotiaana hän jo puhui, mutta niin että olisipa ollut hiljaa: ääni oli vinkuva, säröinen. Koulussa hänet siirrettiin viimeiselle penkille. Opettajat huokailivat katsoessaan hänen tyhjää katsettaan. — Rautiais, kuuletko sinä mitään? — kysyi matikanopettaja naputtaen liitua tauluun. Veikko nyökkäsi. Hän kuuli, mutta ei nähnyt syytä vastata. Koulukavereiltaan hän ei saanut turpiinsa — he vähän pelkäsivät häntä. Veikko oli iso kuin nuori sonni. Mutta ei kukaan oikein kaverikseenkaan halunnut. Häntä välteltiin, kierrettiin kuin syvää lätäkköä. Kotona ei mennyt sen paremmin. Veikon saatua kaksitoista vuotta mittariin kuvaan astui isäpuoli: — Ei sitten poika tule silmieni eteen, kun tulen töistä kotiin. Syö paljon, ei hyödy mitään. Niinpä Veikko katosi. Hän vaelteli rakennustyömailla, istui kellareissa. Hän oppi olemaan näkymätön — sulautumaan betoniseinään ja lattian likaiseen harmauteen. Sinä iltana, jolloin hänen elämänsä kääntyi, tihutti lohdutonta syyssadetta. Viisitoistavuotias Veikko istui rappukäytävän portailla viidennen ja kuudennen kerroksen välissä. Kotiin ei voinut mennä: isäpuolella oli vieraita, ja silloin olisi melua, tupakansavua ja todennäköisesti raskas käsi. Vastapäisen oven saranat narahtivat. Veikko painautui nurkkaan, yritti käydä pienemmäksi. Ovelta astui Tamara Ilinitsina. Yksinäinen nainen, yli kuusikymppinen, vaikka ryhtinsä perusteella neljääkymmentä ei ollut nähnytkään. Koko talo piti häntä oudonlaisena — ei istunut penkillä, ei juorunnut, kulki aina selkä suorana. Hän katsoi Veikkoa — ei säälistä eikä väheksyen, vaan tutkivasti, kuin koettaisi arvioida, voiko rikki menneen laitteen korjata. — Mitä siinä istut? — hän kysyi. Ääni oli matala ja jämäkkä. Veikko niiskautti. — Ihan vaan. — Kissat syntyvät ihan vaan, — tokaisi nainen. — Haluatko syödä? Veikko halusi. Hän halusi aina. Kasvava keho vaati polttoainetta, ja kotona jääkaapissa olisi saanut kasvattaa hiiriä. — No? En toista kertaa tarjoa. Veikko nousi, kömpelösti ja epävarmoin askelin, ja lähti naisen perässä. Tamaralla oli erilainen koti. Kirjoja kaikkialla — hyllyillä, lattialla, tuoleilla. Vanhan paperin ja lihaisan ruoan tuoksu. — Istu, — nyökkäsi nainen jakkaralle. — Kädet ensin puhtaiksi, siellä on saippuaa. Veikko totteli. Tamara laittoi eteen lautasen, jossa oli perunoita ja oikeaa gulassia — isoilla lihapaloilla. Veikko ei muistanut, milloin viimeksi oli syönyt oikeaa lihaa eikä makkaraa. Hän ahmi ruokaa nopeasti. Tamara istui vastapäätä, leuka kämmeneen tuettuna. — Ei sitä kukaan vie, — hän huomautti. — Pureskele, vatsa kiittää. Veikko hidasti tahtiaan. — Kiitos, — murahti hän, pyyhkäisten suutaan hihalla. — Ei hihalla. On olemassa servettejä, — Tamara ojensi paketin. — Sinusta on tullut ihan villi ihminen. Missä äiti? — Kotona. Isäpuolen kanssa. — Selvä. Ylimääräinen suuhun. Hän sanoi sen niin arkisesti, ettei se edes loukannut. — Kuule nyt, Rautiainen, — sanoi Tamara äkkiä tiukasti. — Sinulla on kaksi polkua. Jos annat elämän viedä, ajelehdit, ja kuolet nuorena. Tai otat järjen käteen. Voimaa sulla on, mutta päässä pyörii tuuli. — Oon tyhmä, — Veikko tunnusti rehellisesti. — Niin koulussa sanotaan. — Koulussa sanotaan paljon. Niiden ohjelma on keskinkertaisille, et sinä ole keskinkertainen. Olet toisenlainen. Kädet — mistä ne kasvavat? Veikko katsoi käsiään, leveitä ja koloisia. — En tiedä. — No, otetaan selvää. Huomenna tulet korjaamaan mun hanan. Se vuotaa pahasti, ja putkimies maksaa liikaa. Työkalut löytyy. Siitä päivästä lähtien Veikko alkoi käydä joka ilta Tamara Ilinitsinan luona. Aluksi hän korjasi hanoja, sitten sähköjä, sitten lukkoja. Kävi ilmi, että hänen kätensä olivat todella kultaiset. Hän ymmärsi koneiden salat intuitiolla. Tamara ei lellinyt häntä. Hän opetti tiukasti. — Ei noin! — hän komensi. — Kuka pitää ruuvimeisseliä kuin lusikkaa? Ota tuki! Tamaralla oli vanha, puinen viivoitin — sillä hän napautti, kun ote lipsui. Kirjoja hän antoi myös. Ei oppikirjoja, vaan tarinoita elämästä ja ihmisistä, jotka selvisivät vastaan käynyttä kohtaloa. — Lue, — hän sanoi. — Aivot rapistuvat, jos eivät toimi. Et ole maailmassa ainoa tällainen. Miljoonia on ollut. Miksi sinä et selviäisi? Vähitellen Veikko sai tietää naisen tarinan. Tamara oli insinööri, jäi yksin, kun tehdas ajettiin alas, mies kuoli nuorena, lapsettomana sinnitteli pienellä eläkkeellä ja satunnaisilla käännöksillä. Muttei katkeroitunut, ei murtunut; hän vain eli, suoraselkäisenä ja yksin. — Minulla ei ole ketään, — hän sanoi kerran. — Eikä sinullakaan, jos tarkemmin miettii. Mutta tämä ei ole loppu — tämä on alku. Veikko ei sitä heti ymmärtänyt, mutta nyökkäsi. Kun Veikko täytti kahdeksantoista ja armeijan kutsu koitti, Tamara kutsui hänet pöydän ääreen, tarjosi piirakoita ja hilloa kuin juhlapäivänä. — Kuuntele nyt, Veikko, — hän käytti ensi kertaa Veikon täyttä nimeä. — Tänne et palaa, tää paikka imee sut syvyyksiin. Täällä ei mikään muutu: sama piha, samat ihmiset, sama toivottomuus. Kun palaat, jatka matkaa. Pohjoiseen, töihin, minne vaan — mutta älä jää tänne. — Ymmärrän, — nyökkäsi Veikko. — Tässä on kolmekymmentä tonnia, säästöni. Alkuun pääset näillä. Ja muista — olet tilivelvollinen vain itsellesi. Tee itsestäsi ihminen, Veikko. Et minun takiani. Itsesi. Hän aikoi kieltäytyä, mutta kun katsoi Tamaran vaativiin silmiin, tajusi ettei saanut. Tämä oli viimeinen oppitunti. Veikko lähti. Eikä palannut. Kului kaksikymmentä vuotta. Piha muuttui. Vanhat koivut kaadettiin, tilalle tuli asfalttikenttä. Penkit muuttuivat metallisiksi ja epämukaviksi. Talon julkisivukin alkoi rapistua. Pihan viereen pysähtyi musta maasturi. Autosta nousi mies — pitkä, harteikas, kalliin mutta huomaamattoman päällystakin mies, jonka kasvot olivat kovettuneet pohjoisen tuulissa, mutta jonka katse oli rauhallinen. Veikko Rautiainen — nykyisin Veikko Pekanpoika, rakennusliikeyrittäjä Lapissa. Satakymmenen henkeä töissä, kolme suurta työmaata, maine rehellisenä rakentajana. Hän oli noussut pohjoisen rakennuksilla tyhjästä. Työmiehestä mestariksi, mestarista yrittäjäksi. Opiskellut öisin, suorittanut tutkinnon. Säästänyt, sijoittanut, ottanut riskejä, ja usein hävinnyt — mutta aina noussut. Kolmekymmentä tonnia, jonka Tamara antoi, hän oli maksanut moninkertaisesti takaisin. Joka kuukausi, vaikka Tamara vihaisesti torui ja uhkasi palauttaa. Kunnes kerran rahat palasivat: “Vastaanottajaa ei löydy.” Veikko jäi seisomaan viidennen kerroksen pimeiden ikkunoiden alle. Pihalla istui uusia naisia — vanhat olivat poissa. — Anteeksi, — hän kysyi yhdeltä. — Tiedättekö, kuka asuu numerossa 45? Tamara Ilinitsina? Naiset elävöityivät. — Ai Tamara… Hänellä meni huonosti. Muisti katosi, alkoi sekoilla. Asunnon kirjasi jonkin sukulaispojan nimiin. Sanoi, että lähti kylälle, Soinilaan. Outo juttu koko homma. Koti myytävänä jo. Veikon sisällä jäätyi. Hän tunsi kuvion: vanhus, luotettava sukulainen, paperit, syrjäkylä ja elämä hiljaisuudessa. Tai kuolema. — Missä se Soinila on? — Nelisenkymmentä kilometriä keskuksesta, huono tie. Veikko nyökkäsi ja lähti. Soinila oli kuihtuva kolmen kadun kylä. Puoliksi autio, tiet märkinä. Elossa ehkä tusina vanhusta ja muutama perhe joilla muuta vaihtoehtoa ei ollut. Hän löysi talon: ränsistynyt, aita kaatunut. Pihalla kuraa, pyykkinaru roikkui riekaleita. Portilla Veikkoa vastassa seisoi parrakas, likaisissa vaatteissa oleva mies. — Mitä asiaa? Olet väärässä osoitteessa. — Missä Tamara Ilinitsina on? — kysyi Veikko. — Ei täällä ketään Tamaraa. Poistupa. Veikko ei jäänyt keskustelemaan, vaan siirsi miehen kevyesti syrjään ja astui sisään. Haju oli voimakas: home, kosteus, viina. Toisessa huoneessa vanha, kuihtunut nainen makasi sängyssä. Harmaat hiukset sekavat, kasvot kalpeat. Mutta kasvoissa oli jotakin tuttua. — Kuka…? — ääni oli heikko. — Minä tässä, Tamara Ilinitsina. Veikko. Muistatko? Hanat korjasin. Nainen katsoi pitkään. Sitten silmät kostuivat. — Veikko… Sinä tulitkin… — Tulen viemään kotiin. Veikko kietoi Tamaran vilttiin, nosti kevyesti syliin. — Mihin viet minut? — Kotiin. Minun kotiini. Siellä on kirjoja. Ja lämpöä. Pihalla mies yritti estellä: — Hei! Silleen et vie. Asunto kirjattu minun nimiin! — Voit selittää asian poliisille ja juristeilleni, — vastasi Veikko tyynesti. Prosessi kesti puoli vuotta. Tutkinnat, oikeudenkäynnit. Lahjoitussopimus kumottiin. Mies paljastui pieneksi huijariksi, jolla oli jo rikostaustaa. Koti palautui. Mies joutui rangaistukseen. Mutta Tamara Ilinitsinalle asunto ei ollut enää tarpeen. Veikko rakensi talon — ison, puusta, pihalle Lapissa. Ei herraskartano, vaan oikea talo — lehtikuusta, leivinuunilla ja isoilla ikkunoilla. Tamara sai valoisan huoneen, parhaat lääkärit, hoitajan ja terveellisen ruuan. Hän tervehtyi, vaikka muisti ei aivan palannut. Mutta luonne säilyi: hän alkoi taas komentaa, ärähtää pölystä ja järjestyksestä. Veikko hymyili. Se ei jäänyt siihen. Eräänä päivänä Veikko toi työmaalta nälkäisen, aristelevan nuoren miehen — Lassin: orpokodista, täysi-ikäinen, kädet kultaa, pää sekaisin. — Tässä, Tamara Ilinitsina. Tapaat Lassin. Kotiakin vailla. Tamara katsoi, siirsi kirjan syrjään. — Mitä jäät siihen nököttämään? Käsipesulle. Saippua löytyy. Kotlettipäivä. Kuukauden päästä taloon tuli myös Katja, 12-vuotias, ontui, silmät maahan painuneina. Huostaanotettu alkoholistiäidiltä. Talo täyttyi. Tämä ei ollut hyväntekeväisyyttä esillä. Tämä oli perhe. Perhe niille, kuka ei kelvannut muualle. Veikko katseli, kuinka Tamara neuvoi Lassia höylän kanssa, tökki viivottimella. Kuinka Katja luki ääneen kirjaa, hitaasti mutta varmasti. — Veikko! — huusi Tamara. — Tuletko auttamaan? Kaappi pitäisi siirtää, nuoret eivät jaksa! — Tulen, — Veikko vastasi. Hän kulki heidän luokseen. Omaan omituiseen, karheaan ja rikkonaiseen perheeseensä. Ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen hän ei ollut ylimääräinen, vaan oikeassa paikassa. Lapin taivas oli suuri ja musta, täynnä kylmää valoa. Hän tiesi, ettei kaikkia voi pelastaa. Mutta nämä — hän oli pelastanut. Ja se riitti nyt. Sitten hän jatkaisi eteenpäin. Niin kuin Tamara oli aikoinaan opettanut.

Kun Veikko Koskista kannettiin ulos Naistenklinikasta, kätilö huokaisi äidille: Onpa iso poika. Tulee vielä kunnon sälli. Äiti ei vastannut mitään. Tuntui jo silloin kuin hän olisi katsonut syliinsä, eikä olisi lainkaan varma, oliko tuo nyytti edes hänen oma lapsensa.

Veikosta ei tullut mitään sankaria. Hänestä tuli sellainen ylimääräinen tiedättehän, vähän niin kuin semmoinen, joka kyllä synnytettiin, mutta kukaan ei oikein tiedä, mihin laittaa.

Taasko sun kummallinen poikas istuu hiekkalaatikolla ja ajaa muut mukulat pois! kirkui parvekkeeltaan toisesta kerroksesta Leena-täti, talonyhtiön puuhamimmi ja kaiken pihanaapurisovun äänitorvi.

Veikon äiti, väsynyt nainen ja katseessa sammuneen kodin tulo, vain murahti vastaan:
Älä kato, jos et tykkää. Ei se ketään pahaa tee.

Eikä Veikko oikeasti tehnyt kenellekään mitään pahaa. Hän oli iso, kömpelö, aina katse lattiaan naulittuna ja käsivarret roikkuivat pitkin vartaloa. Viisivuotiaana hän ei puhunut mitään. Seitsemänvuotiaana mumisi jotakin. Kymmenenä puhetta tuli, mutta olisi voinut tulla tulematta: ääni oli karkeaa ja särisevää, niin kuin ruostunut polkupyöräketju.

Koulussa Veikko lykättiin luokan viimeiseen pulpettiin. Opettajat huokailivat nähdessään hänen tyhjän katseensa.
Koski, kuuletko sä ollenkaan? matematiikan opettaja koputti liitua taulua vasten.
Veikko nyökkäsi. Kuuli kyllä, muttei nähnyt mitään järkeä vastata. Miksi toistaa samaa? Joka tapauksessa siitä tulisi vitonen, että tilastot pysyisivät kunnossa, ja Veikko pääsisi pois rauhassa.

Luokkatoverit eivät pahoinpidelleet häntä hän oli liian iso ja pelottava. Mutta eivät he myöskään ystävystyneet. Veikkoa kierrettiin kuin loskaista mutalätäkköä varovaisesti ja mahdollisimman kaukaa.

Kotona ei ollut sen mukavampaa. Isäpuoli, joka ilmestyi kuvioihin Veikon ollessa kaksitoista, teki asiat selväksi heti kättelyssä:
Kun tuun töistä kotiin, pojan ei pidä näkyä missään. Syö kuin hevonen, hyötyä nolla.

Veikko haihtui. Harhaili rakennustyömailla, istui kerrostalojen kellareissa. Hänestä tuli näkymätön. Se oli hänen ainoa taitonsa olla kuin seinä, kuin harmaa betoni, kuin kura kengän alla.

Sinä iltana, jona Veikon elämä napsahti, tihkutti räntää. Viisitoistavuotias Veikko istui rapun portailla viidennen ja kuudennen kerroksen välissä. Kotiin ei voinut mennä, siellä oli isäpuolella seurue, mikä tiesi meteliä, savua ja ehkä painavaa kättä.

Vastapäisen oven sarana kitisi. Veikko painui entistäkin pienemmäksi nurkkaan.

Ulostuli Tamara Ilmatar. Noin kuusikymmentä, mutta ryhti kuin parikymppisellä. Koko talo piti häntä outona ei istunut penkillä muiden kanssa, ei juorunnut maitotuotteiden kalleudesta, vaan kulki aina suorassa kuin viulunkieli.
Hän katsoi Veikkoa ei säälistä, ei inhon rippeellä vaan tutkivasti, kuin arvioiden voisiko hajoamista korjata.

Mitä siinä murehdit? hän kysyi, matalalla komentajaäänellään.
Veikko niiskautti.
Ihan vaan.
‘Ihan vaan’ syntyy kissoja, tokaisi hän lyhyesti. Haluatko ruokaa?

Veikko halusi. Hän halusi aina, vatsassa kurni loputtomiin. Kotona jääkaapissa oli korkeintaan jäitä ja sammakko, eikä sekään syötävänä.

No, ootas siinä nenän alla. Kahta kertaa en tarjoa.
Veikko nousi, koko pitkä ruho kankeasti suoristuen, ja laahusti hänen perässään.

Tamara Ilmattaren kämppä oli erilainen kuin millään muulla. Kirjoja kaikkialla sohvilla, lattioilla, ikkunalaudoilla. Ilmassa leijui vanhan paperin ja paistetun lihan tuoksu.

Istuhan tuohon, hän nyökkäsi. Käy pesemässä kädet. Siellä on mäntysaippuaa.

Veikko totteli. Tamara laittoi hänen eteensä lautasellisen perunoita ja kunnon lihapataa oikeaa lihaa, ei mitään lenkkiä. Veikko ei muistanut milloin viimeksi oli syönyt sellaista ruokaa, ettei sitä ollut leikattu kelmuun.

Hän lapioi ruokaa niin, ettei varmaan edes maistanut. Tamara istui vastapäätä, poski kämmentä vasten.

Mihin sinulla kiire? Ei kukaan ota sun annosta pois. Pureskele kunnolla, vatsa kiittää.
Veikko hidasti. Mumisi:
Kiitos, ja pyyhki suunsa hihalla.
Älä pyyhi hihaan. Servetti on keksitty. Tamara työnsi pienen pinon hänen eteen. Sä olet aika villissä kunnossa. Missä äiti?
Kotona. Isäpuolen kanssa.
Selvä. Olet perheen varalla.

Hän sanoi sen niin arkisesti, että Veikko ei osannut loukkaantua. Tuntui samalta kuin tänään sataa vettä tai maito litrahinta nousi.
Kuule Veikko, Tamara sanoi yllättäen tiukasti, sulla on kaksi tietä. Voit antaa elämän valua ohi ja päätyä sokkeloihin tai ottaa järjen käteen. Voimaa sulla on, pään sisällä hönkä tuulee.
Mä oon tyhmä, Veikko tunnusti. Koulussa sanotaan niin.
Kyllä koulussa sanotaan pöhköäkin. Koulu tekee keskinkertaisia, mutta sä et ole keskinkertainen. Olet jotain muuta. Osaatko tehdä käsillä?
Veikko katsoi omia käsiään. Leveät ja kuluneet.
En tiedä.
Otetaan selvää. Huomenna tulet, niin korjaat mun hanan. Se vuotaa. Työkalut saat.

Kului iltoja. Ensin Veikko korjasi hanan, sitten pistorasiat, sitten lukot. Kädet olivat kuin kultaa. Hän osasi tunnustella, miten mekanismi toimii ei järjellä, vaan vaistolla.

Tamara ei lellinyt. Hän opetti jämptisti.
Ei noin! Ei ruuvimeisseliä pidetä kuin lusikkaa! Voimaa siihen!
Ja sitten siitä tuli napakymppi sormeensa puuvaltaisella viivottimelta. Ei muuten huvittanut häiriköidä enää.

Tamara antoi hänelle kirjoja. Ei koulukirjoja, vaan ihmisten selviytymistarinoita, löytöretkeilijöistä ja keksijöistä.
Lue. Aivot pitää tuulettaa. Et ole ainoa tässä maailmassa on ollut miljoonia, kuten sinä. Ja moni on pärjännyt. Miksi sinä et voisi?

Ajan kanssa Veikolle valkeni Tamarin tarina. Hän oli koko ikänsä ollut insinöörinä tehtaalla. Mies kuoli nuorena, lapsia ei tullut, ja tehtaankin alasajo 90-luvulla työnsi eläkkeelle ja harvojen teknisten tekstien kääntämisen leipään. Silti hän ei katkeroitunut, eikä käynyt kyyniseksi.

Ei minulla perhettä ole, Tamara totesi kerran. Eikä sullakaan, jos rehellisiä ollaan. Mutta ei tämä mikään loppu ole. Alkua kaikki. Ymmärrätkö?
Veikko ei varmasti ymmärtänyt, mutta nyökkäsi silti.

Kun Veikko täytti kahdeksantoista ja tuli kutsu armeijaan, Tamara kutsui hänet vakavaan keskusteluun. Kattaus kuin juhliin: karjalanpiirakoita, hilloa, vaikka mitä.
Kuule Veikko, Tamara käytti hänen koko nimeään ensi kertaa. Tähän taloon et saa palata. Tämä paikka imaisee sut sama piha, samat ihmiset, sama synkkyys. Armeijan jälkeen lähde pohjoiseen, rakennuksille, minne tahansa. Mutta tänne et enää palaa.

Ymmärsin, Veikko nyökkäsi.
Tässä on sulle, Tamara ojensi kirjekuoren. Kolmekymmentä tuhatta euroa. Kaikki mitä säästin. Siitä riittää alkuun, kun käytät järkeä. Ja muista: et ole kenellekään velkaa mitään muuta kuin itselle. Kasva ihmiseksi, Veikko. Et mua varten. Itseäs varten.

Hän meinasi kieltäytyä, mutta Tamarin katse vaativa kertoi, ettei siitä voi kieltäytyä. Tämä oli viimeinen oppitunti.

Veikko lähti. Eikä palannut vuosiin.

Kului kaksikymmentä vuotta.
Piha oli muuttunut. Vanhat haavat kaadettiin, asfalttia vedettiin parkkipaikoille. Penkit olivat nyt rautaa, epämukavia. Talo oli harmaa, vanhentunut, mutta yhä pystyssä kuin vanha ukko.

Pihaan pysäköi musta maasturi. Komea, iso vehje. Autosta nousi mies. Pitkä, hartiakas, vähäeleisessä mutta arvokkaassa takissa. Kasvot olivat kovat, pohjoisen tuulten pieksemät, mutta silmissä oli rauhaa.

Se oli Veikko Koski. Veikko Juhani, nykyään omistajana isossa rakennusfirmassa Oulussa. Satakunta työntekijää, useampi iso työmaa vireillä. Mies, jolla oli työmailla sana hallussa.

Veikko oli noussut pohjoisen rakennustyömailta. Aloitti apumiehenä, eteni työnjohtajaksi, opiskeli iltaisin, säästi, sijoitti, repi riskillä, nousi jaloilleen kahdesti konkurssin jälkeenkin. Tamarin kolmekymmentä tuhatta euroa hän maksoi monin verroin takaisin joka kuukausi lähti pankkisiirto, vaikka Tamara uhkaili palauttavansa. Mutta tilisiirrot pysyivät kunnes yhtäkkiä alkoivat tulla takaisin. Vastaanottajaa ei löydy.

Veikko seisoi tuttujen ikkunoiden edessä, viidennessä kerroksessa oli pimeää.

Pihalla istui tuntemattomia naisia. Vanha kaarti oli haihtunut.

Anteeksi, Veikko kysyi yhdeltä. Tietääkö kukaan, elääkö täällä vielä Tamara Ilmatar? Asui numerossa 45.
Naiset piristyivät helmikorvakorut heiluivat.
Voi kultaseni, Tamara… yksi supatti. Huonoksi meni. Muisti petti, rupesi sekoilemaan. Kämppä meni jollekin sukulaiselle, itse taisi päätyä maalle johonkin hoivaan. Eikö se ollut Sanni?

Soini, toinen huikkasi. Sinne Soiniin kai vietiin. Nykyään niitä huviloita. Mukamas joku sukulainen löytyi, vaikka eikös se aina yksin ollut? Outoa. Kämppää ollaan jo kauppaamassa.
Veikko jäätyi. Hän tunnisti tällaisen kupletin heti. Pohjoisessa niitä näkyi: etsitään yksinäinen vanhus, ujutaan sisään, tehdään lahjakirja tai annetaan elatus, häädetään syrjään ja jonain päivänä on vain hiljaista.

Missä se Soini on?
Neljäkymmentä kilometriä tästä, tie huono, mutta pääsee.
Veikko nyökkäsi, hyppäsi ratin taakse ja kaasutteli pois.

Soini oli kitukasvuinen kylä, kolme raittia. Joka toinen talo ikkunanauloissa, pihoilla kuraa, harvoja vanhuksia, jotka eivät olisi päätyneet minnekään muualle.

Hän löysi talon helposti. Lautalato, aidat pitkin poikin. Pihalla kuravelliä ja pyykkinaruilla haalistuneita rättivaatteita.

Veikko nykäisi portin auki. Se narahti surkeasti.

Ovelle tömisteli mies, naama karvainen, paita likainen, katse lasinen kuin pullosta lämmitetty.
Mikäs ukkeli siellä? Eksyitkö?
Etsin Tamara Ilmatarta, Veikko sanoi.

Ei täällä mitään Tamaroita, painu pois.
Veikko ei keskustellut. Astui eteen, nappasi miestä rinnuksista ja siirsi syrjään kevyesti. Tämä humahti portaaseen.

Sisältä lemahti home sekä imelä haju. Keittiössä lautasilla kuoria, pöydällä puoliksi syöty leipä, tyhjät pullot rivissä. Toisessa huoneessa…

Rautasängyssä makasi hän. Pikkuinen, kuihtunut. Hiukset harmaammat kuin ennen, kasvot kuivat ja ohueksi painuneet.
Mutta se oli Tamara Ilmatar. Sama, joka opetti ruuvimeisselin otetta ja uskomaan itseensä. Sama, joka antoi viimeiset rahat ja sanoi: Kasva ihmiseksi.

Hän avasi silmät, katse sumuinen.

Kuka siellä? ääni oli ohut ja särisevä.
Se olen minä. Veikko. Koski. Muistatko? Se, joka korjasi hanan.

Hetken hän tähtäili, siristelivät silmät, sitten silmäkulmasta valahti kyynel.
Veikko… palasit sittenkin. Oletpa kasvanut. Ihminen… olet tullut ihmiseksi.
Sinun ansiostasi, Tamara Ilmatar.

Veikko kietoi hänet vilttiin kevyt kuin höyhen ja nosti syliin. Tamarin tuoksu oli käynyt sairaaksi ja märäksi, mutta syvältä sieltä löytyi sama tuttu, vanhan paperin ja mäntysaippuan tuoksu.

Minne me mennään? Tamara kysyi säikähtäneenä.
Kotiin. Mun kotiin. Siellä on lämmintä ja paljon kirjoja. Tykkäät varmasti.

Pihalla mies yritti vielä ulista:
Mihin veit mummon? Näytä paperit! Minä hoidin tätä taloa!
Veikko katsoi rauhallisesti, ei vihaa. Vastaus jäi vapisemaan ilmaan.
Puolustat sitten niitä papereita minun lakimiehille. Poliisi katsoo perään. Ja jos on petkutettu, asia selviää. Saat syytteen, ymmärrätkö?
Mies meni valkoiseksi.

Veikon retki kesti kauan. Tutkimuksia, oikeussaleja, papereita. Puoli vuotta meni, ennen kuin lahjakirja julistettiin mitättömäksi Tamara oli ollut allekirjoitushetkellä kykenemätön ymmärtämään. Mies oli tuttu huijari, ehti saada itselleen aikaa vankilassa. Kämppä palautettiin Tamara Ilmattarelle.

Vaan Tamara ei enää tarvinnut asuntoa.

Veikko rakensi talon. Isokokoisen, hirsisen, Oulun kupeeseen. Ei mikään kartano, vaan oikea suomalainen koti pulleasta kelopuunrungosta, pihalla lehtikuusi ja suuri leivinuuni.

Tamara asui valoisassa alakerran huoneessa. Paras lääkärinhoito, hoiva ja kunnon ruoka. Vähitellen hän piristyi, posket punastuivat. Muisti ei tosin koskaan täysin palannut sekoitti nimiä ja vuosia mutta perusluonne pysyi: komensin edelleen kotia ja hoitajaa kuin konepajaa.
Mikä tuo hämähäkinseitti kulmassa on? Tämäkö muka koti muka?
Veikko vain hymyili.

Mutta siihen ei jääty.

Eräänä päivänä Veikko toi töistä mukanaan pojan. Laiha ja kulmikas, pelokkaan ihmisen ilme silmissä, poskella arpi. Vaatteet kaksi kokoa liian isot.
Tamara Ilmatar, tässä on Jani. Löysin hänet työmaan parakin nurkalta. Sijaiskotipohjalta, täysi-ikäinen juuri ja juuri. Käsistään hyvä, mutta päässä vain tuulta.
Tamara laski kirjan, otti silmälasit nenälle. Mittaili poikaa.

Mitä siinä tuijotat? Käsiä pesemään ja pöytään siitä. Mäntysaippuaa käytät, ei meillä mikään sikala ole! Tänään syödään lihapullia.
Jani säikähti, katsoi Veikkoa hämmentyneenä. Veikko hymyili ja nyökkäsi.

Kuukauden päästä talossa vipelsi tyttökin. Heljä. Kaksitoista vuotta, nilkutti vasenta jalkaa ja piti pää hampaita myöten hupuissa. Veikko järjesti Heljän huoltajuuden itselleen äiti oli menettänyt oikeudet juopottelun ja väkivallan takia.

Talo täyttyi. Ei tämä ollut mitään hyväntekeväisyyden huutokauppaa, tämä oli perhe. Kaikkien niiden perhe, joiden paikka oli ollut muualla, joita kukaan ei halunnut.

Veikko seurasi, kuinka Tamara Ilmatar opetti Jania höyläämään, annosteli yhä viivoittimella. Kuinka Heljä luki ääneen, hitaasti ja takellellen, mutta luki.

Veikko! Tamara karjui. Aiotko auttaa vai seisotko kuin puunrunkona?! Kirjahylly pitää siirtää, nuoriso ei jaksa.
Tulossa, Veikko vastasi.

Hän meni heidän luokseen. Tähän outoon, karheaan, hassuun perheeseen. Ja ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen tunsi, ettei ollut ylimääräinen. Että oli juuri siinä, missä piti.

No, Jani, Veikko kysyi illalla, kun kaikki nukkuivat , miten viihdyt?
Poika istui kuistilla, tuijotti tähtiä. Pohjoisen yö oli valtava, musta, kylmä ja kirkas.
Ihan ok, Veikko-setä. Mutta…
Mitä?
Miksi te mua autatte? Ei mulla ole mitään täällä.
Veikko istui viereen. Kaivoi taskusta omenan ja antoi pojalle.
Tiedätkö, kerran eräs viisas nainen sanoi: Ihan vaan kissoja syntyy.
Jani räpsäytti silmiään.
Mitä se tarkoittaa?
Että mitään ei tapahdu ihan vaan. Ei hyvää eikä pahaa. Syy ja seuraus löytyy aina. Sinä olet täällä nyt omasta syystä. Minäkin.
Talosta pilkahti vielä valo Tamara luki taas ylhäisessä rauhassaan.

Veikko pudisti päätään.
Mene nukkumaan, Jani. Huomenna pitää korjata aitaa.
Hyvää yötä, Veikko-setä.
Hyvää yötä.

Hän jäi kuistille. Hiljaisuus oli syvä, todellinen. Ei naapurien raivoamista, ei pelkoa. Vain yön sirkkojen siritys ja moottoritien etäinen humina.

Hän tiesi, ettei voisi pelastaa kaikkia maailman susipentuja. Mutta nämä nämä hän pelasti. Ja Tamara Ilmattaren. Ja itsensä.

Eikä muuta tarvittu. Ainakaan nyt.

Ja sitten, kun aika on, hän jatkaa taas eteenpäin. Niin kuin Tamara oli opettanut.