26 vuotta sitten vanhempani menivät naimisiin, ja perheemme eli onnellista elämää ilman taloudellisia huolia. Nyt minulla on poikaystävä, ja kuuden vuoden seurustelun jälkeen päätimme, että on aika avioitua ja virallistaa suhteemme. Kerroin uutisen vanhemmilleni. Äitini oli innoissaan ja odotti tätä hetkeä sydän täynnä lämpöä, mutta isäni ei ollut yhtä innostunut. Hän ajatteli, että oli vielä liian aikaista ja kehotti meitä pohtimaan päätöstä huolellisesti ennen avioliittoon astumista.
Ajan myötä ymmärsin isäni epäröinnin todellisen syyn. Äitini tarjoutui antamaan minulle oman Helsingin keskustassa sijaitsevan asuntonsa, jonka hän oli perinyt omalta äidiltään, koska ajatteli, että nuori pari tarvitsee tukea. Isäni ei kuitenkaan hyväksynyt tätä, vaan pelkäsi, että jos joskus eroaisimme, mieheni Aapo saisi puolet asunnosta. Olen perinyt kaksi asuntoa isovanhemmiltani, joista toinen on tarkoitettu pikkuveljelleni ja toinen minulle. Mutta tämä oli täysin äitini ajatus, kun taas isäni halusi pitää kaiken itsellään, mikä johti kiihkeisiin riitoihin heidän välillään.
Äitini oli sitä mieltä, että vanhempien kuuluu tukea lapsiaan, ja hän piti tiukasti kiinni siitä, että asunto olisi minun. Isäni kanta sen sijaan uhkasi räjäyttää koko perheen arjen, ja tilanne kärjistyi niin, että äitini suuttui isäni käytöksestä, heitti hänet ulos kodistamme ja kielsi häntä palaamasta.
Häät ja päätös avioitua vaikuttivat yllättävän paljon perheeseeni, erityisesti isääni. Nyt kaksi vuotta avioliiton jälkeen olen onnellinen asumme Aapon kanssa asunnossa, jonka äitini luovutti minulle, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen hänelle. Kaikista perheetilanteen kiemuroista huolimatta olen tyytyväinen siihen, miten elämäni avioliitossa on sujunut, ja arvostan äitini tukea ja lämpöä, joka on kantanut minua vuodesta toiseen.
