Kun Antti tuli käymään Ainon luona, nainen suorastaan muuttui silmissä. Se johtui onnesta, tietysti. Hän touhusi, alkoi laittautua, piilotti nopeasti sinne tänne heitteille jääneet vaatteet, joita oli sovitellut ennen Antin tuloa, ja rullasi papiljotit pois hiuksistaan. Sen jälkeen hän juoksi kylpyhuoneeseen, kampasi tukkansa ja laittoi huulipunaa. Vasta sitten, koko komeudessaan, hän astui miehen eteen.
Eihän sitä ihme ollut, että Aino oli niin onnellinen! Miettikää nyt itse.
Aino oli yksinhuoltaja, eikä oikeastaan koskaan ollut kunnolla naimisissa. Olli oli ollut hänen elämässään pari hassua kuukautta, mutta sitten tämä matkusti pois sanoi lähtevänsä kotimaahansa, jonka nimeä Aino ei koskaan saanut tietää varmaksi. Ehkä mies oli Virosta, ehkä Latviasta. Täällä hän oli kuitenkin tehnyt töitä kauppahallilla, mitä tarkalleen, Aino ei tiennyt.
Niinpä Aino jäi yksin, mies katosi ja jätti tytön vähän raskaana. Eikä Aino edes silloin vielä tiennyt siitä. Kuukauden kuluttua, kun Olli ei tullut lainkaan enää yöllä hänen luokseen, Aino tajusi olevansa tilanteessa, josta ei ollut paluuta hänestä oli tulossa äiti.
Aino synnytti aikanaan pojan, ja aivan ihanan sellaisen! Ihmekös tuo, sillä Aino oli itsekin poikkeuksellisen kaunis, eikä Olli ollenkaan hullumpaa sorttia sekään. Poika sai nimekseen Ilmari Ollinpoika Koivisto Aino päätti tämän, koska oli nähnyt raskaana ollessaan sattumalta vanhan elokuvan “Tuntematon sotilas”, ja siinä oli näyttelijä nimeltä Ilmari, joka muistutti jotenkin hänen Olliaan. Muita vaihtoehtoja ei edes harkittu. “Ilmari Ollinpoika Koivisto” Aino maisteli nimeä, ja se kuulosti hänen mielestään ihan laululta.
Ilmari oli kelpo lapsi rauhallinen ja tyytyväinen. Nukkui paljon, ja kun oli hereillä, imi tarmokkaasti äitinsä rintaa. Ja onneksi Ainon maitoa riitti, melkein kuin lypsylehmällä konsanaan. Ilmari olisi voinut jakaa vielä toisellekin vauvalle.
Suurin osa muista vauvoille kuuluvista vaivoista jätti Ilmarin rauhaan. Lapsi oli aurinkoinen. Kun Aino tarvitsi hetken omaa aikaa kotitöihin, hän levitti viltin lattialle, rajasi sen ympäristön tuoleilla, ja istutti Ilmarin keskelle pientä, improvisoitua leikkikehää. Poika sai leluikseen vanhan käsilaukun, papiljotit ja kangaspaloja. Hän leikki hiljaa, vaatimatta mitään erityistä huomiota. Kerran Aino kurkkasi keittiöstä ja huomasi, että Ilmari oli jumissa tuolien välissä päätään myöten. Poika ähisi ja yritti pikku käsillään työntää tuoleja kauemmas, mutta ei sanonut sanaakaan.
Kun Ilmari kasvoi, murheita ei tullut lisää. Äiti päästi hänet rauhallisin mielin pihalle leikkimään. Aino vain pyysi, että poika tulisi joka kymmenes minuutti ikkunan alle (Ainon asunto oli ensimmäisessä kerroksessa) ja huutaisi: “Äiti, mä oon tässä!”
Mutta koska Ilmarilla ei ollut kelloa, hän juoksi ikkunan alle kolmen minuutin välein ja karjaisi, kunnes äiti nyökkäsi takaisin: “Hyvä, kulta!” Poika jäi ikkunan alle seisomaan, eikä mennyt takaisin leikkimään, ennen kuin äiti kysyi: “Mikä nyt, miksi seisot siinä?” Poika vastasi: “Et sä hymyillyt…” Silloin äiti hymyili, ihan oikeasti, ja Ilmari laukaisi iloisena takaisin muiden lasten luo.
Eräänä päivänä Ilmari karjaisi pihalta “äitimäoontässä”, ja kun Aino avasi ikkunan, näki hän pojan sylissä pienen kissanpennun.
Äiti! Tämän antoi meille naapurin täti. Kissan nimi on Oskari. Hän sanoi, että säkin tulet iloiseksi, ja että meidän pitää pitää siitä huolta yhdessä.
Poika oli niin vilpittömän rehellinen, ettei Aino voinut tehdä muuta kuin hymyillä. Sitten hän sanoi:
Varmasti Oskari haluaa maitoa. Tulkaa molemmat tänne sisälle, kaadan sille kulhollisen.
Ilmari ja Oskari juoksivat rappuun. Ilmari oli onnesta soikea, vaikka Oskarilla oli vielä opettelemista kodin tavoissa.
Niin he sitten elivät kolmistaan. Kunnes Aino tapasi Antin.
Antti oli Ainon ikäinen, eikä ollut ennen ollut avioliitossa. Järjestelmällinen ja vakaa mies, työskenteli huonekalutehtaalla ja tienasi hyvin. Hän alkoi tulla lauantaisin Ainolle yökylään. Ei paljon puhunut, söi hyvällä ruokahalulla, mutta joi aika maltillisesti. Aino varasi hänen vierailuunsa aina etukäteen pullon Koskenkorvaa, jonka jäähdytti pakastimessa. Antille tarjottiin juoman kanssa pieni vanha snapsilasi, josta tämä erityisesti tykkäsi.
Kaikki sujui tavalliseen tapaan. Antti tuli, kätteli Ilmaria jo eteisessä. Istahti olohuoneen sohvalle sillä aikaa kun Aino viimeisteli valmistautumisensa. Sitten nelikko Aino, Ilmari, Antti ja Oskari (Ilmari piti kissaa sylissään) katsoi yhdessä televisiota ja siirtyi syömään päivällistä.
Päivällisen jälkeen tapana oli levähtää hetki ennen iltakävelyä puistossa. Kun Aino oli sulkenut Ilmarin huoneen oven ja käpertynyt Antin viereen, pää ojennettuna tämän käsivarrelle, mies nosti ensi kertaa esille avioliittoaiheen:
Ajattelin, että voitaisiin alkuun asua sun luona. Myöhemmin, jos yhdessä asutaan, voidaan vuokrata mun asunto pois sais vähän lisätuloja. Mutta yks juttu, Aino Mä en tykkää kissoista ollenkaan. Se teidän Oskari pitäisi antaa pois
Oskari, kuiskasi Aino ja jännittyi, kuunnellen.
Joo, se Oskari
Hetken hän oli hiljaa. Sitten, kuin asia olisi ollut jo päätetty aikaa sitten, hän jatkoi:
Ja Ilmarin voisi lähettää mun äitin luo maaseudulle. Siellähän on puhdas ilma, koulu on kylässä. Me ollaan vielä nuoria, tehdään omia lapsia.
Ainon pää Antin olkapäällä muuttui aivan liikkumattomaksi, melkein kivikovaksi. He makasivat hiljaa hetken. Sitten Aino nousi, kuin häpeillen, vaikka kyllä Antti oli hänet ennenkin alasti nähnyt. Hän veti aamutakin ylleen, meni Antin vaatteiden luo, otti miehen housut ja ojensi ne tälle:
Tässä Ota likaiset housusi ja pue päälle.
Mihinkäs pitäisi mennä?
Äitisi luo, maalle. Raikkaaseen ilmaan Meille kolmelle riittää raikas ilma ihan meidän omassa puistossa.
Kirjoitan tämän tähän, koska se ilta muutti elämäni suunnan. Opin, että kukaan, olipa kuinka mukava ja lupaava tahansa, ei saa määrätä, keitä rakastan ja ketä perheeseeni kuuluu. Me kolme minä, Ilmari ja Oskari olemme juuri oikea perhe.
