Kun täytin 69 vuotta, sain vihdoin rahasumman, jota olin vuosikausia odottanut. Omat rahani. Tienatut, säästetyt eurot. Tuollaiset, joita ihan jokainen varjelee kuin silmäteräänsä. Ja minulla oli suunnitelmat valmiinaoli tarkoitus uusia talon katto, laittaa sivuun vähän säästöä pahan päivän varalle, ja ostaa itselleni pieni ilo kaiken työn jälkeen.
Mutta riitti, että tieto levisi perheessä ja eikös vain siskonpoika ilmestynyt oven taakseherttainen, hymyssä suin, puhelahjat kunnossa. Hänellä oli kertomus varmasta bisneksestä, elämän tilaisuudesta, ja selitti kuinka hän kaipaisi vain pientä tuuppausta päästäkseen oikeaan vauhtiin. Puhui niin kauniisti ja vakuuttavasti, että minäkin uskoin.
Muistan yhä miten hän vannoi palauttavansa kaiken kuuden kuukauden päästäkorkoineen tietenkin. Sopimus on varma, nopea ja turvallinenniin hän sanoi. En ole samalla tavalla kuin ne, jotka ovat epäonnistuneet. Ja minä, ajatellen, että tällä tavalla autan ja saan vähän itsellenikin, annoin rahat pois.
Ei mitään papereita. Ei allekirjoituksia. Vain hänen sanansa.
Ajattelin: Onhan tämä sentään minun siskonpoika, eihän se petä.
Tällä iällä sitä kuvittelee, että suvussa on vielä kunniaa jäljellä.
Olipa sitä hyväuskoinen.
Puoli vuotta kuluiei mitään.
Hän vakuutteli minulle, että bisnes pyörii hyvin, nyt vaan tarvitaan vähän kärsivällisyyttä.
Kahdeksannella kuukaudella hän ei enää vastannut puheluihini.
Kymmenen kuukauden kohdalla kuulin muilta kylällä, että menee ja kuluttaa niin kuin kaikki olisi hyvineikä huolta velastaan kenellekään.
Kun sitten menin vielä kerran kysymään, hän suuttui.
Alkoi syytellä minua siitä, että en luota häneen, että olen vaatimassa ja aiheuttamassa pahaa verta, että mustamaalaan häntä muiden silmissä. Siinä kohtaa alkoi silmät aukeamaan mutta silti toivoin, että ehkä se vielä tajuaisi mitä on tehnyt.
Pahinta ei kuitenkaan tullut hänestä, vaan muusta perheestä.
Omat veljeni menivät hänen puolelleen.
Sanottiin:
Lopeta se jatkuva nalkutus.
Kyllä se rahat palauttaa aikanaan.
Hän tekee parhaansa.
Ja sitten alkoivat ne pienet piikitolen kuulemma kitsas, mitä minä oikeastaan muka rahalla enää tässä iässä teen, että onpa yliampuvaa takertua muutamaan euroon. Viimein eivät enää puhuneet minulle ollenkaan.
Minä, kohta seitsemänkymppinen, olin yhtäkkiä se paha, koska kehtasin pyytää omaani takaisin.
Yhtenä päivänä päätin puhua suoraan, ilman kiertelyä. Hän muuttui heti hyökkääväksi. Sanoi, että painostan häntä. Ja uhosi, että jos vielä kertaakaan otan rahat puheeksi, hän ei enää koskaan astu talooni.
Kuulemma minun olisi pitänyt siitä järkyttyä.
Katselin häntä ja ajattelin kaikkeamiten olin avannut ovet, luottanut, puolustellut häntä, kun muut pitivät ihan vastuuttomana. Ja tässä sitä ollaan, hänellä ei edes häpeän häivää, vaikka vaadin vain omani takaisin.
Nyt siitä on jo kolme vuotta.
Kolme kokonaista vuotta.
Välillä sanotaan, että antaisit jo ollatuossa iässä pitäisi elää rauhassa, päästää irti. Toiset taas sanovat, että älä sinäkään hiljenejos annat periksi, niin ihmisiä poljetaan entistä pahemmin.
Olen siinä välissä.
Ei ole kirjallista sopimusta, ei allekirjoitusta.
Vain yksi sanahänen.
Se sana, joka meni rikki eikä tunnu merkitsevän hänelle mitään.
Aina kun otan asian puheeksi, koko muu perhe hermostuu.
He katsovat kuin olisin joku painajainen, muka minä se paha olen, minä se ongelma.
Totuus on kuitenkin ihan yksinkertainen:
En ole vaatinut yhdenkään toisen rahoja.
Olen pyytänyt vain sitä, mikä kuuluu minulle.
