Rakastuimme toisiimme jo opiskeluaikoina. Rahaa ei ollut edes pienen kimpun ostamiseen, joten sulhaseni poimi minulle iloisen nipun niittykukkia. Ne olivat oikeastaan tosi kauniita, vaikka varret olivat täynnä muurahaisia. Menin naimisiin vatsani pyöristyessä. Häiden jälkeen asetuttiin asumaan äitini kaksioon Helsingin Myllypurossa. Kun opiskelin, äitini auttoi meitä kuin paraskin tukihenkilö.
Aluksi meillä sujui kyllä hyvin. Käytiin d-vitamiinia haukkaamassa yhdessä Kaivopuiston ulkoilulla ja hoidettiin meidän poikaa vuorotellen. Mieheni osallistui hoitovuoroihin yllättävän reippaasti, eikä hänen kännykkänsä mennyt siitä rikki. Herättiin yhdessä katsomaan poikaa, kun tämä huusi koko talon hereille. Mieheni teki kaikkensa tienatakseen muutaman euron lisää.
Hän sai työpaikan varastotyöntekijänä Espoossa, jossa viihtyi neljä vuotta. Sitten mies keksi perustaa oman yrityksen ihan oikean sekatavaraliikkeen. Bisneksemme pyörähti nopeasti käyntiin. Rakensimme omakotitalon Vantaan puolelle ja hankimme käytetyn Volvon. Elämä maistui, eikä mistään tarvinnut tinkiä. Mieheni ehdotti, että jättäisin oman työni ja huolehtisin kodista kuulosti ihan lomalta, joten suostuin. Poikamme valmistui kauppatieteiden yliopistosta, minkä jälkeen mies palkkasi hänet firman kirjanpitäjäksi.
Mutta muutaman työpäivän jälkeen poikani tuli sanomaan jotain, mikä jäi kyllä kurkkua kuristamaan mieheni oli nauttinut extrakaffeja työpaikalla väärän naisen kanssa. Silloin jouduin miettimään: pitäisikö laittaa avioero vireille vai teeskennellä, että eipä tässä mitään ihmeempää. Päätin olla hiljaa. Toivoin, että mies kyllästyy ja lopettaa puuhansa. Mutta kahden kuukauden päästä hän tuli itse kertomaan koko totuuden. Sokerina pohjalla: nainen odottaa hänen lastaan. Mies selitti, ettei halua erota, koska elämässä oli kaikki niin hyvin. Hän asuisi osan ajasta uuden perheen kanssa ja tukisi minua rahallisesti kyllä kuulostaa suomalaiselta kompromissilta. Lupasi myös auttaa meidän poikaa tulevaisuudessa.
Nyt on vähän sellainen olo, etten löydä paikkaani tässä uudessa suomalaisessa perhedraamassa. Näen edelleen silmissäni sen meidän ensimmäisen tapaamisen ja sen niittykukkakimpun, jonka mies silloin metsästä minulle raahasi siitäkin on jo aika monta lumista talvea ja puolimärkää kevättä.
