Kun poikamme meni naimisiin, hän ei enää halua vierailla luonamme. Nykyään hän viettää kaiken aikansa anoppinsa kanssa. Anopilla tuntuu olevan jatkuvasti joku kiireellinen asia, johon tarvitaan apua. Ihmettelen välillä, miten hän on pärjännyt ennen kuin hänen tyttärensä meni naimisiin meidän poikamme kanssa.
Poikamme on ollut naimisissa jo yli kaksi vuotta. Heti häiden jälkeen nuoret alkoivat asua omillaan, siinä kerrostalossa, jonka ostimme pojallemme silloin kun hän aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa. Lapsesta asti poikamme on saanut meiltä tukea ja ymmärrystä. Ennen naimisiinmenoa hän asui jo itsenäisesti, koska asunto sijaitsi kätevän matkan päässä työpaikasta.
En väitä, etten pitänyt miniästämme, ajattelin vain silloin, ettei hän ollut tarpeeksi kypsä avioliittoon, vaikka poikamme olikin vain kaksi vuotta vanhempi. Miniäni, Kaisa, käyttäytyi usein lapsellisesti, ja saattoi olla melko ailahteleva. Poikamme Juha oli niin lempeä, että mietin usein, miten hän selviytyy tässä suhteessa.
Tapasin sekä Kaisan että hänen äitinsä, Maijan, ja silloin ymmärsin, millaisia he olivat. Maija oli samaa ikäluokkaa kanssani, mutta käyttäytyi kuin pieni lapsi. Ehkä olettekin tavanneet sellaisia ihmisiä, jotka iästään huolimatta ovat aivan avuttomia ja lapsellisia? Hän oli juuri sellainen, eikä ollut ehtinyt asua pitkiä aikoja yksin, sillä hänellä oli takana useampi ero jo ennen tyttärensä avioliittoa.
Meillä ei ollut yhteistä keskusteltavaa Maijan kanssa; hän eli omassa maailmassaan, muttei tuppautunut seuraamme. Viestintämme rajoittui kohteliaisiin onnitteluihin häiden yhteydessä, ja siinä se.
Ensimmäisiä huolestuttavia merkkejä ilmestyi jo ennen häitä, kun Kaisa vei jatkuvasti Juhaa auttamaan Maijaa: joku hana vuoti, pistorasia piti uusia tai keittiön hylly oli tippunut alas. Suljin aluksi silmäni tältä, ajattelin että kotona ei ole miestä korjaamassa, joten apu on tarpeen.
Vielä vuosien jälkeenkin Maijan kodissa tuntui olevan loputtomasti pikkuvaivoja. Juha alkoi vältellä meitä, perusteli ettei ehdi, kun he menevät taas hänen anoppinsa luokse. Ajastamme tuli tapana, että kaikki juhlapyhät vietettiin Maijan luona, ja meidän kotona istuimme vain minä, vaimoni Riitta ja appeni.
Se tuntui pahalta, kun poikamme ei enää tullut perheemme juhliin, mutta vielä enemmän se harmitti, kun hän alkoi jättää pyynnöt apuun kokonaan huomiotta.
Tänä keväänä ostimme uuden jääkaapin ja pyysimme Juhaa auttamaan sen kantamisessa. Hän lupasi ensin, mutta perui viime hetkellä, koska heidän piti auttaa Maijaa, jonka pyykinpesukone vuoti.
Vaimoni soitti Juhalle ja kuuli taustalta Kaisan äänen: “Eikö vanhempasi osaa palkata muuttofirmaa?” Juha tuli lopulta, mutta hän oli ärtynyt ja kiukkuinen.
– “Isä, olisitko voinut soittaa muuttoauton? Nyt joudun kantamaan tämän itse!”
Mietin silloin, miksi hänen anoppinsa ei voinut tilata ammattilaista itse. Ehkä hänen maailmassaan ei ole tällaisia palveluita? Juha selitti, etteivät he uskalla enää tilata, kun ammattilaiset vain keräävät rahat, mutta eivät korjaa mitään kunnolla.
Silloin vaimoni ei enää malttanut pitää tunteitaan kurissa ja tokaisi, että Maija ei ehkä osaa käyttää kodinkoneita, mutta on suuri paimen, kun osaa ohjailla oman miniänsä ja poikani niin näppärästi. Juha loukkaantui, riita syntyi ja hän lähti tiehensä. En puuttunut keskusteluun, vaikka ymmärsin vaimoni olleen oikeassa: uudet sukulaiset olivat kaikin tavoin riippuvaisia pojastamme. Hän toimi putkimiehenä, sähkömiehenä ja korjaajana, mutta meille hän unohti tien, eikä enää ehtinyt käydä.
Tämän riidan jälkeen Juha ei puhunut isälleen kahteen viikkoon. Ja appi ei suostunut aloittamaan sovintoa. Minä jäin kaiken keskelle, enkä halunnut menettää poikaani tällaisen typerän riidan takia.
Appi pysyi itsepäisenä eikä halunnut ottaa yhteyttä Juhaan, ja Juha puolestaan sanoi, ettei aio soittaa isälleen ennen kuin tämä pyytää anteeksi. Tässä tilanteessa vain anoppi Maija voi hyvin hänen arjessaan kaikki sujuu, kun poikamme auttaa, ja me jäämme sivuun.
